Sanasinfonia: Novelleja Sibeliuksesta

Jean Sibeliuksen (1865–1957) syntymästä on kulunut 150 vuotta, ja juhlahankkeita sen kunniaksi on melkoisesti. Ylen uutisten mukaan erilaisia Sibelius-aiheisia tapahtumia järjestetään tänä vuonna maailmanlaajuisesti yli 1500. Monet niistä ulottuvat musiikin tuolle puolen muille taiteenaloille, kuten Ateneumin taannoinen Sibelius-näyttely, joka kartoitti kansallissäveltäjän vaikutteita ja vaikutuksia kuvataiteen puolella.

Fiktioksi Sibeliusta on sovitettu Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamassa Sanasinfonia-antologiassa. Pieni kokoelma koostuu kahdeksasta novellista, jotka ovat kaikki erityylisiä, tekijöidensä näköisiä. Sibelius onkin ainut näitä kaikkia novelleja yhdistävä asia, mutta yhdessä ne muodostavat kohteestaan monitahoisen, vapaamuotoisen tulkinnan.

Olen kadottanut nuoruuteni schwungin.

Novellien kirjoittajat ovat löytäneet omat tapansa tehdä musiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Joissain novelleissa mukaan on tuotu taiteidenvälisyyttä tai synestesiaa. Toiset taas käsittelevät yleisemmällä tasolla taiteilijuutta, taiteen tekemistä ja luovuutta.

Kahdeksas sinfonia ynnä muut demonit

Kokoelman aloitusnovelli, Petri Tammisen ”Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa”, kuvaa Sibeliuksen raamatullisena Simsonina. Musiikillinen nerous kumpuaa tuuheasta hiuspehkosta, jonka oheneminen aiheuttaa taiteellisia kriisejä. Sopivan pieni, näppärä novelli parodioi ajankuvaa ruotsalaisilla ja saksalaisilla ilmaisuilla kuten ”publikin ablådeeraukset” ja ”olen kadottanut nuoruuteni schwungin”.

Maritta Lintusen ”Rapallo” tarkastelee taiteilijaelämän ja perhe-elämän välisiä ristiriitoja Sibeliuksilla. Vähäeleinen novelli luotaa railoja Jean Sibeliuksen ja hänen ”kärsivällisen muusansa” Ainon välillä.

Muusikkonäkökulmaa tuo YUP:n säveltäjä-sanoittaja-laulaja-kitaristi Jarkko Martikainen novellillaan ”Jossain ruoho on vihreämpää”. Martikainen luottaa samaan leikkisään kieleen, josta hänet tunnetaan rock-sanoittajana: Sibeliuksen unettomina öinä vekseleistä läksyttävät ”aavemaiset puupäät” ja ”sovituista kalenteripäivistä muistuttavat ensi-ilta-Eskot” mesoavat kertosäemäisesti, ”Raha tuo rahoja rahan luo, rahasta rallatellaan.” Veikeän absurdi novelli kuvaa Sibeliusta sisäisten ja ulkoisten paineiden ristiaallokossa – rauhaan eivät jätä omatkaan vaatimukset: ”Liian suuria ajatuksia pitää vältellä, sen tietävät kaikki, mutta siihen ansaan säveltäjä oli taas langennut.”

Näistä ”liian suurista ajatuksista” kuuluisin on kahdeksas sinfonia, jota Sibeliuksella oli tapana lupailla valmistuvaksi ihan kohta ja kuvailla mestariteoksekseen, ja jonka hän todennäköisesti lopulta poltti Ainolan takassa. Tätä sibeliaanista Graalin maljaa metsästetään Miina Supisen novellissa ”Kadonnut sinfonia”, ja teoksenhan on oltava sellainen kataklysmisen apokalyptinen musikaalinen spektaakkeli, joka saa yleisönsä kuulemaan värejä niin kuin Sibelius. Mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä Supinen on tehnyt juonestaan mielenkiintoisen. Kielikin luistaa luontevasti, ja novelli kuuluu kokoelman onnistuneimpiin. Se sisältää myös teoksen mieleenpainuvimmat luonnehdinnat Sibeliuksesta:

”Olin usein hämmästellyt maamme suurten taiteilijoiden siekailematonta egoismia. Sibelius, Gallen-Kallela, Leino ja muut. He olivat juopotelleet ja tehneet suuria teoksiaan vuoron perään, täysin vakuuttuneina omasta merkityksestään. He tiesivät, että heidän lahjakkuutensa ja erityislaatunsa kaikui läpi nuoren kansakunnan sielun. Sellaisia ihmisiä ei enää ollut.”

”Jos Sibelius todellakin ajatteli olevansa niin järkälemäinen ja tärkeä? Sehän vasta olisikin jähmettävä ajatus. Menestys tappoi musiikin Sibeliuksen sisältä. Ja hän vain yritti ja yritti turhaan. Lopulta hän poltti sen mitä oli saanut aikaan.”

Sibeliuksen kahdeksannen sinfonian kohtalon voi nähdä osana hänen kehitystään säveltäjänä kohti yhä koruttomampaa, askeettisempaa, luonnonmukaisempaa ilmaisua. Sibeliuksen varhaisemmissa sinfonioissa on neljä tai kolme osaa. Seitsemännessä on yksi. Kahdeksannessa on nolla.

Hän oli siinä vaiheessa vanha, väsynyt alkoholisti.

