Lemmonommel

Paavo Kässi tarttuu Olli-Pekka Tennilän aistittavaan ja lakonisen toteavaan Lemmonommeleen ja päätyy Wittgensteinin kielifilosofiaan.

Tässä on pureskeltavaa.

Olli-Pekka Tennilän runoteos Lemmonommel sisältää yhden vastustamattomimmista lyyrisistä säepareista, jonka olen hetkeen lukenut. Se menee näin:

Asiani on yksinkertainen. Se tulee olemaan yksinkertainen.
Se tulee olemaan asia. (s. 12.)

Lakonisen ilmaisun tuntu on ensin naurettava, sen jälkeen ärsyttävä, kunnes se ei vain jätä rauhaan. Sanojen kieliopillisen rakenteen sekä viittauskohteet ymmärtää, ja silti on vaikea käsittää, mistä niissä on kyse. Teho on hieman samanlainen kuin zenbuddhalaisissa koaneissa ja kreikkalaisissa aporioissa, joissa näennäisen yksinkertainen asetelma muuttuu tarkemmin katsottuna mahdottoman vaikeaksi. Minkä takia jousen ampuma nuoli ei koskaan saavu perille? Onko koiralla buddhaluonto vai ei? Miksi niinkin yksinkertainen asia kuin asia tulee yhtäkkiä olemaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen?

Lemmonommel on Tennilän neljäs runoteos, ja sen palindromimuotoinen nimi on kuin luuppi, jota rakastetun lepertelynimen tavoin on ihana lausua. L- ja e-kirjainten sointuisuuden takia sanaa pystyisi toistamaan kuin päättymätöntä loitsua; m-kirjaimen ääntäminen sytyttää mantramaisen urkupisteen, joka saa koko kurkunpään ja kitalaen värähtelemään. Kokeilkaa itse: lemmonommellemmonommellemmonomm…

Nimen perheyhtäläisyyden voi ulottaa myös muihin kieliin. Tällaiseen luentaan teos osin itsekin kannustaa, mikä käy ilmi kokoelman säkeessä ”Hermostua / hermoistua / her moisture” (s. 26), jossa suomen kielen sana leikillisten asennonvaihdosten kautta vaihtuuukin englanniksi. Itse ajattelen teoksen nimeä englannin kielen sanan ’lemon’ kautta. Ranskan sanassa ’homme’ – mies, ihminen – h-kirjain puolestaan on äänetön, ja kun nämä kaksi yhdistää, lopputuloksen on ’lemon homme’, sitruunamies. Se ei tarkoita mitään, eikä edes viittaa teokseen kuin materiaalisuutensa kautta. Toisaalta, kuten Tennilän (nimen tasolla myös palindromimuotoisen) Ololo–esikoisteoksen (2008) kohdalla, vanhojen sanojen kehoista muodostunut uudissana on ennen kaikkea itsensä merkki.

Kirjan kirkkaanpunaiset kannet vain korostavat teoksen itseensäviittaavutta. Harva kirjahyllyn kirja on Lemmonommelia (vai Lemmonommelta?) aistittavampi. Teos huutaa: katsokaa koko minun väriäni!

Kirjailija Samuli Paroselle maailma oli sana, ja Tennilän maailmassa jokainen sana on ainutlaatuinen.

Kielipelin säännöt

Lemmonommel on kiehtovan kummallinen kirja. Hieman Maria Matinmikon Kolkan (2019) tapaan kyseessä on genrehybridi, jossa runo, essee, kertova fiktio ja filosofiset propositiot muodostavat kimairan, joka näyttää eri kulmista hieman erilaiselta. Yhtä kaikki: samaa oliota se kaikki on. Paikoin teos äityy thomasbernhardmaisen liioittelevaksi proosaksi, jossa kuvaillaan raivoikkaalla pieteetillä smetanaviiksistä miestä (tiedän, kuka olet!), ja vain hetkeä myöhemmin teksti pelkistyy todellisuuden luonnetta pohtiviksi fragmenteiksi. Tekijänsä edellisessä Ontto harmaa -runoteoksessa (2016) oli jo paikoin vahvaa proosan tuntua, ja Lemmonommelissa tarinallisuus on saanut vain lisää tilaa.

Jos kertojana Tennilä on paikoin suorastaan huikenteleva ja asioita vinoon katsova tapaus, ovat lyyriset osuudet huomattavan kurinalaisia ja niukkoja. Ne tuovat mieleen Ludwig Wittgensteinin analyyttisen kielifilosofian omintakeisen tyylin. Wittgenstein on Tennilän runoissa läsnä myös konkreettisesti; siinä missä Tractato-logico philosopicuksen (1921, suom. Heikki Nyman) avauspykälä kuuluu

”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on”,

kirjoittaa Tennilä:

”Maailmaa on kaikki mikä kuuluu totaalisten sanojen loputtomuuteen” (s. 21).

