Oraakkeliyö

Metafiktion osuus on jatkuvassa kasvussa proosakirjallisuuden sisällä. Oman kortensa tähän kekoon kantaa nyt myös Paul Auster (s. 1947), joka tuli tunnetuksi 1980-luvun puolivälissä julkaistusta New York -trilogiastaan. Kolmen omalaatuisen salapoliisiromaanin sarja teki Austerista yhden tämänajan arvostetuimmista yhdysvaltalaiskirjailijoista.

Oraakkeliyö sijoittuu Austerin asuinseuduille New Yorkin Brooklyniin, jossa romaanin päähenkilö kirjailija Sidney Orr on toipumassa vakavasta onnettomuudesta. Austerin itsensä oloinen Orr kärsii tyhjän paperin syndroomasta eikä tunnu pääsevän urallaan eteenpäin. Tilanne muuttuu kohtalokkaalla tavalla, kun Orr sattuu päiväkävelyllään ostamaan paperikaupasta portugalilaisen, sinisen muistivihon.

Tarina alkaa syyskuun 18. päivänä vuonna 1982. Tuona päivänä todellinen kirjailija Paul Auster sallii fiktiivisen kirjailija Sidney Orrin löytää maagisen muistivihon. Sidney Orr täyttää vihkonsa fiktiivisen Nick Bowenin elämäntarinalla. Bowen puolestaan muistuttaa fiktiivistä Flitcraftiä todellisen dekkarikirjailija Dashiell Hammettin romaanissa Maltan haukka (1930, suom. 1974).

Kustannustoimittajana työskentelevä Bowen saa luettavakseen käsikirjoituksen nimeltään Oraakkeliyö. Nimensä mukaisesti käsikirjoitus on filosofinen romaani tulevan ennustamisesta, aikaa käsittelevä sepitelmä. Nimi myös kokoaa kaikkien keskushahmojen kokemuksen elämästä ja sen umpimähkäisyydestä. ”Umpimähkäisyys vaanii meitä elämämme jokaisena päivänä, ja elämä voidaan viedä meiltä millä hetkellä hyvänsä – täysin syyttä suotta.”

Hahmojen kohtalot seuraavat samoja suuntaviivoja ja tuntuvat jopa vaikuttavan toisiinsa. ”Aivan kuin romaani puhuisi epäsuorasti ja erittäin vertauskuvallisesti mutta samalla intiimisti hänen omasta tilanteestaan sillä hetkellä”, analysoi Orr omaa luomustaan. Myös Orrin ystävällä, häntä monin verroin kuuluisammalla kirjailijalla John Transella on oma sininen muistivihkonsa. Orrin ja Transen kohtalot ovat yhteydessä toisiinsa, ja kirjallisuuden lisäksi he myös jakavat rakkauden samaan naiseen.

Intohimoa sinistä väriä kohtaan kokee Orrin ja Transen lisäksi heidän yhteinen rakkautensa Grace. Värit ilmaisevat Orrin mukaan tunteita ja ominaisuuksia. Orr on nuoruuden kesäleiriaikanaan kuulunut siniseen salaseuraan, ja siksi tämä väri ilmentää hänelle luottamusta. Luottamus rikkoutuu, kun sinistä väriä tunnustava Transe ilmenee Gracen entiseksi rakastetuksi.

Orr kertoo tarinaansa vuoden 2002 tienoilla, mutta parinkymmenen vuoden takainen tragedia ei ole häipynyt hänen mielestään. Se mitä tapahtui Gracelle, Transelle ja hänelle itselleen vuonna 1982, heijastuu romaanin kaikille metafiktion tasoille ja tekee Austerin romaanista mestarillisen. Oivaltavan kekseliäisyytensä ansiosta Auster moninkertaistaa murhenäytelmän kaikupohjan metafiktion keinoin.

Austerin kieliopillisesti ja sanastoltaan helppolukuinen proosa saattaa antaa harhaanjohtavan vaikutelman yksinkertaisuudesta. Lukijaan haasteet ovat kuitenkin kerronnan lukuisissa kerroksissa. Yhden sijasta hän piteleekin käsissään monta romaania, joiden tematiikka kuitenkin vahvistaa toinen toistaan.

