Paul Celan: Lumen ääni (Schneepart)

Jarkko Tontti palasi viisikymppisten lähestyessä Paul Celanin pariin kommentaarien kera. Ne auttavat ymmärtämään, mutta voivat myös hukuttaa runoilijan alleen.

Tämä on paluu epäonnistumiseen lukijana. Joskus 1990-luvulla sain käsiini Jukka Koskelaisen Celan-käännösvalikoiman Niin kuin kivelle puhutaan (1993) ja aloin lukea sitä innolla. Odotin paljon, kyseessä oli yhden 1900-luvun arvostetuimman runoilijan teos. Vuonna 1920 nykyään Ukrainaan kuuluvassa Czernowitzissa syntynyt juutalainen runoilija uudisti saksankielistä runoutta ennenkokemattomalla tavalla. Nuoren Jarkon pettymys oli melkoinen. Teksti pysyi mykkänä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta runojen lukeminen ei tuntunut juuri miltään, paitsi hetkittäin turhauttavalta. Liikaa käsittämättömiä uudissanoja, tyhjässä roikkuvia kielellisiä kummajaisia, yhteyttä ei syntynyt.

Nyt ilmestyneen uuden teoksen myötä päätin yrittää uudestaan. Kyseessä on alun perin vuonna 1971 julkaistu kokoelma Schneepart, suomeksi Lumen ääni. Celan oli itsemurhan tehdessään vuonna 1970 vain viisikymmentävuotias. Minäkin täytän tänä vuonna viisikymmentä. Suomennos ilmestyy tasan viisikymmentä vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Selvästi nyt on juuri minulle oikea hetki ryhtyä uudestaan Celanille.

Osip Mandelštamin tunnettua ajatusta seuraten Celan piti pullopostia runouden olemisen tapana. Saisinko nyt vihdoin rannalleni ajautuneen pullon auki ja selkoa sen sisällöstä?

Jos kieleen malttaa keskittyä, lukea uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, jotain tapahtuu. En tiedä mitä.

Kielen pirstaloitumisesta

Esseekokoelmassaan Atlantiksen perintö (2000) Jukka Koskelainen kertoo, että hänen käännösvalikoimaansa päätyi vain muutama Celanin myöhäiskauden runo, koska niiden kieli on liian pilkottua sujuvasti suomennettavaksi. Vakiintunut käsitys onkin, että myöhäistuotanto on vaikeasti lähestyttävää. Kokoelma kokoelmalta Celanin runoista katosivat lyyriset elementit. Runot lyhenivät, kieli sirpaloitui yhä enemmän eikä vastaanottokaan ollut yhtä myönteistä kuin aikaisemmin.

Celanin kuuluisin runo, vuoden 1948 esikoiskokoelman ”Kuolemanfuuga” avautuu lukijalle monin verroin helpommin kuin Lumen äänen lyhyet, kielellisiä keksintöjä vilisevät fragmentit. Tosin jo 1940-luvulla Celan oli kiinnostunut surrealismista. Hetkittäin jotkut Lumen äänen runot voivat vaikuttaa sattumanvaraisilta koosteilta sanoja, joita törmäytetään yhteen surrealismin hengessä. Mutta jos kieleen malttaa keskittyä, lukea uudelleen, uudelleen ja vielä kerran uudelleen, jotain tapahtuu. En tiedä mitä. Välttämättä ei välity mitään suoraa merkityssisältöä, ei tietenkään, se ei ole runouden tehtävä. Lukijalle tulee olo ja tuntemus: Näin. Ei mitään lisättävää. Näin.

”Meridiaani”-palkintopuheessaan vuonna 1960 Celan avasi reittejä runouteensa ja runousajatteluunsa. Suomeksi se on luettavissa Koskelaisen kääntämänä Tuula Hökän toimittamassa teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä (2000). ”Runo on yksin. Se on yksin ja matkalla.” (s. 340) Toisaalta ”Runo tahtoo toisen luo, se tarvitsee tuota toista, se tarvitsee vastapuolta. Se etsii vastapuolen, se puhuu itsensä sen luo.” (s. 342.) Runous on Celanille dialogia: ”…siitä tulee keskustelua, usein se on epätoivoista keskustelua.” (s. 342.)

Keskustelu Celanin runojen kanssa ei ole helppoa. Mutta mikäpä todella palkitseva asia elämässä olisi.

Mitä enemmän luen Celania, sitä enemmän tuntuu, että hänen tekstiensä väkevyys perustuu juuri tyhjentymättömään tulkintojen avaruuteen. Tätä ei 1990-luvun Jarkko vielä ymmärtänyt.

