Patriarkaatti

Helsinkiläisen Ossi Nymanin toinen romaani Patriarkaatti (2019) kertoo isättömyydestä ja isän kaipuusta. Myös äitiä ja naista päähenkilö Mauri kaipaa kipeästi. Varhainen lapsuus on sekin hänelle ikuisen ikävän kohde.

Realistisesta groteskiin avartuva kasvukertomus kuvaa binäärisen sukupuolijärjestelmän epäonnistumista perheessä ja armeijassa. Epäluotettavan kertojansa kautta romaani kommentoi kekseliäästi miehen ja naisen muotteja ja ihmisen pyristelyä niitä kohti, vasten ja vastaan.

Debyyttiromaaninsa Röyhkeyden (2017)  tiimoilta Nyman sai kulttikirjailijan mainetta. Patriarkaatti on raju teos, joka hyödyntää fiktion mahdollisuuksia. Nymanin status vahvistuu.

Lapsuuden taitoskohdassa

”Millään muulla, siis millään muulla, ei ole väliä, kuin että lapsia rakastetaan.”

En muista, kuka näin on joskus lausunut. Muotoilukin on muistinvarainen.

Ajatus palasi mieleen, koska romaanin sarjamurhaajaksi paljastuvalla päähenkilöllä on ollut ankea lapsuus. Se, että Mauri murhaa, on tarinassa motivoitu. Avainkokemukset on läpivalaistu yksi kerrallaan, kauttaaltaan.

Se, että Mauri murhaa, on tarinassa motivoitu. Avainkokemukset on läpivalaistu yksi kerrallaan, kauttaaltaan.

Maurin lapsuus taittui hänen ollessaan seitsemän tai kahdeksan vanha.

Isästä ei ollut tietoa muutenkaan, mutta äidin kanssa vietetty lapsuus turvallisine rutiineineen särkyi, kun äidin miesystävä Hannu tuli heidän elämäänsä. Mauri jäi yksin makuuhuoneeseen, kun äiti ja Hannu muuttivat olohuoneeseen. Maurin ainut tasapainoinen suhde, suhde äitiin, katkesi.

Romaanin ensimmäisessä osassa armeijasta vapauduttuaan Mauri tulee käymään äidin luona lapsuudenkodissaan. Äiti ja Hannu polttavat tupakkaa ketjussa ja tuijottavat olohuoneessa televisiota, jota Hannu pitää aina auki: ”Se oli heille kuin takka, jossa pidettiin tulta, vaikkei sen lämpöä olisi tarvittukaan.” (s. 46)

Mauri muistelee, että Hannun tultua taloon äiti siirtyi ”palvelemaan” Hannua hellan ja nyrkin väliin – kyllä, he tappelivat. Heidän dokaillessaan vieraan ryyppyporukan kanssa olohuoneessa pieni poika pohti, miksi äiti on mieluummin heidän kanssaan kuin hänen kanssaan.

Lapsesta asti Mauri tiesi, että heillä oli taloyhtiössä ja naapureiden keskuudessa maine. Hänellä oli kuitenkin yksi ystävä, Arto. Juuri Arton perheeseen kiertyy tarinan ensimmäinen suurempi konflikti.

Mauri maistaa äidin sekamehulla lantraamaa drinkkiä ja pohtii mielessään:

”Jo pelkkä viinan maku teki minut rauhalliseksi ja minulle tuli turvallinen olo. Ymmärsin, ettei turvaa tuovien asioiden tarvinnut olla hyviä ja onnellisia asioita, vaan riitti, että ne olivat lapsuudesta tuttuja. Monesti makasin yöllä sängyssä ja ajattelin, kuinka kaltoin elämä oli minua kohdellut ja kuinka en koskaan tulisi onnelliseksi, ja siitäkin tuli minulle hyvä ja turvallinen olo.” (s. 48)

Murhaajan mielenmaisemassa

Teoksen alusta järkyttävän tekevät paitsi pari murhaa, myös se, että minäkertojan tunnekehitys on niin tarkasti konkretisoitu ja kuvattu. Hänen maailmansa on sisäisesti looginen.

Teoksen alusta järkyttävän tekevät paitsi pari murhaa, myös se, että minäkertojan tunnekehitys on niin tarkasti konkretisoitu ja kuvattu.

