Khaijamin lauluja

Omar Khaijam (k. 1131) tuntuu taas olevan muodissa. Ainakin hänen nelisäkeistään ilmestyi viime vuonna omien käännösteni lisäksi Leevi Lehdon ja Kiamars Baghbanin kaksikielinen laitos sekä kirjoittamani elämäkerta Omar Khaijam. Runoilijan elämä.

Uusi käännös on kahden miehen työtä. Baghbani on tehnyt raakakäännökset Ahmad Shamlun (k. 2000) valikoiman mukaan ja Lehto muokannut niistä suomenkielistä runoutta yhteistyössä Baghbanin kanssa. Shamlun valikoima ei esittele Omaria niinkään historiallisena henkilönä kuin tyylilajina. Valikoiman nelisäkeet ovat hyvää omarilaista runoutta, mutta valtaosa niistä on tuskin peräisin Omarilta itseltään. Omarin runojen tekstihistoria on poikkeuksellisen mutkikas, ja ”aitojen” omarien metsästäminen on vaikeaa. Shamlun valikoiman ottaminen lähtötekstiksi on perusteltavissa.

Teoksen alussa on kaksi esipuhetta. Baghbani esittelee Omaria sellaisena kuin hänet Iranissa nykyään tunnetaan, Lehto kertoo käännösprosessista. Prosodiseksi esikuvakseen Lehto mainitsee (s. 17, alaviitta 2) Richard Le Galliennen englanninnokset vuodelta 1897 – Oscar Wilden vanha vitsi tosin puree Lehdon tekstissä, kun Le Galliennestä tulee De Gallienne. Wilde lisäsi aikoinaan Richard Galliennen nimeen maskuliinisen artikkelin nimenomaan siksi, että se sopi ihastuttavan huonosti yhteen feminiiniltä kuulostavan sukunimen kanssa. Oman panoksensa vuosisadan vaihteen Omar-innostukseen Le Gallienne toi myös teoksellaan Omar Repentant (1908).

Esipuheessa Lehto kirjoittaa tavujen laajuudesta mutta ei puutu painoon. Persialainen metriikka toimiikin tavun laajuuden varassa mutta suomenkielisessä runoudessa paino on keskeisessä asemassa.

Metrinen kääntäminen ei viime vuosikymmeninä ole ollut suosiossa. Yksi harvoista sitä menestyksellisesti yrittäneistä on Juhani Lindholm, proosan kääntäjä, jonka Runeberg-käännökset ovat erinomaisia. Useimmat vanhemman runouden suomentajat ovat päätyneet kääntämään ilman sidottua mittaa.

Lehdon käännösten suurin ongelma on riimi. Suomalaisella riimittelyllä on kaksi kultaista sääntöä: kielen rakenteen takia vain painollisesta tavusta alkava riimi on luonteva – optikko Arvola on tehnyt jo vuosikymmeniä parhaansa, jotta tämä unohtuisi, ja iskelmämusiikki outoine painotuksineen on osaltaan auttanut. Toinen sääntö on, että pahiten korvaan särähtää, jos riimi osuu melkein kohdalleen. Ontuva riimi on pahempi kuin ei riimiä ollenkaan.

Kun Lehto muodostaa riiminsä sanoille puron – ravinnon – kasvaneet ne on (nro 32), ollaan vaikeuksissa. Onko tarkoitus painottaa ”purón”? Tai (nro 54) muodostavatko sekottui (sic!), sulautui ja poistui tasapainoisen riimin ilman että painotamme ”poistúi”?

Toista sääntöä rikotaan riimissä (nro 40) huomasta – kuomasta – kukoista. Yksitavuisena riimi olisi tietysti paikallaan, mutta kaksi ensimmäistä säettä saa lukijan odottamaan kolmitavuista riimiä. Vielä ongelmallisempi on nro 38, jossa riimiä täytyy lähteä muodostamaan sanojen kemut – asettunut – monet varaan. Lähes kaikissa kokoelman 125 nelisäkeessä on vastaavia ongelmia.

Riimiongelmien lisäksi Lehdon käännöksissä on paljon runollisia vapauksia, toisin kuin alkutekstissä, joka on aika eleetöntä kieltä. Ongelmistaan huolimatta Lehdon käännös tarjoaa uuden näkökulman Omariin ja on sikäli tervetullut, mutta Toivo Lyyn suomennokset jäävät ylivoimaisiksi metristen käännösten sarjassa. Baghbanin ja Lehdon kirjassa bonuksena on cd-levy, jolle runot on luettu molemmilla kielillä, sekä videoesitys Saara Lehdon tanssista Viinittä ei voi elää!