Riimukeinu

Riimukeinu sisältää Olli Hyvärisen (s. 1958) kootut runot ja aforismit.  Merkille pantavaa on, ettei Hyväriseltä ole ennen tätä syksyä ilmestynyt uusia runo- tai aforismiteoksia sitten vuoden 2011. Siksi Riimukeinu antaa vaikutelman jonkinlaisesta poeettisesta välitilinpäätöksestä.

Hyvärisellä runo ja aforismi kulkevat rinta rinnan.

Kokoomateoksia lukee väistämättä eri tavalla kuin yksittäisiä runokokoelmia. Teosten sisäinen rakenne menettää merkitystään ja antaa tietä teosrajat ylittävälle luennalle. Olennaisia kysymyksiä ovat tällöin, miten tekijän ilmaisu ja poetiikka kehittyy teoksesta teokseen, missä määrin on jatkuvuutta ja missä katkoksia sekä millaista maailmankuvaa kokonaisuus ilmentää. Riimukeinun kohdalla voidaan myös kysyä, mikä on runouden ja aforistiikan välinen suhde. Monesti aforistiikka nähdään lähempänä proosaa kuin runoutta, mutta Hyvärisellä runo ja aforismi kulkevat rinta rinnan.

Riimukeinussa voidaan nähdä ainakin neljä kokonaisuutta määrittävää juonnetta. Ensinnäkin Hyvärisen runous kytkeytyy poikkeuksellisen selvästi paikkoihin, erityisesti pääkaupunkiseutuun. Toiseksi hänen teoksissaan on vahva työväenluokkainen näkökulma. Tähän liittyy kolmas piirre eli näkemys runoudesta ja aforistiikasta poliittisina lajeina, yhteiskuntakritiikin välineinä. Neljäs toistuva juonne on miehen ja naisen välinen suhde.

Pääkaupunkiseudun tarkat osoitteet

Hyvärisen runojen maisemaa ovat Helsingin ja Espoon kaupunginosat. Runokuvat ja mielentilat ankkuroidaan lähes järjestelmällisesti tiettyyn hetkeen tietyssä paikassa. Yleinen kumpuaa aina yksityisestä, lyyrinen sekoittuu banaaliin: ”Mankkaan puissa vain harakoita / siivillään lunta ja valoa” (s. 8).
Näin täsmällisesti paikantuva runous voi lukijan lähtökohdista riippuen joko vieraannuttaa tai antaa luennalle mukavan konkreettisia kiinnekohtia. Runojen puhuja ei tarkastele maailmaa yhdestä vakiintuneesta pisteestä käsin, vaan runojen koordinaatit vaihtelevat lakkaamatta: Hesperianpuistosta siirrytään Malmin hautausmaalle, Ilmalasta Espooseen. Näin syntyy vaikutelma jatkuvasta kuljeskelusta.

Paikat saavat runoissa vaihtelevia merkityksiä. Joskus ne edustavat ehdotonta konkretiaa, tilannetta, jossa puhuja on eikä muuta voi: ”sanotaan, että olet olemassa, siitä / haapaniemenkadun oranssilla muovituolilla / punaisen jonotusnumeron / välkkeessä kiitä” (s. 136).
Toisaalta paikkoihin liittyy muistoja ja historiaa, joihin nykyhetkessä huonosti viihtyvät puhuja mielellään uppoutuu:”Nyt on kaikki kuilun reunalla, viimeiset huvilat kuin hylätyt pesät, / risukasat. Missä on Vihreä huvila ruotsittarineen, siveiden tätien / ja satusetä Topeliuksen Punainen kahvila, missä Pippinsköldin turvakoti, / raajarikkoisten kartano, professorivillat ja slummit?” (s. 12).
Menneisyyden paikat ovat läsnä erityisesti kokoelmassa Kukkien järven itäpuoli (2004), josta suuri osa käsittelee puhujan nuoruudenmuistoja Espoon Paskalammen läheisyydessä. Välillä on vaikea sanoa, liikutaanko muistoissa, nykyajassa, rappioromanttisessa kuvaelmassa vai näiden sekoituksessa: ”Aamukuudesta kundit blandaa / Leppäsuon Tavernassa, Punaparta tarjoaa. / Muurin viertä kiertää hullujen hiljainen kulkue, / vino ja kulmikas kuin ortodoksien hautausmaa kevääseen / puhkeavien puiden ja liikenteen himmeän huminan alla” (s. 9).