Tältä osin teos liikkuu samoilla apajilla kuin Netflixin esittämä, 1970-luvun lopulta alkava amerikkalainen jännityssarja Mindhunter. Siinä Yhdysvaltain liittovaltion poliisi ja psykologi haastattelevat vangittuja sarjamurhaajia, jotta pystyisivät ymmärtämään heidän ajatteluaan ja hyödyntämään tietoa uusien tapausten ratkaisemisessa.

Se, että Mauri kertoo omista suurista ja lepattavista tunteistaan ihan luonnollisesti ja (toki) hänelle luonnollisena asiana, tuo tekstiin realistista uskottavuutta ja aiheuttaa tunteita lukijassa sisällöllisessä kammottavuudessaan.

Esimerkiksi erään uhrin surmattuaan päähenkilö taivuttaa ruumiin istumaan kanssaan sängylle, jotta näkee tämän ja itsensä vastapäisestä peilistä. Tämä on Maurille läheisyyttä.

Viisautta mietelauseista

Mauri hakee ajattelulleen tukea erilaisista fraaseista ja mietelmistä: “Sanottiin, että oli parempi katua sitä mitä oli tehnyt kuin sitä mikä oli jäänyt tekemättä.” (s. 38)

Kun ”järkeily” tapahtuu hänen mittapuillaan ja ympäristössään, on jälki eli toiminta sen mukaista.

On aivan vähällä, ettei Nyman heruttele jo liikaa päähenkilön maailman mustuudella.

Fraasien avulla tarina rajaa päähenkilöä, hänen luonteenpiirteitä ja rajoittuneisuuttaan. Välillä hän näyttää vaarallisuutensa, välillä haavoittuvuutensa. Mauri esitetään uhrina, joka jää elämässään toistuvasti paitsi olemassaolevien ja hyväksyttyjen sukupuoliroolien katveeseen, myös omien mielikuviensa ja suunnitelmiensa loukkuun.

Kokemustensa sanallistamista Mauri ryydittää tarinan faktoilla, jotka luovat pinnanalaista paatosta, kertyvää kitkaa: ”Olin asunut siinä talossa 18 vuotta.”  (s. 42)

On aivan vähällä, ettei Nyman heruttele jo liikaa päähenkilön maailman mustuudella. Onttouden rajalla vieraillaan päähenkilön 16-vuotissyntymäpäivillä, mutta onneksi vain kääntymässä.

Tarinat merkityksen tuottajana

Päähenkilön mielen huojunnan voisi tulkita yhdeksi teoksen olennaisista rakenteista. Huojunta toteutuu kirjassa tarinoihin lyöttäytymisellä, mikä rakenteena toistuu ja varioituu. Mauri ikään kuin hoitaa itseään tarinoilla ja käsittelee tunteitaan niiden kautta.

Mauri ikään kuin hoitaa itseään tarinoilla ja käsittelee tunteitaan niiden kautta.

Hän luennoi, mistä lempielokuvansa Hitchcockin Vertigo – punainen kyynel itse asiassa kertoo. Myöhemmin hän referoi Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin kymmenvuotiaan Elliottin ja avaruusolion kohtaamista ja yhteyttä. Hän esittää tulkinnan, jonka mukaan elokuva ei ole oikeasti mikään lasten seikkailuelokuva, vaan se kertoo isän menettämisestä ja irtipäästämisestä.

Näiden puheenvuorojen kautta kertoja pohtii lapsuuttaan. Hän kytkee muistojaan aikuiselämässään kohtaamiinsa tarinoihin.

Romaanin ensimmäisessä osassa Mauri asuu Rovaniemellä ja kävelee kaupungilla tunnistettavasti kuvatussa maisemassa. Hän menee katsomaan Palloseuran jalkapallo-ottelua Turun Interiä vastaan. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti puukatsomosta käsin matsin kulkua, tuttuja katsojia ja pelaajia.

Päähenkilö nimeää Keskuskentän suosikkipaikakseen maailmassa ja muistelee, kuinka lapsena kävi naapurin Arton ja Arton isän kanssa katsomassa Palloseuran jalkapallo-otteluita. Hän todistaa paikan, matseissa käymisen perinteen ja siihen liittyvän yhteisön jopa niin turvalliseksi, että siellä ei ollut tarvinnut koskaan olla humalassa – paikka kun oli turvallinen ilman alkoholiakin.