Kirjailija on ottanut käyttöön jopa alaviitteet korostamaan monikerroksisuutta. Parhaimmillaan tai pahimmillaan jopa kuuteen sivuun yltävät alaviitteet saattavat koetella kärsimättömän lukijan kestävyyttä. Suorastaan nerokkaalla tavalla Auster kuitenkin kykenee pitämään metafiktionsa langat käsissään ja säilyttämään salaisuutensa ja oivalluksen ilon loppuun saakka.

Metafiktiota vai sattuman sanelema juttu?

Metafiktiivisyys määritellään kirjallisuudentutkimuksessa melko yksimielisesti itseään kommentoivaksi kerrontatyyliksi. Erityisen luonteenomaista se tuntuu olevan postmodernille romaanille, jonka sävyjä Oraakkeliyöstäkin yllättäen löytyy. Hieman hämmästyttävää tämä on Koivukylän live-lukupiiriä vetävän Janne Mäkelän 4.5.2007 kirjoittaman arvion mukaan siksi, että 1990-luvulta lähtien Auster on kirjoittanut itseään sisään amerikkalaisen realismin kenttään.

Oraakkeliyön henkinen koti on kuitenkin 1980-luvun individualismissa ja angstisessa identiteetin etsinnässä. Romaani on kuin aikamatka juppivuosikymmenelle ja sellaisena takuuvarman nostalginen namupala Austerin ystäville.

Mäkelä keventää kuitenkin niiden tuskaa, jotka pelkäävät Austerin kokonaan katoavan jupahtavalle 1980-luvulle. Vuonna 2005 ilmestynyt The Brooklyn Follies sijoittuu jälleen Austerin realististen romaanien jatkumolle ja saattaa hyvinkin olla kirjailijan paras romaani. Vuonna 2006 Austerilta on lisäksi ilmestynyt Travels in the Scriptorium – kaikesta päättäen hän ei Oraakkeliyön päähenkilön tavoin kärsi tyhjän paperin syndroomasta.

Oraakkeliyö ei päihitä ilmavan älyllisesti ilottelevaa New York -trilogiaa (1985–1986, suom.1988–89) tai Illuusioiden kirjaa (2002, suom. 2002). Metafiktiivisenä tutkielmana se painiikin eri sarjassa.

Sattuman ja suunnitelman välinen ristiriita kulkee punaisena lankana koko metafiktiivisen kudelman läpi. Oraakkeliyössä sanat ovat aseita, joilla on tapana toteuttaa itse itsensä ja jotka voivat jopa kirjaimellisesti tappaa. Kirjailija Anita Konkka kiinnittää erityistä huomiota sanojen voimaan tässä romaanissa 22.11.2006 päivätyssä blogissaan. Eräässä mutkassa mainitaan kirjailija, joka kirjoittaa fiktiivisen tarinan pikkulapsen hukkumisonnettomuudesta. Ei kestä kuin kaksi kuukautta kyseisen tarinan julkaisemisesta, kun kirjailijan oma lapsi kokee yhtä kauhean kohtalon.

Auster ei päästä lukijaa helpolla. Tästäkin kysymyksestä hän esittelee toisistaan poikkeavia näkökantoja ja vaatii näin lukijaakin valitsemaan puolensa. Kuten Konkka toteaa, yhtäältä pikkulapsen kuolemasta tarinoinut kirjailija on vakuuttunut, että hänen paperille loihtimansa kirjaimet ottavat maagisen muodon tosielämän tapahtumissa. Toisaalla romaanissa tällaista tosielämän ja mielikuvituksen determinististä yhteyttä pidetään kovin epäuskottavana. Kummassakin vaihtoehdossa Austerin metafiktiivisyys tuntuu juontuvan pysyvän olevaisuuden jatkuvasta epäilystä ja vaikeudesta paikantaa oma sijainti epävarmuuden maailmassa.

Auster kirjoittaa: ”Sanat ovat todellisia. Kaikki inhimillinen on todellista, ja välistä me tiedämme asioita etukäteen, vaikkemme välttämättä tajua sitä. Me elämme nykyisyydessä, mutta tulevaisuus on sisimmässämme joka hetki.” Tulevaisuus on jo siis läsnä nykyhetkessä, ei vain realisoimattomina intentioina vaan myös itse itseään toteuttavina persoonallisuuspiirteinä. Alitajuinen ymmärrys päihittää usein järkeilyn, vaikka ilmeisen harvat hiljentyvät kuuntelemaan oman sisimpänsä ääntä.