Biografialla selittämisestä

Lumen äänen esipuheessa Christoph Parry kertoo, että kokoelman monen runon taustalta löytyy Celanin henkilökohtaisen elämän tapahtumia. Näitä jälkiä tutkijat ovat jäljittäneet Celanin sanomalehtiin tekemistä reunamerkinnöistä alkaen. Esimerkiksi runo ”Vaalea varjosi” liittyy vuoden 1968 opiskelijamellakoihin Pariisissa. Runon ’sinä’ on opiskelijaliikkeen johtaja, Saksan kansalainen Daniel Cohn-Bendit, jonka maastakarkoitusta oli vaadittu ranskalaislehdissä. Celanin jäämistöstä löytyneen, aihetta käsitelleen lehtiuutisen vieressä oli ratsastusaiheinen artikkeli. Tästä jotkut tutkijat ovat löytäneet syyn runon hevosaiheiselle sanastolle. Levadi esimerkiksi on taitoratsastusliike.

Dein Blondschatten, auf / Schwimmtrense gezäumt, / schwenkt die Wasserschabracke, // – auch du / hättest ein Recht auf Paris, / würdest de deiner / bitterer inne –, // dein Hankenmal, farblos / skizziert es die halb- / nahe Levade.

Riikka Johanna Uhligin suomennoksena:

Vaalea varjosi, nivel- / kuolaimin suitsittu, / taittaa veden satulahuopaa, // – sinullakin / olisi oikeus Pariisiin, / voisit kitkerän / sisimpäsi –, // polttomerkkisi, väreittä / luonnostelee miltei / levadin. (s. 106–107)

Joku tietysti voi kysyä, mitä mieltä pitäisi olla runosta, jonka vastaanottaminen lukijana edellyttää näin täsmällisiä biografisia tietoja. Selvää on, että jos joku vähemmän maineikas runoilija julkaisisi sellaisia, vastaanotto olisi paljon nihkeämpi kuin Celanin kohdalla. Jossain vaiheessahan kaanoniin nostettujen mestarien aidosti kriittinen arvioiminen lakkaa ja sen tilalle tulevat eksegeettiset palvontamenot.

Toisaalta parhaan runouden tunnusmerkki on juuri se, että se koskettaa eri lukijoita eri tavoilla. Runoilijan henkilöhistorian kautta lukeminen voi tuoda uuden kiinnostavan kulman tekstiin. Sama teksti voi silti toimia ilman tätä informaatiotakin, eri tavalla, mutta toimia silti. Mitä enemmän luen Celania, sitä enemmän minusta tuntuu, että hänen tekstiensä väkevyys perustuu juuri tähän, tyhjentymättömään tulkintojen avaruuteen. Tätä ei 1990-luvun Jarkko vielä ymmärtänyt.

Tutkimuksen kerroksista ja filosofeista

Celan-kommentaarikirjallisuus on Kafka– ja Shakespeare-tutkimuksen mittoihin paisunut fordistisen kulttuuriteollisuuden laji. Suomessakin on ilmestynyt lyhyessä ajassa kaksi korkeatasoista Celan-tutkimusta, Antti Salmisen ja Pajari Räsäsen väitöskirjat. Räsänen on kirjoittanut myös kiinnostavan artikkelin Celanin kuuluisasta vierailusta filosofi Martin Heideggerin luona.

Parhaimmillaan kommentaarien lukeminen avaa muuten mykäksi jäävän runon. Mutta raskaalla teorialla lastattu runojuna pysähtyy usein paikoilleen, kiskot kirskuvat ja runon oma ääni jää kuulumattomiin. Lukemisen kokemuksellisuus uhkaa unohtua, ja runo ja runoilija voivat jäädä selittäjien tallaamiksi.

Celan tunsi 1900-luvun vaikutusvaltaisimman filosofin Martin Heideggerin teokset erittäin hyvin ja vaikutteet myös näkyvät useissa runoissa. Filosofi puolestaan kannusti ja arvosti Celania, vaikkei hänestä kirjoittanutkaan. Mutta Heideggerin natsismin varjo leijaili heidän suhteensa yllä. Runoilijan vanhemmat oli murhattu keskitysleirillä, ja hän itse oli joutunut sotavuosina raakaan pakkotyöhön. Vuonna 1967 Heidegger kutsui Celanin metsämökilleen Todtnaubergiin. Mitä tapaamisessa tarkkaan ottaen tapahtui ja puhuttiin, on arvoitus, jota yhä pohditaan. Ainakaan vakavan masennuksen painama Celan ei saanut helpotusta olemisensa raskauteen. Ilmeisesti hän odotti anteeksipyyntöä, tai edes jotain julkista elettä, jolla filosofi ottaisi kantaa holokaustiin ja sekaantumiseensa kansallissosialismiin. Kuten tiedetään, Heidegger vaikeni, eikä monen muunkaan odottamaa anteeksipyyntöä milloinkaan tullut.

