Kapteenin laulut

Pablo Nerudan (1904–1973) runoteos Kapteenin laulut kuvaa kahden vahvasti tuntevan yksilön välistä aistillista rakkautta. Kokoelman ensimmäisessä, yhden sanan säkeillä alkavassa runossa puhuja haaveilee syövänsä pienen, alastoman rakkaansa. Äkkiarvaamatta pieni ruusu kuitenkin kasvaa: ”jalat koskettavat jalkoja ja suu kohtaa suun”.

Rakastavaiset seisovat kasvokkain, kunnes tämäkin asetelma väistyy pitelemättömän rakkauden edessä. Kun puhuja katsoo rakastaan, hän tavoittaa taivaan avarimpia silmiä, suudellessaan hän kohtaa maan kamaran. Rakas ei vertaudu pelkästään luontoon, hän täyttää koko maailman.

Kapteenin laulut ilmestyi ensimmäisen kerran Napolissa vuonna 1952. Runot julkaisi tunnettu kustantaja Paolo Ricco ilman tarkempaa tietoa niiden kirjoittajasta. Esipuheen mukaan teoksen kirjoittaja oli Espanjan sisällissotaan osallistunut keskiamerikkalainen pakolainen ja kommunistipuolueeseen kuulunut Kapteeniksi kutsuttu henkilö.

Kymmenen vuotta myöhemmin Pablo Neruda sisällytti kokoelman koottujen runojensa toiseen painokseen. Kapteenin laulujen kirjoittajaksi vahvistui ihailtu ja tuottelias runoilija, joka tunnettiin Chilen edustajana useissa eri tehtävissä, lukuisten kansojen parissa.

Intohimoinen ja tuskainen runokirja

Postuumisti julkaistussa omaelämäkerrassa Tunnustan eläneeni Nobel-palkittu runoilija kutsuu Kapteenin lauluja intohimoiseksi ja tuskaiseksi runokirjaksi rakkaudesta. Neruda on omistanut runot, kuten sanojensa mukaan kaiken kirjoittamansa rakastetulleen Matilde Urrutialle, jonka kanssa hän myöhemmin avioitui.

Teoksen syntyaikoihin Neruda oleskeli Urrutian kanssa maanpaossa Caprilla. Hän päätyi julkaisemaan runot nimettömänä, jottei olisi loukannut silloista vaimoaan Delia del Carrilia.

Latinalaisen Amerikan siirtomaahistoriaa kuvaavan maineikkaan runoelman Canto generalin (1950) luoja palaa Kapteenin lauluissa yksityisempään ja intiimimpään kuvastoon. Kokoelma tuokin jossain määrin mieleen Nerudan varhaisten runokokoelmien kaihoisan alakuloiset maailmat. Kolmessakymmenessä vuodessa runoilija on edelleen pelkistänyt ilmaisuaan. Kieli on vaivatonta ja sulavaa. Rakkauden monimutkaisuus piirtyy esiin sisällön kautta, ei hankalana runokielenä.

Niin myös rakkaus on saanut runoilijan elämän varrella lisää vivahteita. Siihen kuuluu kiintymys ja himo, mutta myös epätoivo, raivokin. Rakkaus ei tee rakastajaa yksinomaan vapaaksi, vaikka kokoelman ensimmäisessä runossa näin onkin. Se on myös köysi, joka ”sitoo meidät yhteen, hiertää”. Vain hetken rakastavaiset voivat olla ”yksi ainoa hiekanjyvä”, toisiinsa sulautuneet.

Runojen rakastettu ei ole pelkästään idealisoitu, siloteltu kuva. Puhuja tietää toisia, soreampia, viattomampia ja kauniimpiakin. Hänen kuningattarensa jalat ovat pienet ja kovat, hiukset punainen kuontalo.

Vaikeampaa on hyväksyä säkeet, joissa puhuja yksinomaan ylistää rakkaansa ylivertaisuutta. Esimerkiksi runossa ”Kaunokainen” ihailu vaihtuu omistushaluksi: ”Äänesi, ihosi, kyntesi, / ihana kaunokainen, / olemuksesi, valosi, varjosi, se on kaikki minun, kaunokainen, / minun omaani”.