Tennilä noudattaa logiikan perusideaa, jossa ensin perustetaan aksiooma, ja sen jälkeen paalutetaan uusia väittämiä. Tämä näkyy esimerkiksi Tennilän tavassa käyttää termiä ’olio’:

”Oliot jakautuvat olioihin jotka voi syödä ja olioihin joita ei voi syödä” (s. 34).

Sana ’olio’ muistuttaa ilmaisuja ’olento’, ’oleva’ ja ’olo’, mutta sen englanninkielinen vastine, ’object’, antaa kentiesparemman kuvan siitä, miten termiä käytetään analyyttisessa traditiossa ja tietojenkäsittelytieteessä. Objekti on ohjelmoinnissa koodista löytyvä, informaatiota kantava asia, jonka sointi on paljon neutraalimpi – ja objektiivisempi – kuin sanalla ’olio’, johon liittää helpommin erilaisia lisämääreitä (vrt. ’avaruusolio’ ja ’avaruusobjekti’). Tennilä sotkee termin luonnollisen kielen monitulkintaisuuteen, jossa ’olio’ on samaan aikaan eksakti ja hähmäinen. Sen merkitys jää ilman vakaata kiinnekohtaa, minkä vuoksi sana paljastaa itsestään jatkuvasti uutta.

Tyylillisesti Lemmonommel on silti lähempänä Filosofisia tutkimuksia (1953, suom. Heikki Nyman, 1981) kuin Tractatuksen kryptistä umpiformalismia. Se on vähemmän sisäänpäinkääntyvä, mutta silti kyllin vieraannuttava tuntuakseen uudelta ja kiehtovalta.

Kokeilkaa itse: lemmonommellemmonommellemmonomm…

Rakettitiederunoutta

Ajoittain Lemmonommelta lukee kuin lyyristä pienesseistiikkaa tai kaunista, fragmentaarista tiedekirjallisuutta. Filosofisessa mielessä teosta voi lukea viimeaikaisten spekulatiivisen realismin ja posthumanismin teorioita vasten, mutta samalla Lemmonommel menee niistä jotenkin ohi. Siinä missä posthumanismi ja ”spere” problematisoivat ihmissubjektin keskeisyyttä sekä vakiintuneiden tiedollisten oletusten asemaa länsimaisen ajattelun traditiossa, Tennilän teoksessa subjektin ajallinen ja tilallinen kriisi näyttäytyy eri tavalla.

Teoksen maailma tuntuu hyvin tarkovskiaaniselta, mikä ei johdu pelkästään Lemmonommeliin kirjoitetusta suorasta viittauksesta neuvostoelokuvatekijä Andrei Tarkovskiin. Kertoja-puhujan kuvaukset telakoituvista avaruusaluksista piirtyvät vasten scifin rajapintaa, ja teknologian kuvaukset tuovat jollain tasolla mieleen Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (2014). Lemmonommelin kosmosta voikin tarkastella vaihtoehtohistoriana, jonka itäeurooppalaisessa, metamodernistisessa maailmassa tieteellinen kielenkäyttö on kauneinta poetiikkaa.

Poetiikan ytimessä ovat kuvaukset tarkkailusta. Katseen alla on keho (”Eivät kohdat joissa hänen ihonsa kaareutuu loivan tasangon tavoin”, s. 44), ympäröivä luonto (”Sinisen sävy veden äärellä jyrkkenee vain hieman”, s. 55) ja spekulatiivinen universumi (”Miten asiat osuvat toisiinsa! Kuin avaruusalus joka telakoituu asemaan”, s. 47). Tarkkailu ja toistettavuus liittyvät Lemmonommelin runontieto-opissa luonnon ja olemassaolevan tarkasteluun. Kertoja-puhuja muistuttaa Claude Lévi-Straussin kaltaista tutkimusmatkailijaa, joka yrittää muodostaa maailman ilmenevistä tosiasioista tieteellisiä synteesejä. Turhautunut kieli pohtii asioita jatkuvasti ääneen: Miten tuo hyttynen imee verta! Kuinka tuo henkilö käyskentelee!

Turhautuneen hämmästynyt pohdinta johtaa lopulta mikro- ja makrokosmoksen sekoittumiseen, kun mitä pienin ja arkisinkin ilmiö tuntuu kirkuvan maailmankaikkeuden perustelematonta mielivaltaisuutta:

En voi käsittää, miten tuo taskusta pudonnut nenäliina
on rypistynyt juuri noin.