Oman elämänsä bukowski

Työväenluokkaisuus korostuu eniten kokoelmassa Mikä työmiestä vituttaa (2004). Puhuja on ”keski-ikää lähestyvä miespuolinen / työtön teollisuusduunari”, joka on eronnut vaimostaan ja vieraantunut lapsistaan. Hänellä on siis aikaa maata kotona, ryypätä, harrastaa irtosuhteita, masentua ja kommentoida maailman menoa. Uusi tilanne herättää duunarimiehessä ristiriitaisia tunteita: toisaalta irrallisuus tuntuu vapauttavalta, toisaalta itsesääli ja masennus eivät ole koskaan kaukana.

Työmies ei ota vastuuta mistään mutta rypee silti itsesäälissä.

Myös työmiehen suhde yhteiskunnalliseen osallistumiseen on ambivalentti: ”Soitan suoraan / puolueen puheenjohtajalle / hän toivottaa minut tervetulleeksi / joukkoon, torille / Kysyn mahtuuko sinne” (s. 71).
Tietoisuus maailman epäkohdista ja luokkaviha eivät kanavoidu poliittiseksi toiminnaksi vaan jäävät perheenjäseniin, naapureihin ja muihin tielle osuviin kohdistuviksi väkivaltafantasioiksi: ”Naapurirappu myy / pimeitä orgasmeja / ja aineita ja / nostaa korvauksia / Miksi en polta / koko rappua / Siellä toimitaan oikein, opin mukaan / mahdollisimman pienellä / panostuksella mahdollisimman / suuri tulos ja voitot / maasta ulos” (s. 72).

Yksin katkeroituva ja passiivisena maailman menoa seuraava duunarisubjekti on kovin tutun oloinen. Enää puuttuisi, että työmies alkaisi kirjoitella rasistisia juttuja nettiin, niin saataisiin stereotyyppinen perussuomalaisten äänestäjä. Tätä askelta runoissa ei sentään oteta.

Ongelmallisinta duunarihahmossa on sen toisintama mieskuva. Työmies elää kaikesta irrallaan, ei ota vastuuta mistään mutta rypee silti itsesäälissä. Työn, vaimon ja lasten mentyä hän solahtaa miehiseen renttufantasiaan mutta masentuu, kun se ei ollutkaan niin kivaa. Kuinka monta aikuisvauvaa, oman elämänsä bukowskia kirjallisuuteen vielä mahtuu?

Luokkavihaa kirkosta kapitalismiin

Kokoelmassa Mikä työmiestä vituttaa Hyvärinen pohtii runouden ja politiikan suhdetta seuraavasti: ”Vihreä kansanedustaja / antanut ilmoituksen / runous ja politiikka hylkivät toisiaan / Ei siis ymmärrä / kumpaakaan” (s. 63). Vielä kärjistetympi on Delete-kokoelman (2011) aforismi: ”Hennalan kuulaasta kesäyöstä ja Köyliön järven jäältä runous alkaa” (s. 155).
Luokkavihaa uhkuva yhteiskuntakritiikki onkin yksi Hyvärisen runoutta ja aforistiikkaa yhdistävä piirre. Kruunun ja kirkon sortovallan ovat nykymaailmassa korvanneet plutokratia ja ylikansalliset markkinat: ”Markkinavoimat ovat vastuun siirtämistä yliluonnolliselle, sitä samaa, ikuista” (s. 96). Valtioiden rajat ylittävää, hahmotonta kapitalismia vastaan on kuitenkin vaikea kapinoida, mikä synnyttää voimattomuuden tunteen: ”Missä on ylikansallisen rahan kenraalikuvernööri, jonka voisin ampua ja olla vapaussankari?” (s. 96).

Monien yhteiskunnallisten aforismien sisältämät ajatukset eivät ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä mutta tuntuvat nyt, vuonna 2017 luettuina, ajankohtaisemmilta kuin alkuperäisenä julkaisuajankohtanaan. Jo vuonna 2003 Hyvärinen kirjoitti näin: ”Maa on vihalla rakennettu, ei yhteistyöllä, paitsi poikkeusaikoina. Sekin vähä puretaan pois, ajat normalisoituvat” (s. 16). Myös seuraava kysymys vuodelta 2006 on tähdellisempi kuin koskaan: ”Tavara, palvelut ja raha liikkukoot vapaasti. Milloin ihmiset?” (s. 91) Tämä aforismi taas kelpaisi vaikka banderolliksi mielenosoitukseen: ”Rahan puutteeseen sopeutuu, tulevaisuuden ei” (s. 168).

