Peilipoika (Spegelgossen)

Muistan Oscar Parlandin Härän vuodet ja vaikuttavan lukukokemuksen muutaman kesän takaa. Vaikuttavuus perustui yhtäältä tyyliin ja toisaalta lapsipsykologisen ja yhteiskunnallisen tarkastelun yhteen kietoutuneisuuteen. Peilipoika ei häviä edeltäjälleen, vaan jatkaa siitä, mihin Härän vuodet jäi. Tämäkin kirja on kaunis ja karhea kuin lapsuus itse.

Parland kuului niihin kirjailijoihin, joille lapsuuskokemuksista tuli taiteellisen työn tyhjentymätön lähde – eli hän oli samaa joukkoa kuin vaikka Sakari Pälsi, joka kirjoitti tuotantonsa keskeisen osan teemasta ”ja sitten äitini antoi minulle tukkapöllyä”. Romaanin ovat tekijän jäämistöstä toimittaneet Oliver ja Monica Parland. Syntytavastaan huolimatta teoksessa ei ole keskeneräisyyden leimaa; Peilipoika on yhtenäinen sekä rakenteellisesti että tyylillisesti. Eila Kostamon suomennos on erinomainen.

Tällä kertaa kantava ajatus – lapsuuden psykoanalyyttinen tarkastelu – todella kantaa. Kirja ei sorru lähestymistapaa joskus uhkaavaan osoittelevuuteen. Siihen Parland tunsi psykiatriansa liian hyvin.

Riki-pojan seksuaalinen ja älyllinen herääminen kulkevat kiinnostavasti käsi kädessä. Luonto näyttäytyy ensisijaisesti eläinten lisääntymisen mysteerinä – mutta myös luonnontieteen kohteena; tähän viittaavat niin isoisän eläinkirjan, vesilammikon mikroskooppisen elämän tai sähkömagnetismin salaisuuksien kiehtovuus. Tämän luonnon luontona olemisen vastakohdaksi kohoaa Isoäiti lakeineen ja raamattuineen: semioottinen ja symbolinen, jos niin halutaan.

Joku asiaa harrastava voisi niin ikään innostua Rikin ja Fabian-sedän tehtaassa käynnistä, joka on yksi romaanin keskeisimmistä kohdista. Kyseessä on jälleen eräs yhteiskunnallisen ja tiedostamattoman yhtymistä. ”Sen [jättimäisen uunin] sisällä on melkein yhtä kuumaa kuin auringon pinnalla, kaikki mikä ei pala poroksi, sulaa kokoon tai muuttuu muutamassa hetkessä kaasuksi. Minusta on kuin katsoisin ikuiseen tuleen josta Isoäiti niin usein puhuu. Kun kuuntelee, voi pauhinasta huolimatta erottaa sieltä sisältä tukahdutettuja avunhuutoja ja vaikerrusta.”

Psykologisoivan tason lisäksi romaaniin on kirjoitettu impressio sodassa siipeensä saaneen kannakselaieliitin ahdingosta. Suorastaan liikuttavaa on lukea äärimmäisestä muotoihin ripustautumisesta, yläluokan moraalisesta kamppailusta muuttuvassa maailmassa. Päivällispöydässä ollaan niin kuin päivällispöydässä kuuluu olla, vaikka paisti olisikin hevosta.

Peilipojan koskettavimmaksi kohtaukseksi nousee lopultakin Rikin ja Jumalan tuhoon tuomittu ”keskustelu”, jaakobinpainin pessimistinen muunnelma. Poika heittelee puukeppiä ilmaan. Jos oksanhaara osoittaa heittäjää kohti, Jumala vastaa kyllä. Vastakkaisessa suunnassa vastaus on ei. Huonostihan siinä käy, lopulta Riki tuskastuu ja suuttuu. ”Sitten istun kivelle ja itken.”