Lumottu tie

Lumottu tie on psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin (1912 – 1997) lapsuustrilogian ensimmäinen osa, joka ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1955. Tässä kirjassa Riki on vielä pieni, kaikkivoipaisen mielikuvituksen ja maagisen maailmankuvan pyörteissä elävä poika. Pikkuhiljaa hän yrittää hahmottaa aikuisten maailman lakeja ja saada selkoa omituisesti käyttäytyvistä isoista ihmisistä. Tapahtumia kehystää Parlandin kannakselainen, monikielinen ja -kulttuurinen lapsuusmaisema.

Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen on vaikea laji. Kun kirjoittaja on aikuinen, kerronta usein huojuu “rajalla“: hetkittäin päästään sisään lapsen kokemukseen, mutta selittävä ja tulkitseva aikuinen ääni kuuluu usein rivien välistä. Ehkä tämä on lopulta ainut tapa päästä käsiksi lapsen ajatuksiin: autenttista kokemustahan aikuinen ei pysty enää sanallisesti välittämään. Tuskin se on sanallisesti välitettävissä ollenkaan. Kieli on jo aikuisten kieltä.

Oscar Parland on itse arvellut Miten kirjani ovat syntyneet -esitelmässä, että piirtäminen ja maalaaminen ovat vaikuttaneet hänen tapaansa rakentaa romaani. “En kirjoita lineaarisesti romaanin lopullisessa aikatasossa – kuten kai moni kirjailija tekee – vaan valmistan mosaiikkeja yksittäisistä palasista. Peitän pinnan, ja kuvamainen kompositio kehkeytyy vähitellen esiin“, Parland kirjoittaa. Tässä mielessä, ja myös nostaessaan piilotajuiset kuvat ja impulssit kerronnassa keskiöön, hän on enemmän runoilija kuin tarinankertoja. Runoilijoista (esimerkiksi isoveljestään Henry Parlandista) hän tosin näkee eroavansa siinä, ettei halua eikä koe osaavansa rajata sanottavaansa lyhyeen muotoon, vaan haluaa sanoa “kaiken“. “Kaikki kirjoittamani on oikeastaan vain katkelmaa kokonaisuudesta, joka käsittää elämäni, ja voisin nimetä tämän romaanin Olevaksi. Se kasvaa ja haarautuu kuin meritähti“, Parland kirjoittaa (Miten kirjani ovat syntyneet, 1968).

Vertaus sopii hyvin myös Lumottuun tiehen. Kirjassa ei ole juonta, ei alkua eikä päätepistettä. Se näyttää katkelman Rikin elämää ajalta, jolloin mielikuvitus hallitsee vielä kaikkea. Järjestystä ylläpitävät aikuiset ovat kyllä tärkeitä, ja Riki tarkkailee heitä paljon. Lapsen asema on alistettu: häntä torutaan, moititaan, kielletään yhtenään. Usein aikuiset vaikuttavat Rikistä omituisilta. “Äiti on aina niin mahdoton, luulee alituiseen että meille tapahtuu jotakin pahaa ja kieltää meiltä kaiken mikä on hauskaa. (—) Hän uskoo että kaikki sakset vaanivat saadakseen pistää meitä silmään, että kaikki kivet väijyvät tehdäkseen meille jalkakampin ja taittaakseen koipemme, että kaikki oksat ja lankut murtuvat juuri silloin, kun me kiipeämme niille.“ Riki ihailee isoveljeään Berntiä ja säälii Tommy-pikkuveljeä, joka on “niin pieni että ihan hävettää katsoa häntä“. Tommy kun kävelee epävarmasti vaappuen, kaatuilee ja parkuu, nenänalus aina märkänä, usein myös housut. Tommyn kanssa ei myöskään voi leikkiä, toisin kuin Berntin.

Veljien lisäksi Riki leikkii pikkuserkkujensa Katinkan ja Ninan kanssa. Tytöt kiehtovat Rikiä, ja heidän seurassaan hän tulee pikkuhiljaa tietoiseksi myös sukupuolestaan. Leikittyään pitkään ja “oltuaan naimisissa“ kiharapäisen villikko-Ninan kanssa Riki kääntyy lopulta isojen poikien puoleen. Ninalle hän huutaa: “– Minua ei huvita aina leikkiä kanssasi, sillä sinä olet vain tyttö! Aina yhtä ja samaa, yhtä samaa: Isä ja äiti, leikkikaluja – hella ja nukkeja! Olen saanut siitä tarpeekseni.“ Nina tulistuu Rikin petturuudesta niin, että lyödä sivaltaa tätä suoraan suulle. Rikin orastavaa sukupuolisuutta kuvaavat jaksot kuuluvat kirjan kiinnostavimpiin.

Parland itse on sanonut, että Lumottu tie on hänen romaaneistaan huonoimmin komponoitu, “mutta siinä on osia, joissa kaikkein parhaiten olen onnistunut saamaan esiin sen mitä olen tahtonut“. Johtuisiko tämä siitä, että lapsuustrilogian kolmesta osasta Riki on tässä pienin: mielikuvituksella, sadulla, animismilla, lapsen omnipotenssilla voidaan leikkiä mielin määrin. Niiden kanssa asettuu kiinnostavasti ristiriitaan se, miten alistettu lapsi on suhteessa aikuisiin: Riki kokee jatkuvasti kärsivänsä vääryyttä tavalla tai toisella, kun oma lapsen maailma ja aikuisten todellisuus törmäävät.

Parland kiittää Eeva-Liisa Manneria, joka on suomentanut kaikki hänen kirjansa: “Eeva-Liisa Manner on mestarillisesti tulkinnut teosteni jokaisen vivahteen, ja nykyään luen mieluummin hänen käännöksiään kuin alkutekstiä“! Suomennoksen kieli onkin kaunista, kuvallista ja soivaa yhtä aikaa, nykylukijan korvaan tosin välillä vanhahtavaa. Vaikka kirja kuvaa kadonnutta aikaa ja maailmaa vuosisadan alun Karjalan kannaksella, lapsen kokemus on muuttumatonta ja tunnistettavaa kaikenikäisille. Kirjan päättävä luku, jossa aikuinen Riki käy sodan aikana katsomassa tuhoutunutta, hiiltynyttä, kalmanhajuista lapsuusmaisemaansa, on vaikuttava. Kun lapsuus on niin konkreettisesti kadonnut ja tuhottu, halu päästä siihen vielä käsiksi ja herättää se eloon on väkevä.