Osuvakin kritiikki uhkaa sulautua osaksi yleistä misantropiaa.

Taloudelle alistetussa maailmassa talouspuhe läpäisee kaiken. Tätä puhetta Hyvärinen yrittää horjuttaa satiirin keinoin erityisesti aforismiteoksessa Vielä kerran tulee toisenlainen aika (2006). Teos alkaa aforismien sarjalla, jotka muodostavat luomiskertomuksen: ”Maailma luotiin kuudesta kolikosta. Seitsemäs alkoi kasvaa korkoa” (s. 87). Talouspuheen hallitsemassa maailmassa jopa ei-inhimillisen luonnon voidaan nähdä ilmentävän talouden lainalaisuuksia: ”Keväällä kaksi lintua sijoitti oksien yhtiöön. Ajallaan osingolle tuli haukka” (s. 88).
Tällaisen satiirin ongelma on, että purkamisen sijaan se helposti vain uusintaa kohdettaan. Talouspuhetta ivaavat aforismit saavat maailman tuntumaan aivan yhtä ahtaalta, lattealta ja masentavalta kuin itse talouspuhe. Ehkä se on tekijän tarkoituskin, mutta itse jäin kaipaamaan jotakin, mikä ylittäisi taloudelle alisteisen kielen ja saisi näkemään maailman toisin. Hyvärinen kyllä kirjoittaa myös ihmettelystä, mutta ainoastaan kauhistelun merkityksessä: ”Ihmisen osa on ihmetellä. Sävyjä on kolme, koominen, karmea, säälittävä” (s. 89).

Toinen Hyvärisen yhteiskuntakritiikin heikkous on siinä, ettei se aina jaksa kohdistua tarkasti vaan sohii sinne tänne. Mätiä ovat milloin kapitalistit, milloin vasemmisto, milloin kirjallisuuspiirit, historiankirjoitus, teknologia, internet, naiset tai koko ihmissuku. Tällöin sinänsä aiheellinen ja osuvakin kritiikki uhkaa sulautua osaksi yleistä misantropiaa ja nykyajan rappion valitusta. Varsinkin internetaiheisista aforismeista tulee vaikutelma kirjoittajasta, joka solvaa nykymaailmaa, koska ei ymmärrä sitä: ”Sumenevaa sisältöä laajenevilla kaistoilla.” (s. 151) ”Blogistanin sinertävässä keinovalossa piikittelee kulttuuri.” (s. 154) Ajatus netistä virtuaalisena, vähemmän todellisena ja alempiarvoisena sosiaalisen kanssakäymisen foorumina on auttamattoman vanhentunut.

Karrikoituva naissukupuoli

Oman lukunsa Hyvärisen tuotannossa muodostavat naiset tai, kuten kirjailija heitä yksikössä kutsuu, ”nainen”. Miehen ja naisen olemukseen, sukupuolten välisiin eroihin ja niiden ikuiseen kohtaamattomuuteen palataan Riimukeinussa tämän tästä. Jo esikoiskokoelmassa Viimeinen sana on osasto ”Paha päivä naisen kanssa”, joka alkaa näin: ”Naisella on saari, niin monta tuulensuuntaa. / Olen köyhä mies, kalastaja, eksyn aina” (s. 21).
Nainen on ah niin oikullinen, eikä häntä voi miespolo ymmärtää. Mies kuitenkin tarvitsee naista, koska ”[p]ienessä kännissä panettaa” (s. 21). Nainen on kuitenkin julma ja vallanhimoinen: ”Suopunki heitetään koipieni ympärille. / Onnen onnettomudesta kertovat / kortit ja porot kitkerän kahvin pinnalla. / Nahka parkitaan lampunvarjostimeksi / hienon naisen takan reunalle” (s. 22).
Osaston runojen puhujan asenne naisia kohtaan on surkuhupaisan sekava, solvaaminen vaihtuu läheisyyden kaipuuksi joskus saman runon sisällä. Esim. runo, joka alkaa, ”Nainen tietää kaiken vallasta, / laittaa itsensä, pukeutuu kuin huora”, ja sisältää keskivaiheilla mietelmän, ”Vain / nainen voi sanoa ettei miestä voi raiskata” , päättyy kuitenkin vetoomukseen, ”Odotan / sinua täällä, kesälläkin musta / palttoo päällä. Näe minut” (s. 23).
Hei huora, rakasta minua, täällä minä mökötän.