Tai sitten voi ottaa kyynisemmän näkökulman, kuten eräs Supisen hahmoista: ”Hän oli siinä vaiheessa vanha, väsynyt alkoholisti.” Joka tapauksessa Sibelius vietti elämänsä viime vuosikymmenet hiljaisuuteen rauhoittuen.

Emmi Itärannan novellin ”Luukanteleen kantaja” Johan S_ on rinnakkaistodellisuudessa demoneja metsästävä Sherlock Holmesin ja Väinämöisen välimuoto. Railakkaasta alkuasetelmastaan huolimatta novelli tuntuu liian tutulta, pastissiainestensa rajoittamalta. Kokoelman selkeästi pisimmästä novellista suuri osa keskittyy kuvaamaan demonia, joka sovinnaisuudessaan sopisi vaikkapa Disneyn piirrettyyn, kun outojen olioiden kuvauksilta fantasiassa ja kauhussa on tottunut odottamaan syvempiä vierauden väristyksiä.

Vahvasti vaikutteista on Itärannan kielikin. Koska Itäranta tavoittelee vanhahtavaa vaikutelmaa usein englannille ominaisten muodollisten rakenteiden kautta, tulee dialogista tarpeettoman jähmeää. ”Kaikki rohkeuteni hylkäsi minut.” ”Tapaus ei ole vailla mielenkiintoa…” ”Ääntä ei aivan voinut kutsua paukahdukseksi, mutta sana ’hiljainen’ ei olisi myöskään tehnyt sille oikeutta.”

Itärannan novellin ansioihin kuuluu Sibeliuksen tärkeimmän kirjallisen inspiraation eli Kalevalan tuominen kokoelmaan sekä mielenkiintoinen psykologinen näkökulma musiikista demonien karkottajana. Itärannan Johan S_, joka tahtoo mitellä kaikkein vaikeimpien demonien kanssa, on tunnistettavissa variaatioksi samasta kunnianhimoisesta, itsekriittisestä taiteilijahahmosta, josta Supinen ja Martikainenkin kirjoittavat.

Tuonelan joutsen ynnä muut luontokappaleet

Jyrki Vainonen ja Olli Jalonen ovat sijoittaneet novellinsa nykyaikaan ja kirjoittaneet Sibeliuksen musiikista eivätkä niinkään Sibeliuksen hahmosta. Molemmat ovat tuoneet novelliensa etualalle linnut, jotka olivat luonnossa viihtyneelle Sibeliukselle rakkaita inspiraation lähteitä.

Sanasinfonia sopii hyvin lukijalle, joka on kiinnostunut Sibeliuksesta muttei jaksa tarttua elämäkertoihin vaan kaipaa jotain värikkäämpää.

Vainosen ”Lintu” luotaa ovelilla tavoilla taideteoksen suhdetta inspiraatioonsa ja musiikin roolia vaikeiden tunteiden käsittelyssä. Mekaanisia lintuja rakentavan Nikolain kertomuksessa vallitsee rauhallisen surumielinen tunnelma.

Jalosen kolmen sukupolven naisia kuvaava ”Ihmisten ja Luonnon Ystävät ry.” harhailee alussa kerronnallisesti ja kielellisesti tavalla, jota loppu ei aivan riitä kokoamaan. Novelli tuntuu kurottelevan kohti useampia tasoja kuin sen puitteet kantavat.

Kokoelman paras novelli on Anneli Kannon ”Syvä iskumme on”, jossa Sibelius on vain sivuosassa. Tositapahtumiin pohjautuvassa novellissa valkoisten voitonjuhlat vuoden 1918 Viipurissa riistäytyvät käsistä. Humalainen kinastelu siitä, soitetaanko Toivo Kuulan Suojeluskuntamarssi vai Sibeliuksen Jääkärimarssi, eskaloituu traagisesti. Kannon kerronta on väkevää, siinä on houretta ja paatosta, novelli on vahvasti kiinni sekä todellisuudessa että tuonpuoleisessa, ja fragmentaarisen rakenteen palat loksahtavat kohdalleen.

Aikakauden kielen Kanto on tavoittanut erityisen onnistuneesti. Se ei ole ihmekään sikäli, että hän on sulauttanut kerrontaan katkelmia aikalaislähteistä. Mutta kyllä Kannon omakin teksti on autenttisen kuuloista, keinoiltaan monipuolista ja rakenteiltaan notkeaa. Monimutkaisimmillaankin se taittuu suvereenisti: ”Tehtiin kuitenkin minulle tiettäväksi vangitsemiseni syy eli alkoholin anastaminen Viipurin Punaisenlähteen apteekista, vaikka se oli tapahtunut kapteenin käskystä ja suojeluskuntalainen Fabritiuksen johdolla minun ollessani vain apumiehenä ja sotilasarvoltani alempana.”

Kokoelman tyylien kirjo oikeastaan takaa sen, että eri lukijat tykkäävät eri novelleista, kenties aivan toisista kuin niistä, joista on tässä tykätty. Sanasinfonia sopii hyvin lukijalle, joka on kiinnostunut Sibeliuksesta muttei jaksa tarttua elämäkertoihin vaan kaipaa jotain värikkäämpää.

Antologian toimittajat kuvaavat esipuheessaan Sibeliusta oivalliseksi kirjoittamismusiikiksi. Sitä se onkin, ja myös lukemisen taustalle Sibeliuksen jylhät, avarat äänimaisemat sopivat mainiosti.