Yksityisen ja julkisen vastavalotus

Kymmenen vuotta myöhemmin, romaanin toisessa osassa, Mauri asuu Helsingissä. Hän odottaa laivaterminaalissa pääsyä ruotsinlaivaan ja lukee jääkiekon SM-liigan kausiennakosta nuoresta jääkiekkoilijasta, joka on varattu NHL:n toisella kierroksella. Pelaajan arvon arvellaan nousevan miljooniin euroihin.

Lehtijutussa kuvataan, kuinka nuorukaisen ympärillä on perheensä lisäksi iso rinki hänen asemansa parantamiseen satsaavia aikuisia. Pojan isä, itsekin kotimaassa menestynyt liigapelaaja, muistelee hetkiä, jolloin tajusi että ”pojasta tulisi vielä jotain poikkeuksellista”.

Toisessa lehtijutussa eräs arvokisamitalisti muistelee, kuinka hänen isänsä oli valmentanut häntä ja pikkuveljeään, kun he olivat pieniä. Arvokisamitalistin tämänhetkinen rooli löytyy henkisen valmentamisen puolelta. Jos nuorella pelaajalla ilmenee ongelmia, mies pyrkii auttamaan tätä kaikin tavoin.

Juttuja lukiessaan Mauri kuvittelee olevansa lapsi, joka astelee aamulla jäähallille treenikassi olallaan. Kertoja vaihtuu: ”Minä luistelin hyvin ja loin muille maalipaikkoja ja lauoin vain jos syöttöpaikkaa ei löytynyt. Olin vastuunkantaja ja minut tunnettiin sympaattisena kaverina, joka lähestyi asioita positiivisen kautta.” (s. 122)

Teos kommentoi maskuliinisuuden kulttuurisia malleja sekä tapoja, joilla niistä keskustellaan.

Maurin kuvittelema poika käy edustusjoukkueen matseissa aina isänsä kanssa, ei koskaan yksin. Yhdessä he katselevat cheerleadereita kiusaantuneina. Omassa lapsuudessaan Mauri tekee ainakin eräälle tytölle jo jotain ihan muuta.

Teos kommentoi maskuliinisuuden kulttuurisia malleja sekä tapoja, joilla niistä keskustellaan. Skaala on lavea, ja myös niitä Hannun tapaisia miehen malleja, joita ei mediassa näy ja joista ei julkisesti kovin paljoa keskustella, kommentoidaan Maurin kautta.

Valta palaa tekijälle

Romaanin vuoteen 1997 sijoittuvassa ensimmäisessä osassa kerronta jäljittelee paikoin omaelämäkerrallisuutta tai dokumentaarisuutta. Nyman on sekoittanut itseensä viittaavia elementtejä osaksi kirjoittamaansa fiktiota.

Luvussa, jossa Mauri käy Palloseuran matsissa, mainitaan muiden muassa hyökkääjä Ismo Lius, joka siirtyi tosiaan Helsingin Jalkapalloklubista Rovaniemen Palloseuraan ja pelasi RoPS:issa vain kauden 1997. Myös luvussa kuvaillut isä ja poika, Jarmo ja Jari, olisivat helposti tulkittavissa RoPS:issa pelanneiksi Jarmo ja Jari Ilolaksi. Päähenkilö kertoo olevansa samanikäinen kuin Jari, johon huomautettakoon, että Jari Ilola ja kirjailija-Nyman ovat syntyneet vuonna 1978.

Nyman on sekoittanut itseensä viittaavia elementtejä osaksi kirjoittamaansa fiktiota.

Varsinaiseksi cameo-vierailuksi voisi tulkita erään sivuhenkilön, joka kirjoittaa romaania suomalaisesta sarjamurhaajasta. Henkilö uumoilee Maurille, että jos nyt haluaisi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, olisi mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja. Sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta.

Mauri kuuntelee ja tuumii mielessään, että jos mies saa kirjansa kirjoitettua ja julkaistua, ihmisten olisi kuitenkin helppo ajatella, että hän – kirjan kirjoittaja – on murhannut ja paloitellut jonkun. Että onnea matkaan vaan.

Näin teos (flirttailustaan huolimatta) kieltää tekijän ja kertojan yhteyden. Se sanoo ironian avulla, että olisi typerää ajatella, että jos miespuolinen kirjailija kirjoittaa miehen näkökulmasta miesten ja naisten välisistä suhteista, ainut mahdollisuus on kirjoittaa seksuaalimurhaajasta.

