Risa Paha

Olli Hyvärisen esikoisromaani Risa Paha on monin tavoin kuvaamansa ajankohdan näköinen. 1950 ja 1960-luvun maaseudun pieneläjien ja kaupungistumisen kuvaus tuntuu uskottavalta. Sodanjälkeinen niukkuus leimaa elämää, samoin usko ja yritys vaurastumiseen, vaikka hitaaseenkin.

Risa Paha on oikeastaan aika tavallinen tarina, eräs perustarinoista. Päähenkilö Marja elää niukkaa elämää niin aineellisesti kuin henkisestikin. Keskikoulun käytyään hän mielii lukioon mutta päätyy taloudellisten realiteettien paineessa kyläkaupan myyjäksi. Marja etsii kontaktia toiseen sukupuoleen tanssilavoilta, mutta mikään ei oikein sytytä. Kaupunkiin pitää päästä.

Kun sitten alivuokralaishuone ja myyjän paikka vie Marjan Hämeenlinnaan, tarina etenee perinteisesti. Vahinkoraskaus vie naimisiin rentun kanssa, edessä on viinaa, perheväkivaltaa ja jatkuvaa rahapulaa. Kun Marjan mies vielä sattuu olemaan vähän paremmasta perheestä, kaikki alistamisen ja myös henkisen väkivallan ainekset ovat koossa.

Tähän perustarinaan kuuluu, että nainen itsenäistyy, tulee tietoiseksi oikeuksistaan ja alkaa elää omaa elämäänsä. Näissä tarinoissa naiset ovat selviytyjiä. Näin käy myös Marjalle. Perustellulta ei tunnu se, miksi Hyvärinen panttaa loppuratkaisua viimeisten sivujen viitteellisille riveille. Marja olisi ollut valmis riuhtaisemaan itsensä irti elämänsä helvetistä paljon aikaisemmin; Hyvärinen ei vain malta lopettaa kurjuuden kuvaustaan. Kun loppupuolella eletään jo 1970-luvun puoliväliä, Hyvärisen ratkaisun pitkittäminen ei vaikuta enää uskottavalta. Muutama muutto ja aina uusi paikkakunta joutaisi pois, tai ainakin niihin riittäisi vähemmän yksityiskohtainen perehdyttäminen.

Marja elää koko Risa Pahan kuvaaman ajan tuskallisen kolkossa henkisessä ilmapiirissä. Äitiinsä hänellä ei ole minkäänlaista henkistä suhdetta. Isä on sentään vähän läheisempi ja ymmärtävämpi; lapsuuden turvapaikka on mummola. Muista sukulaisista eno, sama joka antaa Marjalle lempinimen Risa Paha, kuvataan Marjalle myönteisenä aikuisena. Ystävyydetkin ovat kovin ohkaisia. Rakkautta ei ole oikein edes oletusarvona mukana. Näihin tarinoihin kuuluvaa naisten keskeistä ystävyyttä ja solidaarisuutta on tuskin lainkaan.

Omat lapset ovat Marjalle tärkeitä, välillä ainoita, mitkä pitävät elämässä kiinni. Kohtuuttomalta Marjan jo muutenkin raskaassa elämässä tuntuukin esikoisen vakava sairastuminen.

Vaikka kirjan parasta antia on ajankuvaus, Hyvärinen ei oikein tahdo pysyä kuvaamansa ajan mukana. Hän vaikuttaa jäävän viisikymmenluvulle eikä anna henkilöidensä kehittyä ajan mukana. Kun Marja tulee raskaaksi vuonna 60-luvun lopulla, hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että lapsen saamisella ja kuukautisten myöhästymisellä on jotakin tekemistä toistensa kanssa. Ei vaikuta uskottavalta, kun sentään keskiolut on päässyt kauppoihin ja eletään jo vapaan rakkauden aikoja.

Marjan aviomiehen Ilpon perhe kuvataan tunnevammaisina ja toistensa ja muiden hyväksikäyttäjinä. Hyvärinen lienee pyrkinyt paitsi yhteiskunnalliseen kontrastiin myös Ilpon perheen kautta uuden ajan ilmiöiden kuvaamiseen. Mukaan vyöryvät niin hipit kuin huumeet, niin uraputket kuin moninkertaiset syrjähypyt, taloudelliset nousut ja niiden laskut, abortit, viina, kansainvälistyminen. Kaikkea on liikaa. Varsinkin jatkuvaa riitaa on väsyttävyyteen saakka. Ei sellainen elämä sovi 60-luvun hämeenlinnalaiseen omakotitaloon.

Ainoana seesteisempänä jaksona kuvataan aika, jonka Marja ja Ilpo ovat Karhulassa seurakunnan kurssikeskuksen talonmiehinä. Viinaa kuluu vähemmän, ihmisetkin ainakin vähän välittävät toisistaan, elämä sujuu edes jotenkin normaalisti. Taas on kuitenkin edessä uskottavuusongelma. Eihän Marjan ja Ilpon tapainen pari päädy seurakunnan töihin ja pidetyiksi työntekijöiksi. Vaikka Hyvärinen on muutoin kovin perusteellinen, hän sivuuttaa lähes täysin aatteellisen pohdinnan, jota ilman tällaisia ratkaisuja ei synny. Koko ajan vain odotti, milloin idylli särkyy. Särkyihän se. Vaikka Hyvärinen marssittaa syyksi hankalan emännän, todellinen syy on viina ja väkivalta, joka väijyy koko kurssikeskusjakson kuin ukkosilman odotus.

Lieneekö sattuma, että Risa Paha muistuttaa fyysisestikin useita kymmeniä vuosia sitten painettuja kirjoja? Sivut ovat isoja ja tekstiä on niin tiuhassa, että nykykirjojen väljään taittoon tottunutta välillä tuskastuttaa. Proosallisempi selitys taitaa olla se, että Risa Pahasta olisi nykyaikaisella taitolla tullut vajaan 400 sivun sijasta ainakin 600-sivuinen. Kerronnassa olisi hyvin ollut varaa parin sadan sivun karsimiseen. Liika venyttäminen ei katoa fonttikokoa pienentämällä ja taittoa tiivistämällä.