Naisaiheiset aforismit eivät tunnu haastavan kenenkään ajattelua.

Misogynian toivoisi taittuvan myöhemmissä kokoelmissa, mutta valitettavasti sama meno jatkuu. Viimeisin aforismikokoelma Delete sisältää osaston ”(5) delete: bios/ wumen [sic]/ sphere”, jossa samanaikaisesti pohdiskellaan luonnon tuhoa ja rinnastetaan nainen luonnonkatasfrofiin: ”Hirmumyrsky on naisen nimi. // Hymykampanjan faasimuutos raivoksi on arvaamaton. // Mies kantaa kynnyksen yli laillistetun tornadon” (s. 178).
Aforismi on – ainakin parhaimmillaan – tiivis mietelmä, jossa yllättävien rinnastusten kautta katsotaan maailmaa tuoreesta näkökulmasta. Hyvärisen naisaiheiset aforismit sen sijaan eivät tunnu pyrkivän haastamaan kenenkään ajattelua vaan rakentavan panssaria valmiin maailmankuvan ympärille.

Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden runoutta

Kaikkia Riimukeinun edellä kuvattuja aspekteja yhdistää lopulta tietty ulkopuolisuus, marginaaliin jättäytymisen positio. Oli kyseessä sitten työttömän duunarin kritiikki nykyvasemmistoa kohtaan, syrjäytyminen työ- ja perhe-elämästä, inho isänmaata ja nykymaailmaa kohtaan, toisen sukupuolen ylittämätön toiseus tai ihmisten välinen kohtaamattomuus, Hyvärisen runoutta ja aforistiikkaa määrittää yksinäisyys. Suru, melankolia ja masennus ovat läsnä läpi tuotannon. Mikrotasolla tämä näkyy esimerkiksi toistuvina viittauksina kylmyyteen ja pimeyteen: ”Tänään / olen räntää / kelirikko / huomenna / musta syksy” (s. 76). Ulkopuolisuuden tunne koskee myös kirjallisuusinstituutiota: ”Ne, joille kirjoitan eivät lue” (s. 107).

Suru, melankolia ja masennus ovat läsnä läpi tuotannon.

Aforismi on toki monitulkintainen, mutta luen siinä tiettyä itse valittua ulkopuolisuutta.  Kukaan ei ymmärrä minua, koska kukaan ei voikaan ymmärtää. Sivullisuuden kokemus on tuskallinen, mutta muuttuessaan identiteetiksi siitä tulee todellinen rajoite. Joskus aforismien minä myöntääkin kyseessä olevan tietoisen asenteen: ”Maailma on mielen ala, ei se ole, mutta anna minun pitää tämä alakulo, tämä kuulas omena pääni päällä tänään” (s. 29).

Tietynlainen ulkopuolisen tarkkailijan position on sisäänrakennettu aforistiikkaan itseensä, sillä aforismeissa on perinteisesti pyritty minän häivyttämiseen ja yleispätevyyteen. Kun tähän yhdistetään sivullisuuden kokemus, saadaan kirjallisuutta, joka oman ulkopuolisuutensa suojista selittää maailmaa pois. Positio on toisaalta helppo (ja kirjallisuudenhistoriasta tuikituttu), koska silloin ei tarvitse laittaa itseään likoon, toisaalta raskas, koska aina ei jaksa olla yksinkään: ”Kuinka saisin sanotuksi, / että olet hyvin lähellä minua ja silti kaukana. / En haluaisi olla osallisena tässä jäteteollisuudessa / enkä yksin ulkona” (s. 53).

Hyvärisen runous ja aforistiikka onkin kiinnostavinta silloin, kun se luopuu hetkeksi mielipiteistä, varmuuksista ja valmiista maailmankuvasta ja kysyy, mitä on kirjoituksen tuolla puolen: ”Sanojen takana on laatikko, jossa jokainen hetki aukeaa kuin ruusu. Aavistin sen jo hyvin nuorena, se sai oloni tuntumaan vieraalta.  Puhun ne pois, vähiin.” (s. 27) Seuraavassa aforismissa taas ollaan olemisen ja olemattomuuden paradoksien äärellä: ”Miksi kaipaan olematonta, kun kaikki mikä on, on ihme?” (s. 94)

Ja vaikka kritisoinkin Hyvärisen viljelemää sivullisen positiota, seuraavaa ajatusta kelpaa siteerata: ”Kirjallisuus on epäonnistujien outoa juhlaa” (s. 94).