Haavekuvia

Olli Hyväristä ei voi ainakaan syyttää monen kirjailijan helmasynnistä, saman kirjan kirjoittamisesta yhä uudelleen kirjasyksystä toiseen. Risa Paha (Art House 2001) oli nuoren naisen kasvukertomus 1950-70-lukujen Suomesta, tyylipuhdasta yhteiskunnallista epiikkaa nuoren Hannu Salaman hengessä.

Vuonna 2003 Hyvärinen debytoi sekä runoilijana että näytelmäkirjailijana. Runokokoelmaa Viimeinen sana seurasi loppusyksystä kolmen esittämättömän näytelmän kokoelma Haavekuvia. Hyvärinen on ottanut esikoisromaaninsa Risa Pahan perinnetietoisesta modernismista harppauksen postmodernismin suuntaan. Haavekuvien näytelmät sisältävät kansallisen kulttuurihistorian rienaavaa uudelleenkirjoitusta, josta tulee mieleen Juha Seppälän Suomen historia (WSOY 1998). Haavekuvissa viihdytään Seppälää vähemmän navanalustematiikassa, mutta groteskia roisketta ja virkistävää salonkikelvottomuutta näytelmissä kyllä piisaa.

”3 virtuoosia virtuaalitodellisuudessa” marssittaa näyttämölle Olavi Paavolaisen, Minna Craucherin, Ruben Auervaaran ja Hertta Kuusisen – siten, että Craucher ja Kuusinen ovat saman näyttelijän kaksi eri roolia.

”Herra Brofeldtin painajaisessa” Algoth Tietäväinen yrittää herätellä kansalaissotaa kauhistelevan Juhani Ahon sosiaalista omaatuntoa. Herrojen maailmankatsomuksellista keskustelua häiriköivät Tietäväisen muut inkarnaatiot Algot Untola, Irmari Rantamala ja Maiju Lassila. Samoin tekevät molempien henkilöhahmot Rautatien Matista ja Liisasta mestauskirveen kanssa heiluvaan Juhaan sekä liika viisaasta tulitikkujen lainaajiin.

Kahdessa ensimmäisessä näytelmässä Hyvärinen on hyvässä, hurjan ironisessa vedossa. Niminäytelmä Zachris Topeliuksesta, Johan Snellmanista ja naisista heidän neroutensa varjossa jää hyvästä yrityksestä hieman ulkokohtaiseksi ja valjuksi. Lieneekö syynä osittain se, että identiteettiä kuin paitaa vaihtaneet Tietäväiset ja Auervaarat ovat jo valmiiksi värikkäämpiä hahmoja kuin 1800-luvun oppineet herrasmiehet?

Kirjailijana itseoppineella, pitkän päivätyön kirjapainoalalla tehneellä Hyvärisellä (s. 1958) vaikuttaa olevan enemmän lukeneisuutta kuin monella filosofian maisterilla. Hänen ”kollaashitekniikkansa” muistuttaa etäisesti Pentti Saarikosken Eino Leino -kirjaa (WSOY 1974): historiallisten hahmojen kirjeitä, puheita ja romaanitekstiä kierrätetään leikkaa ja liimaa –periaatteella; Saarikoskella proosarunoksi ja Hyvärisellä henkilöiden vuorosanoiksi.

Hannu Salaman mukaan hyvä historiallinen romaani on samalla väistämättä oman aikansa kuva. Sama pätee Hyvärisen näytelmiin. Kansakunnan kaapin päältä tiputetut antisankarit käyvät dialogia paitsi keskenään myös 2000-luvun markkinaliberaalin EU-Suomen kanssa. Paavolainen hiipii ”kuin peto kuoleva” ostamaan R-kioskilta keskikaljaa. Hyvärisen kielelliseen tehosekoittimeen joutuvat kirjallisuuden klassikoiden lisäksi mainoslauseet, Ultra Bran säkeet ja Terminator-elokuvien dialogi. Postmoderneja piirteitä näytelmissä riittää.

”Hasta la vista! Babe! Taivaassa tavataan”, Paavolainen toivottaa Craucherille. Samanlaiset terveiset tuntuu Hyvärinen lähettävän suomalaiselle kulttuurielämälle. Kaikesta pintatason irrottelusta huolimatta hänen ihmiskuvansa on pessimistinen ja näkemyksensä kulttuuri-instituutioista lohduton.

Ylevistä puheistaan huolimatta Hyvärisen hahmot näyttäytyvät tragikoomisina oman edun ja virka-aseman tavoittelijoina, itsepetoksen mestareina, jotka ovat valmiita uskomaan kulloinkin muodissa olevaan hulluuteen. Ihmisyyden ja omatunnon äänet ovat harvassa. Aikakaudesta riippumatta ne päätyvät yleensä vääjäämättä marginaaliin.

Hyvärisen kaltainen lupaava ja tuottelias kirjailija kaipaa kunnon kustannustoimittajaa. Näytelmissä on turhia rönsyjä, ja tuskastuttavan tiheään toistuvat pisteet saavat repliikit paikoin tökkimään. Kokoelman kiinnostavuutta nämä tyylirikot eivät kuitenkaan tärvele. Sitäkin oudommalta tuntuu, että maamme valtalehdet ja -kustantamot ovat onnistuneet täydellisesti sivuuttamaan Hyvärisen olemassaolon.