Hiililiekki

Olli Sinivaarasta (s. 1980) on ollut jo moneksi: Hän on muun muassa napannut pikku-Finlandian, saanut julki René Girard -suomennoksen Väkivalta ja pyhä ja kunnostautunut filosofian opiskelijoiden ainejärjestön Minervan pöllö -lehden päätoimittajana.

Sinivaara on myös J. H. Erkon runokisassa toiseksi sijoittunut lyyrikko, jonka säkeitä on julkaistu Nuoressa Voimassa, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjassa MotMotissa sekä runouslehti Tulessa&Savussa. Esikoiskokoelmassaan vakavailmeinen runoilija taituroi ranskalaisen modernismin ja amerikkalaisen kielirunon jälkimodernismin välimaastossa, kypärä aavistuksen surrealismiin kallellaan.

Hiililiekin usein kahden tai kolmen säkeen säkeistöinä etenevät runot hakevat halkeamia, sekä ajassa että paikassa. Runoilija purkaa tilanteita alkutekijöihinsä ja saa aikaan hirmuisen määrän sanaromua, josta lienee turha yrittääkään koota pystyssä pysyvää kirjainhyllyä. Yksin ”Sekunnin” ensimmäisessä seitsemäsosassa riittää pyörittelemistä hyväksi toviksi: ”Kadunkulmasta nousevat otsaan pilvet, kuparia kaikuvat tihenevät sirut, / auringonriitettä hehkuvat viirut ennen kuin kukaan keksi sanoa viiru.”

Vaikka kokoelmaa leimaa apollinairelainen pyrkimys etsiä ennen näkemättömiä värejä ja tulia, Sinivaara ei ole pelkkä silmän runoilija. Esimerkiksi ”Festivaaliyö” pilkkoo moniaistisesti tuttua kesäistä tilannetta: ”Melu työntyy silmien meluun, / joka on melua janoavien lasien / yötä kohti voimistuvaa, / yhä erottumattomammaksi käyvää melua. / Melu on säpäleistä peltisilmävirtaa näkyvässä, / jota on liikaa, joka on melua. / Melu on vaikeasti havaittava alue / synnynnäisen mykkyyden ja silvotun kielen välissä, / missä melua on enemmän, / kun sitä ei kuulla ja sen annetaan olla / se mitä ollaan: melun kävely, / melun pelkkä kävely, / melu pelkkänä kävelynä, / kävelyn pelkkä melu, / kävely joka on pelkkää melua. / – -”.

Sinivaara rikkoo kieltä, änkyttää, toistaa, puhuu siitä, mistä ei voi puhua: ”- – taas käytän nimeä jota en tunne / sanomaan sen mitä ei voi ja on pakko – – taas käytän vertausta / kutsun kaikuja jotta itku kriisipuhelimessa / tulisi muualta ja kaukaa – -”. Kunnon modernistina hän kyseenalaistaa havainnon välittömyyttä venyttämällä ajattelun ja kielen rajaa, vaikkapa näin: ”ja jokin sanoi tulevani saaresta saareen”. Kunnon jälkimodernistina Sinivaara tankkaa, tekee korjausliikkeitä, estää kaikin tavoin runoa joutumasta tilanteeseen, ”jossa maailma ottaa otan sen syliin”. Kunnon jälkijälkimodernistina Sinivaara ui syvällä kirjainmeressä, ei kuin viimeistä päivää, vaan ”kuin viimeistä kuuta”. Varoitus näissä vesissä viihtyville: Sinivaara!

Temaattisesti kokoelma virittyy vastakohtien tulen ja jään varaan. Tuli eri muodoissaan lepattaa runosta runoon, mutta rinnalla toistuvat sanat kuten ”lumi”, ”nietos” ja ”jää”. Ääripäät kuvastavat Sinivaaran perinnetietoista ja pidättyväistä runoilijanotetta, jossa järki (jää) kontrolloi tunnetta (tuli).

Aale Tynni suomensi 1960-luvulla erinomaisen valikoiman modernia ranskalaista lyriikkaa. Kirjan nimi on Tulisen järjen aika. Se voisi olla myös Sinivaaran debyytin nimi.