Sylviuksen uurre

Frédéric Chopinin kauniisti soiva nimi kantaa yltiöromantiikan painolastia: ranskalaista eleganssia yhtyneenä puolalaiseen tunteeseen, keuhkotaudin tragiikkaa, kiellettyä rakkautta. Chopin oli niin romanttinen, että pelkäsi tulevansa haudatuksi elävältä. Kuoleman varmistamiseksi ruumis piti avata: ”sydän / Varsovan / pilariin, / ruumis / Madelainen / kryptaan”, runoilee Panu Tuomi yhdeksännessä kokoelmassaan Sylviuksen uurre.

Pidin kirjasta välittömästi. Tuomella on taipumus kieleen, jota äkkiseltään sanoisin koristeelliseksi. Yleensä sellainen ei viehätä minua. Olen tietoinen kärjistykseni käsitteellisistä ongelmista, mutta silti – tällä kertaa koristeellisuus on kielen kuvaaman elämän koristeellisuutta. Se on elimellistä: ”olimme aina / kuin rakkaat / kaksintaistelijat, / joiden / pistoolit / on aamukasteessa / krysanteemeilla / ladattu”.

Painolastin alta paljastuu aidosti koskettavia asioita elämästä, rakkaudesta ja historiasta. Suurmiehen varjosta paljastuu elävä ihminen, suuri tunne ja vallankumouksellinen pianomusiikki.

Päättymätön runo

Sylviuksen uurteen typografian juuret ovat Tuomen aiemmassa tuotannossa, mutta tässä kokoelmassa runoilija tuntuu saavuttaneen onnistuneen lakipisteen: säkeet ovat lyhyydessään äärirajoilla, sana tai kaksi rivillä, ja juoksevat jatkuvasti pitenevinä nopeina sarjoina. Ratkaisu tuntuu saavan suoran perustelun Chopinin musiikin luonteesta.

Kustantaja on varustanut kokoelman aina ongelmallisilla selityksillä ja muistuttaa kirjan saaneen rakenteensa kasvavan alkulukusarjan mukaan. Ensimmäisessä runossa on kaksi säettä, viimeisessä satayksi. Yhtä hyvin sen voisi jättää selittämättäkin.

Suurmiehen varjosta paljastuu elävä ihminen, suuri tunne ja vallankumouksellinen pianomusiikki.

Franciscus Sylvius oli hollantilainen 1600-luvun tiedemies, jonka mukaan nimetyssä ohimolohkon yläpinnan uurteessa sijaitsee  kuuloaivokuori. Tuomi muistuttaa musiikin kokemisen fysiologisesta perustasta, ankkuroi säkeiden ja sävelten korkean lennon luuhun ja lihaan.

”Juoneltaan” Sylviuksen uurre on minämuotoinen kertomus tai päiväkirja Chopinin elämästä aina Varsovan liepeiltä  Wienin  ja Mallorcan kautta Pariisiin. Mukaan mahtuu kollegoja (Schuman, Listz) ja rakkaustarina George Sandin kanssa. Kokoelma on oikeastaan yksi pitkä runo niin kuin elämä on runo – pitkä ja päättymätön, kunnes päättyy.

”[T]ärkeintä / oli kuiskata / eikä louhia / mitään kallioon”, laittaa Tuomi Chopinin luonnehtimaan taidettaan. Siinä on ydin, oivalluksen hetki, joka kasvaa ihmisyyden määritelmäksi, päättymättömämmäksi kuin mikään lukusarja.

Aika ja ajattomuus

Kokoelma toimii kahdella tasolla, ajan ja ajattomuuden. Pinnaltaan se on kuvaus yhdestä ajanjaksosta – eräästä puolesta 1800-lukua, mutta vuosisata voisi olla toinenkin, sillä romantiikka meillä on aina keskuudessamme – ja yhdestä ihmisestä – Chopinista, mutta taiteilija voisi olla toinenkin.

Syvemmältä kirja on kokoelma jatkuvia nyt-hetkiä, säteitä, jotka valaisevat historian. Kun ihminen on ”huokaava / suippohuilu, / haamu / jolla on / jäljellä / flyygeli ja / syysmyrkkylilja”, ei sillä ole paljonkaan tekemistä Napoleonin kellon kanssa, joka on ”tuo ajan / keisarileikkaus, / jossa taulu / jaettiin / kymmeneen / osaan” (viittaus Ranskan vallankumouskalenteriin).

Sylviuksen uurteessa Tuomi tuntuu sekoittavan ihmisen elämän ja hänen taiteensa, joka on virhe sekin, mutta suloinen virhe. Lukiessa ja kirjoittaessa kuuntelen Preludeja. Nikolajeva soittaa, ja kyllä, tässä musiikissa kuuluu Tuomen esiin nostama, onnistuneesti toiselle taiteen alueelle siirtämä ja tuoreella tavalla hahmottama ”spartalainen karnevaali tai säkenöivä paasto”.