Mutta että tekipä niin tai näin, kirjan äärellä kriitikot ja lukijat kuitenkin sommittelevat kirjailijaa tämän luoman päähenkilön ääriviivoihin, ja lukevat teosta kirjailijaa vasten.

Ehkä kuvatun kohtaamisen tarkoitus on kuitenkin saada lukija pohtimaan, onko naisen ja miehen välisen ymmärryksen tila julkisessa keskustelussa todella noin tukossa, kuin mitä kirjailijaksi mielivä mies väittää.

Niin, onko?

Toden ja fiktion rajankäynnin mahdollisuus sulkeutuu tarinan edetessä, kun tapahtumat vierivät groteskin mielikuvituksen puolelle. Romaani ottaa tulkintahorisontissa kirjailijanhahmossa hetken ajan seikkailleen pakopisteen käsiinsä ja pistää sen palasiksi.

Takaisin kohtuun?

Toisessa osassa romaani alkaa kasvattaa päähenkilön fantasioiden määrää ja teos alkaa värittyä. Päähenkilö avaa suhdettaan pornoon. Lukija saa muun muassa tarkan esittelyn hänen kriteereistään pornolle, ja niin edelleen.

Nyman on selvästi perehtynyt todellisiin sarjamurhaajiin. Hän sovittaa taustatyön hyvin menneisyyttään ja ihmissuhteitaan mielessään perkaavan Maurin ominaisuuksiin, jyvittäen myös tarinaan pieniä tietoiskuja.

Epäsuora esitystapa, jossa dialogia ei ole kirjoitettu repliikeiksi, säilyy läpi romaanin. Tämä monomaanisuus on tärkeä osa teoksen olemusta ja tyyliä.

Nyman on selvästi perehtynyt todellisiin sarjamurhaajiin.

Romaanista löytyy useita sisäisiä vastaavuuksia, joissa jokin kerrottu on tulkittavissa suhteessa jo aiemmin kerrottuun. Esimerkiksi buddhalaisuuden peruskurssin tapaamiskerran jälkeen Mauri varjostaa kurssille osallistunutta naista ja kuvittelee mielessään, että kaataa naisen graniittiportaille.

Oletetun raiskauksen sijaan kirkkopuistossa seuraakin kummallinen metamorfoosi, jossa päähenkilö itseään työntämällä ujuttautuu emättimen ja kohdun kautta naisen vartaloon. Tämän voisi liittää Maurin aiempaan muistoon: ”Olin nähnyt itseni pienenä vauvana, joka yritti tulla venyvän ja läpinäkyvän seinän läpi. Äiti seisoi seinän toisella puolella kasvottoman miehen kanssa ja toivoi, etten minä saisi rikottua sitä seinää.” (s. 44).

Kaikki kertomuksen fantasiat eivät kietoudu naisen seksuaaliseen alistamiseen tai surmaamiseen. Maurin unelmissa siintää useasti myös onnellinen parisuhde, hieman utopistisella kierteellä tosin.

Esimerkiksi nainen, jonka vartaloon ja raajoihin Mauri mielessään kirkkopuistossa ujuttautuu, alkaa puhua (murtuneen leuan ja toisen, hänen kielensä sisään ilmaantuneen kielen vuoksi epäselvästi). Hän sanoo, että Maurille pitää ostaa kaupasta Gefilus-mehua, koska Maurilla on flunssa. Nainen aikoo myös ostaa Maurille syntymäpäivälahjaksi liput tulevaan James Bondiin, koska Mauri pitää kovasti Bond-elokuvista.

Romaanin kolmatta osaa lukuun ottamatta miehen ja naisen välinen rakkaus, seksi, hoiva ja huolenpito ovat olemassa vain Maurin mielessä, mikä mahdollistaa niiden lukemisen erottamattomana kielellisestä representaatiostaan.

Usein Maurille tarinat ja niiden tuottama mielihyvä korvaavat ruhjotun todellisuuden.

Leikittelyä sosiaalisella moraalilla

Teksti tarjoilee ohimennen erilaisia provokaatioita, tai muutoin vain arvomaailmaa sohaisevia tärppejä. Jos uskostaan puhuminen voi saada ihmisen vaikuttamaan höpsöltä, se hyödynnetään. Nekrofiliaa ja kannibalismia löytyy.

Romaanin huumori on hurja. Se ilahduttaa samalla tavalla kuin Hanna-Riikka Kuisman raivorealistisen Kerrostalon (2019) uskaliaisuus.