Runojen rehellinen, karheitakaan tuntoja tai aiheita kaihtamaton kuvaus tuo mieleen Nerudan 1930-luvlla hahmotteleman ”epäpuhtaan runouden” käsitteen. Epäpuhdas runous on Nerudan mukaan ”kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unia ja valvetta, profetioita, vihan- ja rakkaudenjulistuksia, villejä eläimiä, puistatuksia, idyllejä, poliittisia käsityksiä, kieltämistä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia”.

Tällainen runous sisällyttää itseensä niin arkista kuin ylevääkin, jolloin kapteenin rakas on ”lieden ja parsinneulan pyhimys”. Rakastetussa, kuten elämässä, yhdistyvät vastakohdat. Nerudan säkein: kuvankauneus ja rumuus, silkki ja metalli.

”Jää hyvästi, vaikka oletkin yhä kanssani”

Viimeistään vuonna 1936, kun oikeistolaiset kapinalliset murhasivat Nerudan läheisen ystävän runoilija Federico García Lorcan, Nerudan runous muuttui avoimen yhteiskunnalliseksi. Hän ryhtyi taistelemaan runoillaan fasismia vastaan, ja poliittisuudesta tuli runojen olennainen osa.

Runoilijan yhteiskunnallinen toimeliaisuus kuultaa myös Kapteenin laulujen runoista, eritoten ”Elämät” -osiossa. Taisteluun viitataan myös esimerkiksi ”Sinun naurusi” -runossa, jossa puhujan silmät ovat väsyneet maailmasta, ”joka ei ota muuttuakseen”.

”Häälaulua” seuraa rakastetun hyvästely, ”Matkakirje”. Tässä kokoelman viimeisessä runossa puhuja kertoo jättävänsä rakkaan, palaavansa takaisin taistelemaan kotimaahansa, ”koska / sydämeni on eheytynyt / verellä jonka sinä / annoit sille ainiaaksi”. Puhuja kaipaa takaisin synnyinmaahan, ensimmäisen rakkautensa syliin.

Maailma tunkeutuu runoihin, runot maailmaan

Kapteenin laulut on runoilijan henkilökohtainen tunnustus, jonka avoimuus ja vilpittömyys koskettavat. Runojen omakohtaisuus ei kuitenkaan sulje ympäristöä, maailmaa ulkopuolelleen. Ne ammentavat ympäröivästä luonnosta, kohtaamisista, kansan sydämestä. Maailma virtaa runoihin, runot tunkeutuvat maailmaan. Säkeet asettuvat alttiiksi moninaisille hetkille ja tunteille. Niissä lähestytään tämänpuolista mysteeriä kysyvin, uteliain silmin.

Eritoten teoksen viimeiset osiot, ”Oodi ja oraat” sekä”Häälaulu” ja ”Matkakirje” ennakoivat kokoelmia, joissa Neruda kehittää niin kutsutun perusoodin, ”oda elementalian”. Runoja-suomennoksensa esipuheessa Pentti Saaritsa kuvailee perusoodia kaidaksi ja pitkäksi, usein vain yhden sanan säkeestä muodostuvaksi runotyypiksi. Oodien inspiraationa toimii kaikki mahdollinen.

Toisin kuin useimmat Nerudan runokokoelmat, Los versos del Capitán -runoteos on käännetty kokonaisuudessaan suomeksi, yksien kansien sisään. Pentti Saaritsan aiemmin Kapteenin lauluista suomentamat kaksi runoa löytyvät niin ikään tästä julkaisusta.

Jyrki Lappi-Seppälän hieno ja vivahteikas suomennos sisältää sivunmittaisen alkulauseen, jossa eritellään teoksen syntyhistoriaa. Lyhyehkö johdanto lienee hyvä ratkaisu. Teoksen teemat jäävät lukijan löydettäviksi. On hienoa, että teos on saatu vihdoin kokonaan suomeksi. Jatkakoot sen säkeet vaellusta meidän sydämissämme.