Asiat ovat aina jotenkin. Asiat ovat aina syvästi jotenkin. (s. 29)

Lemmonommelin kieli on toisaalta aforistista, mutta samalla siitä puuttuu aforismeja vaivaava alleviivaavuus. Tennilän ilmaisun lakonisuus todella tuntuu avaavan kielestä uusia näkökulmia. Uuden tulkinnan löytäminen ei rajoitu pelkästään tekstillisen ilmaisun uudelleenarviointiin. Kirjaan painetut pelkistykset savua kuvaavista valokuvista sijoittuvat pääosassa teoksen alkupuolelle. Osastojen välillä näkyvät savuhaituvat ovat kuin polttavien liekkien etäisiä muistoja, joista on jäljelle on jäänyt vain tulen jättämä merkki; kuten Pompeijissa, missä tulivuoren polttamista ihmisistä jäi jäljelle vain seiniin palanut jälki. Kirjan aloittanut lukija näkee (lukee? aistii?) savua, jonka katoamista voi tulkita eri tavoin: Viittaako savun katoaminen tulen sammumiseen? Onko lukija sittenkin vain tullut niin lähelle tulta, ettei savua synny? Enteilevästi teos sanoo: ”Ei se ole pelkkää savua. Ei pelkkää savua olekaan” (s. 19).

Jos savu ei kerran ole savua, ei tulikaan ole tulta, vaan merkkejä, sanoja, merkityksiä.

Harva kirjahyllyn kirja on Lemmonommelia (vai Lemmonommelta?) aistittavampi. Teos huutaa: katsokaa koko minun väriäni!

Uuden lukemisen alkeet

Teoksen alussa luonnostellaan lukemista, mikä on jälleen eräs Tennilän poetiikan tyypillinen, aksiomaattinen elementti: se opettaa lukemaan itseään. Kyse ei tosin ole ”vain” lukemisesta, vaan lukemisen logiikan paljastumisesta. Tennilän runoudessa tapahtuu Martin Heideggerin kutsuma aletheia, kätkeytyneen paljastuminen. Heideggerille aletheia tarkoittaa taideteoksen kasvamista teoksen materiaalisista ehdoista, mutta Tennilän aletheia liittyy kirjainten ja maailman lukemisen problematiikkaan. Tietenkin hänen teoksensa lukija osaa lukea, mutta kyse ei ole niinkään lukemisesta sinänsä, vaan lukemisen tavan uusintamisesta, joka liittyy teosta ympäröivään makrokosmiseen paratekstiin, eli globaaliin lajikatoon ja ekosysteemien murrokseeen.

Lemmonommelin kieli luonnostelee maailman hahmottamisen tapaa, jossa globaaliin ekosysteemiin kohdistuvien muutosten myötä maailman tarkkaileminen joutuu uudellenarvioinnin kohteeksi. Kun kerran ekosysteemi muuttuu ilmastonmuutoksen takia jatkuvasti, miten sitä voi tutkia? Miten siitä voi tehdä toistuvuuteen perustuvaa tiedettä, jos kerran tutkimustulos ei ole toistettavissa maailman muututtua konkreettisesti toisenlaiseksi? Tähän liittyen Lemmonommmel esittää kaksi olennaista kohtaa:

”Kuinka tutkia ilmiöitä, jotka eivät toistu?” (s. 19)

”Sanotaan nyt: ei ole olemassa kahta samanlaista sanaa.” (s. 21)

Kirjailija Samuli Paroselle maailma oli sana, ja Tennilän maailmassa jokainen sana on ainutlaatuinen. Tietyssä mielessä se johtaa samalla sanan yhteismitattomuuteen: Miten tutkia sanaa, jos se kerran on uniikki ja toistumaton? Miten tutkia sanojen kuvaamaa maailmaa? Todellisuus on alati muotoaan muuttava systeemi, jota Lemmonommelissa yritetään ottaa haltuun, mutta joka tuntuu pysyttelevän aina saavuttamattomissa, loogisten paradoksien päässä.

Kenties tästä syystä Tennilän teoksessa on mukana myös rakkautta ja erotiikkaa. Maailman tutkimisen sivussa koetaan hämmästystä halun muodossa. Rakastetun keho herättää loputtoman määrän kysymyksiä, mutta niiden takana ei häämötä niinkään taksonomia asioiden toistettavuudesta, vaan jatkuvana uusiutuva halun kokemus. Kenties tämä selittää myös teoksen nimen. Lemmonommel kutoo kaksi (tai miksei useampia) rakastettu(j)a yhteen, mistä muodostuu oma, loputtoman hämmästelyn ja halun kohteena oleva maailmankaikkeus.

Samalla tämä liittyminen tarkoittaa aiemman, erillisistä atomeista koostuneen olemassaolon katoamista. Uusi maailma synnyttää uudet sanat vanhojen menettäessä viittauskohteensa, ja siksi kysymys ennen pitkää kuuluukin:

”Kuinka kertoa heille maailmasta, jota ei enää ole?” (s. 94).