Hieman kuten Nymanin debyyttiteoksessa Röyhkeys, huumori syntyy tekstin tarkkuudesta ja terävyydestä, sykkii tarinan pintatason alla ja ilmaantuu vain hetkittäin, välillä heleänä ja helposti antautuvana

Hieman kuten Nymanin debyyttiteoksessa Röyhkeys, huumori syntyy tekstin tarkkuudesta ja terävyydestä, sykkii tarinan pintatason alla ja ilmaantuu vain hetkittäin, välillä heleänä ja helposti antautuvana: ”Oli mukava juoda sellaisen ihmisen kanssa, josta tiesi, ettei hän lopettaisi kesken kaiken, vaan joisi niin kauan kuin silmät liikkuivat.” (s. 22)

Hauskalla, refleksiivisellä tavallaan teos purkaa myös erilaisia itsetunnottomuuden pohjavirtoja, kuten päähenkilön hartaassa itsemurhaviestissä: ”Olin pitkään asiaa pohdittuani tullut siihen tulokseen, etten pitänyt elämästä koska olin siinä niin huono ja minusta tuntui, ettei minussa ollut yhtäkään niistä ominaisuuksista, joita ihmiset kunnioittivat toisissaan.” (s. 104)

Mauri-Tanja, Mauritania eli Mauri saa uuden alun ja jättää jäähyväiset

Teos on oiva ajankuva. Nykyhetkessä ironiaa on pirskottu vähän kaikkialle kirjoitettuun tekstiin,  tarinoita ja tunteita kulutetaan ja ihmiset vatvovat (tosi)televisiossa intiimejä asioitaan terapiakulttuurin hengessä. Maurin asiat nyt vain ovat sellaisia kuin ovat.

Lopussa romaani kasvaa kuitenkin tämän yli. Tyylin teräväpiirto säilyy, mutta kolmannessa osassa sisällön väri vaihtuu.

Teoksen on tulkittu kertovan naisvihasta. Kyllä. Mutta kertoo se myös miesvihasta. Romaanissa kuvataan hirveitä ajatuksia ja tekoja, ja lukija pakotetaan kohtaamaan ne.

Pohjimmiltaan näkisin teoksen kannanottona binäärisen sukupuolijärjestelmän epäonnistumiseen, sukupuolten sotaan ja väkivallan järjettömyyteen.

Pohjimmiltaan näkisin teoksen kannanottona binäärisen sukupuolijärjestelmän epäonnistumiseen, sukupuolten sotaan ja väkivallan järjettömyyteen.

On kiinnostavaa, kuinka letkeästi Maurin kuvitelmat tuottavat uusia näkökulmia aiheeseen. Kuvitelmat nivoutuvat Maurin tarinaan, jonka voi nähdä jonkinlaisena kehyskertomuksena.

Romaani saa pohtimaan myös esimerkiksi millaisia asioita sosiaaliseen arvonantoon liittyy. Teos on kiinnostava kuvauksessaan valtamedian katseen ulkopuolelle jäävistä ihmisistä ja sosiaalisen stigman kokemuksista.

Kolmannessa osassa uusi aikakausi alkaa. Vauva syntyy, valta murenee. Lisäksi tasavallan presidentti Mauno Koivisto – viimeinen yhtenäiskulttuurin ajan presidentti – haudataan valtiollisin menoin. Kuten hautajaisia selostava ääni romaanissa kertoo, presidentti Koiviston myötä Suomen politiikasta poistuu sodankäynyt sukupolvi.

Teos on kiinnostava kuvauksessaan valtamedian katseen ulkopuolelle jäävistä ihmisistä ja sosiaalisen stigman kokemuksista.

Teoksen lopussa kuvataan kylpyhuoneessa verta valuva, henkilöimätön ruumis, jolle ei löydy minkäänlaista subjektiivista selitystä.

Jäinkin miettimään, voisiko sen nähdä Suomen metaforana, Perämeren verta pulppuavana korvana, jne: “Ruumis makasi vatsallaan suihkukaivon päällä. Hän muistutti ristiltä nostettua Jeesusta, vaikka veri ei tullutkaan hänen kämmenistään ja jaloistaan, vaan toisesta korvasta ja kasvoista.” (s.199)

Teoksen kolmatta osaa voisi tulkita symbolisesti isänmurhana ja äidinmurhana, opittujen roolien vapauttamisena virtaan.