Austerin metafiktiivisyys on Oraakkeliyössä niin silmiinpistävää, että tulee jopa mieleen käyttää siitä Bo Petterssonin1) The World According to Vonnegut -nimisessä väitöskirjassa lanseeraamaa termiä metafiktiivinen determinismi. Petterssonin mukaan metafiktiivinen determinismi tarkoittaa että ”tapahtumien kulku lyödään lukkoon hahmottelemalla tai tiivistämällä taideteoksen alussa”.

Auster ei toki tarjoile likimainkaan yhtä selkokielistä tiivistelmää teoksensa käänteistä kuin esimerkiksi venäläinen Vladimir Nabokov romaaninsa Naurua pimeässä (1938, suom. 1970) aloituksessa. Silti lukijalle käy alusta pitäen selväksi, että sisäkkäiset romaanit miehistä kirjoittamassa miehistä tukevat metafiktiivisen determinismin ajatusta Oraakkeliyössä.

Vastakkaisista ajatusleikeistä huolimatta Auster tuntuu uskovan, ettei sattumaa lopultakaan ole vaan että kaikki liittyy kaikkeen. Ihminen muovaa omaa todellisuuttaan monisäikeisten impulssien ja intentioiden tasolla. Tulevaisuus saattaa olla sitä, mitä juuri nyt pelkäämme tai toivomme. Auster käyttelee kirjailijan omnipotenttia valtaa suuntaamalla Oraakkeliyön sisäkkäisten romaanien teemat yhteen polttopisteeseen, jossa hän vakuuttaa lukijalle kaiken olevaisen keskinäistä yhteyttä ja sattuman olemattomuutta.

Hyvisten puolella

Oraakkeliyössä sanat kantavat maagista voimaa. Ne voivat tappaa mutta saman logiikan mukaisesti myös parantaa. Auster tuntuu ajattelevan, että kirjailijan tehtävä on pyrkiä hyvään. Hyviä aikeita vaikuttaisi olevan myös romaanin sisäkkäisillä kirjailijoilla.

Kirjallista vapauttaan ja metafiktiivistä determinismiään he käyttelevät vastuullisesti yleisen hyvän puolesta. Austerin hengenheimolaisiksi kirjallisina hyviksinä tunnustautuvat teksteissään niinkin erilaiset kirjailijakollegat kuin sotaa vastustanut, vastikään edesmennyt Kurt Vonnegut ja moraalisten kannanottojen puolesta liputtava, kauhugenrestä luovuutensa ammentava Stephen King. Omalta vartiopaikaltaan tämäkin kolmikko on kantanut moraalista kirjailijanvastuutaan ja kaikesta päättäen juossut tällä saralla hyvän juoksun.

Helsingin Sanomiin 1.12.2006 Oraakkeliyöstä kirjoittamassaan kritiikissä Janna Kantola tuo mielenkiintoisella tavalla esille, kuinka pyrkimys hyvään kytkeytyy Austerilla pohdintoihin kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on kirjailijan leipälaji, ja sen kautta hän kykenee parhaiten hahmottamaan myös hyvän ja pahan olemusta. Austerille tyypilliset kielikuvat ja symbolit tukevat tätä analyysiä.

Kantola esimerkiksi huomaa sinisen värin liittyvän hyvyyteen. Tahtoen ja hieman tahtomattaankin minäkertoja saa joka käänteessä liputtaa sinisen puolesta. Koska sattumaa Austerin kryptisistä muotoilusta huolimatta ei Oraakkeliyössä juuri esiinny, kyseessä lienee pohjimmaltaan tietoinen valinta – tai ainakin sisäinen todellisuus, joka saa reaalisen muotonsa näennäisen sattuman kautta.

Auster on tosiaan Auster, aivan omanlaisensa. Älyllisestä ilotulittelusta huolimatta hän tuntuu kaiken aikaa esittävän kysymyksiä ihmisenä olemisen lainalaisuuksista. Auster herättää uteliaisuuden salaviisaalla monimielisyydellään. Oraakkeliyössä lukija joutuu kuin huomaamattaan ratkaisemaan kirjallisia arvoituksia yhdessä niitä rustailleen metafiktiivisen deterministin kanssa. Palkinnoksi saa kaleidoskooppisen näkymän amerikkalaisista nykykirjailijoista ehkä monimutkaisimpaan mielenmaisemaan.

1) Pettersson Bo: The World According to Kurt Vonnegut: Moral Paradox and Narrative Form. Åbo, Finland: Åbo Akademi University Press, 1994.