Pyhän Vituksen tauti

Vaikka Pyhän Vituksen taudin lopusta onkin pieni selitysosio, Panu Tuomi on viidennessäkin kokoelmassaan runoilija, jota kannattaa lähestyä kunnon hakuteosarsenaalin kera. Yhä vain Tuomi karttaa arkikieltä parhaansa mukaan, ja silloinkin kun sitä alkemistiseen cocktailiinsa sujauttaa, sotkee nopeasti – ellei peräti ”neitsyennopeasti” – joukkoon keskiaikaista ”houreen eliksiiriä”. Ken rakastaa hermeettisyyttä ja salaperäisiä vihjeitä, rakastaa Tuomen lyriikkaa.

Onneksi Tuomen runous elää myös mystiikan tällä puolen. Jahka tärkeimmät arvoitukset – joista ensimmäinen on tälläkin kertaa jo kirjan nimessä – on ratkaistu, kokoelmaa voi lukea vaikka vain rytmin musiikillisesta keveydestä nauttien. Kuvaston museaalisuudenkin kanssa tulee toimeen, kun ei liian otsa rypyssä yritä ymmärtää ihan jokaista ”kammitsoimista”.

Vaikka älyllisiä pähkinöitä yllin kyllin sisältääkin, Tuomi on mielestäni ennen kaikkea esteetikkojen runoutta. Laatuviiniä niille, jotka makuelämyksen saatuaan sylkäisevät juoman kuppiin.

Niin tai näin, edellisessä kokoelmassaan Melisma (2001) Tuomi omisti runojaan Charles Péguylle ja katolisille mystikkorunoilijoille Angelus Silesiukselle ja San Juan de la Cruzille. Mukaan mahtui myös numeromystiikkaa kymmenjärjestelmän kehittäjä Fibonaccin hengessä. Nyt Tuomi operoi katolisen pyhimyksen mukaan nimetyn taudin kimpussa.

Nimensä tuo tanssitauti on saanut legendasta, jonka mukaan Pyhä Vitus paransi keisarin pojan tanssitaudista. Kyseenalaiseksi kiitokseksi keisarin kerrotaan antaneen heittää Vituksen kiehuvaa pikeä ja sulaa lyijyä täynnä olevaan pataan. Vitus ei legendan mukaan kuitenkaan ollut moksiskaan vaan nousi vahingoittumattomana padasta. Ymmärrettävästikin Vitus julistettiin sittemmin pyhimykseksi, ja hänestä tuli kaikkien tanssitautisten – sittemmin myös epileptikkojen, näyttelijöiden ja tanssijoiden – suojelija.

Miksi Tuomi on valinnut tanssitaudin vain kolmesta runosta muodostuvan kokoelmansa nimeksi? Käänneltyäni ja väänneltyäni runoja ”Felix culpa I”, ”Camera obscura” ja ”Felix culpa II” kaikkiin mahdollisiin asentoihin joudun myöntämään, etten ole saanut läheskään kaikkia rubikin kuution sivuja kohdalleen. Kysymys näyttäisi kuitenkin olevan jonkinlaisesta runoilijan tai ehkä kenen tahansa tavallista syrjäisemmillä lavoilla tanssitautiaan potevan ihmisen etäisyyden tunteesta, kokemuksesta, ettei puhu samaa kieltä muiden kanssa. Tuollaista vierautta, Tuomen aiemmista kokoelmista tuttua viihtymättömyyttäkin, saattaisivat kuvata kokoelman ensimmäisen sivun säkeet: ”- – on kuin olisit / työntänyt pääsi / mehiläiskennon / polyfoniaan, ja / ylläsi kieppuvat / heleet ja trillit / sädekehänä kirkossa / kun kaitselmuksen / haavat tihkuvat hunajaa / / ja vaietulla sanalla on pyhän Vituksen / tauti – -”.

Pyhän Vituksen tautia potee siis vaiettu sana. Mitä se voisi tarkoittaa? Kuinka sanalla voi olla tauti? Kuinka tauti sairastaa? Kuinka hiljaa vaiettu sana sairastaa… Puhuuko runoilija muinoin muodissa olleesta merkitysten leikistä?

Näen yhdeksi kokoelman sisäänmenoaukoksi kohdan, jossa Tuomi kirjoittaa, että ”pimentolan / aarnivalkea on sinun / elämäsi kysymys, / sinun joka et / etsi vettä vaan / janonlähdettä, ja / pajunvitsa kourassa / vaellat halki roudan / karaiseman maan / jotta viimein / löytyisi suoni josta / oma kuumeesi pulppuaa”. Tuomen ”pimentolan aarnivalkea” lepattaa kaikille, joille leivän hankkiminen ja syöminen ovat toissijaisia verrattuna metafyysiseen kysymykseen: miksi syömme leipää ja juomme vettä eli mikä ihme saa meidät janoamaan elämää? Totuuksiensa perässä liki hahmottomiksi harhailevia virkkeitä lukiessa tuntuu, että ainakin Tuomen elämänvoimana toimii eräänlainen lapsen uteliaisuus, leikkisyys, halu selvittää arvoitus pelkästä halusta selvittää arvoitus.

Jo se, että Tuomi onnistuu tartuttamaan aavistuksen omasta tiedonjanostaan, lapsille – ja joillekin runoilijoille – ominaisesta innostuneisuudestaan, mitä ilmeisimmästä halustaan etsiä syvempää totuutta onnellisten erehdysten (felix culpa) kautta ja katsoa maailmaa pimeän huoneen (camera obscura) ilmiötä vapaasti soveltavalla tekniikalla, on teko, josta kiitän vilpittömästi.

Kun Tuomella on vielä kyky tehdä omaperäisiä ja tehokkaita kuvia kuten ”omenasta riuhtaistu sokka” tai ”taivaanvuohi joka lentää nopeammin kuin syvään uneen kastettu nuoli”, siedän nekin vanhahtavat ilmaisut, jotka lipsuvat tahattoman komiikan puolelle.