Celan kirjoitti tapaamisesta runon ”Todtnauberg”, jonka hän lähetti kirjeitse Heideggerille. Myös Lumen äänen runo ”Largo” kertoo heidän suhteestaan:

Gleichsinnige du, heidegängersich Nahe: // über- / sterberns- / groß liegen / wir beieinander, die Zeit- / lose wimmelt / dir unter atmenden Lidern, //

Uhligin suomennoksena:

Samanmielinen sinä, nummea käyvä läheinen: // yli- / kuoleman / kokoisina / makaamme / vieretysten, ajat- / tomuus vilisee / hengittävien luomiesi alla, // (s. 68–69)

Filosofien Celan-innostus onkin aivan oma lukunsa. Line up the usual suspects: Derrida, Levinas, Blanchot, Nancy, Lacoue-Labarthe… Varsinkin Derridalle runous, kirjallisuus ja oikeastaan kaikki tekstit ovat usein vain alustoja hänen oman ajattelunsa esiin tuomiselle. Mitä tahansa Derrida lukee, hän löytää tavalla tai toisella lukemastaan omat tunnetut positionsa écrituresta, läsnäolon metafysiikasta ja logosentrismista, dekonstruktiosta ja niin edelleen.

Yleensäkin käännöskirjoihin voisi nykyistä useammin liittää kääntäjän jälki- tai alkusanat, myös muihin kuin klassikoihin.

Hyvin toisella tapaa kirjallisuutta ja runoutta lähestyy Hans-Georg Gadamer, jonka useille kielelle käännetyt kirjoitukset ovat filosofien Celan-pohdinnoista kiinnostavimmasta päästä. Esimerkiksi artikkelissaan ”Sinn und Sinnverhüllung bei Paul Celan” (1975) Gadamer tekee ainutlaatuisen hienovaraisen, tekstiä kuuntelevan ja lempeästi tunnustelevan tulkinnan runosta ”Tenebrae”. Filosofi ei riuhdo runosta irti tukea omalle teoreettiselle ajattelulleen, vaan antaa runon puhua, kuuntelee sitä herkällä korvalla. Teksti resonoi hienosti Celanin oman dialogia painottavan runouskäsityksen kanssa.

Kirjoituksessaan ”Phänomenologischer und semantischer Zugang zu Celan?” (1991) Gadamer tekee myös oivaltavan huomion Celanin runouden muutoksesta. Myöhäistuotannossa Celanin runoista milteipä katoaa se, mitä kreikkalaiset kutsuivat sanalla melos. Lumen äänestä ja muista myöhemmistä teoksista ei löydy enää samaa melodisuutta ja musiikillista virittyneisyyttä, joka kokosi yhteen varhaisempien runojen merkityskentät.

”Kuolemanfuugan” ja ”Tenebraen” voima nousee niiden rytmistä ja erityisesti toistoa hyödyntävästä rakenteesta. Tämä tulee esiin erityisesti jos kuuntelemme näitä runoja ääneen. Myöhemmät runot ovat sen sijaan usein fragmentaarisia ja lyhyesti toteavia. Lukijalta vaaditaan enemmän.

Käännöksestä

Kääntäjä Riikka Johanna Uhligin jälkikirjoitus täydentää kokoelmaa erinomaisesti. Yleensäkin käännöskirjoihin voisi nykyistä useammin liittää kääntäjän jälki- tai alkusanat, myös muihin kuin klassikoihin. Uhlig kirjoittaa Lumen äänen herättämien käännöskysymysten lisäksi runouden kääntämistä yleensä, ja mukana on paljon henkilökohtaista pohdintaa hänen suhteestaan Celanin teksteihin. Näissä tuumailuissa viihdyin.

Jo teoksen nimen kääntäminen on ollut haaste, josta kirjoittaessaan Uhlig avaa monia Celanin kääntämisen kysymyksiä kiinnostavasti. Schneepart on yksi Celanin luomista uudissanoista, joiden kääntäminen suomeksi tai muille kielille edellyttää sekä perehtymistä eri kielten merkitysrihmastoihin että kääntäjän luovaa oivallusta.

Esseen lisäksi teokseen on liitetty yksittäisiä, runokohtaisia käännösongelmia ja terminologiaa selventävien huomioiden luettelo. Ne tulevat tarpeeseen. Esimerkiksi Celanin tapa käyttää runoissaan eri tieteenalojen harvinaista erityissanastoa uhkaa eksyttää lukijan. Kääntäjä auttaa lukijaa polulle.

Lumen ääni palkitsee kärsivällisen lukijan. Ennen kaikkea tarvitaan malttia istua pullopostin kanssa rannalla tarpeeksi pitkään.