Varpuset ja aika

Varpuset ja aika oli vuoden 2017 runoilmiöitä. Teos keräsi palkintoja, ehdokkuuksia ja innostuneita arvioita. Hyvästä syystä. Kriitikko, kääntäjä ja tutkija Pauli Tapion (s. 1986) esikoisteos sovittaa ajankuvaa ja jokapäiväisyyksiä historiallista maisemaa vasten vaikuttavasti ja vetoavasti.

Elegia maailman hirveyksien edessä ja ylistyslaulu elämän suurille vähäpätöisyyksille.

Teoksen näkymiin on helppo viehättyä ja jalkautua. Runoissa pienet arkiset pistot leviävät ajan kiduttavan kulun mittakaavaan. ”On maanantai, pian toukokuu, olen veloissa./ Tulen muistamaan tämän onnettomana suuruuden aikana,/ kun iso kysymys hajosi tuhanneksi pieneksi”, Tapio kirjoittaa (s. 7). Koskettavuus ja eletyn tuntu säilyvät suurten teemojenkin äärellä.

Kokoelman vuoroin raunioituva, vuoroin rakentuva maisema pilkuttuu havainnoista ja ilmassa sitkastelevista kysymyksistä kuin varpuslinnuista, passeriformes. Toivo ja pessimismi vuorottelevat menneiden ja tulevien tuhonäkyjen edessä. Runojen apokalypsi on yhtä paljon henkilökohtaista kuin maailmanluokan tuhoa. Paitsi konkreettista, uutisten ja historiankirjojen todistamaa infernoa, myös aavistelevaa, pelkojen luomaa tuhokuvitelmaa.

Varpuset ja aika on elegia maailman hirveyksien edessä ja ylistyslaulu elämän suurille vähäpätöisyyksille. Kaikki on ainutlaatuista, myös yleinen ja toistuva. Toisaalta kaikella on loppunsa ja ”kaikki täältä kerran poistuu”. Hetki, hetket ovat kaikki mitä meillä on, ja niin kauan kuin hetkeämme seuraa toinen, meillä on toivoa.

Tšernobylin jälkeen

Jokaisen sukupolven eteen heitetään sama kysymys: tämä tuhoon tuomittu pallo on teidän, mitä te sillä teette? Vasta nähdyn vastuun nostattama kauhu ja ahdistus toistuvat vuosikymmenestä, vuosituhannesta toiseen.

Hajaannuksen tilassa olevasta maailmasta on mahdotonta saada otetta. Takertumalla arkiseen – pyykkikoneen, rullaportaiden, kung po -kanan ja budjettiriihen jokapäiväisyyteen – Varpuset ja aika tarjoaa kiinnekohdaksi minän näkökulmaa. Sukupolvensa ääneksi Tapio ei voi alkaa, mutta hän tavoittaa runoissaan yksilön avuttomuuden ja orpouden maailmanpalon äärellä.

”Elimme sotien välistä aikaa,/ olimme paluumatkalla tuntemattomaan,/ historia loppui ja alkoi taas,/ suuri nousukausi päättyi.” (s. 40)

Runoilijan syntymävuoden mukaan nimetty runo ”1986-” muodostaa kokoelman pimeän keskiön, nollapisteen, josta kaikki alkaa ja johon kaikki palaa. Vuosi 1986 oli myös Tšernobylin vuosi, ja ydinvoimalaonnettomuuden varjo heittyy koko teoksen ylle. Eikä ihme, onhan Tšernobyl tullut Tapiota liki Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšia suomentaessa. Tapio suomensi Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous -teosta edeltäneen dokumenttiromaanin Sodalla ei ole naisen kasvoja.

Tämä tuhoon tuomittu pallo on teidän, mitä te sillä teette?

Tuhon vääjäämättömyys sekä romahtamisen ja rakentumisen ikiliike tuottavat Tapion teoksessa epätoivon ohella kitkerää toivoa: ”Minä en usko ihmeisiin, mutta/ joskus nämäkin voimalat kylmenevät.”

Runossa ”Koti-ikävä” (s. 82–83) Tapio toistaa fraasia ”minä en usko ihmeisiin”. Yksi kokoelman puhuttelevimmista, monimielisimmistä runoista etsii yhteyttä toisiin ja vakuuttaa, että ”koti on jossain”.

”Minä en usko ihmeisiin, mutta/ me emme ole erämaassa yksin, on pimeä/ ja mataliin pilviin heijastuu valo/ etäisestä kaupungista, lähtisitkö mukaani/ tuonne, missä Hesperia siintää.”

Runo on kuin toistolla toimiva ja toiveisiin perustuva epäröivä loitsu tai ujo rukous.

Tätä on historia

Tämän päivän uutisvirta on tulevaisuuden historiaa. ”Infernoksi” nimetyn osaston tai runosarjan herättämä oivallus synnyttää hätää ja syyllisyyttä meissä etuoikeutetuissa. Historialliset kidutuskuvaukset asettuvat samoille sivuille Välimereen hukkuvista pakolaisista kertovien uutisten ja latteiksi sävyttyvien hetkirunojen kanssa. Vaikutus on polttava.

Jakautuva maailma tulee runoissa murheellisella tavalla näkyväksi. ”6.8.2015//  Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa./ Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.” (s. 52)

Varpuset ja aika hahmottelee ajankuvaa ja ajan kuvaa. Se tavoittelee sitä, miten ja millaista meidän aikamme on. ”Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin.” Teos haastaa perinteistä historiakäsitystä mikrohistorialla. Esimerkiksi Historioitsija-runossa (s. 75) yksilön kokemus korostuu, vaikka runon minä kieltää henkilökohtaisten vallankumousten merkityksen.

”Viime vuosisadan nälät ja vallankumoukset,/ ruostuneet autonrungot lapsena metsissä,/ ruosteen houkuttelemat termiitit./ Minä lapsena, minä nyt, eivät nämä vallankumoukset,/ eivät nämä olleet historiallisia tapahtumia.”

Ajan merkit

Ajan teema luo siteen Pauli Tapion ja länsimaiseen aikakäsitykseen suuresti vaikuttaneen kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (354–430) välille. Tapio lainaa ja kääntää monin paikoin Augustinuksen Tunnustusten yhdettätoista kirjaa, sitä jossa Augustinus puntaroi ajan ja ikuisuuden olemusta.

Niin Tapiolle kuin Augustinukselle aika on subjektiivista. Voimme mitata mennyttä ja tulevaa aikaa vain sisäisten vaikutelmien, hetkien valossa. Tapio kysyy Augustinuksen äänellä kokoelman toisen osaston alussa: ”Cur enim non potius omnium corporum motus sint tempora? – Miksi ei kaikkien kappaleiden liike olisi aikaa?”

Niin Tapiolle kuin Augustinukselle aika on subjektiivista.

Me luomme aikaa siinä missä toisiaan kiertävät taivaankappaleet. Aurinko, kuu ja tähdet. Aika on tässä, ja nyt, ja nyt, ja nyt.

Tapion runojen aika- ja liikekaaret ovat laajoja ja oikukkaita. Ajat ja paikat rinnastuvat ja limittyvät. Uudenmaankatu ja Liminka. Olkiluoto ja Tšernobyl. Runot liikkuvat seisahtuessaan. Taukoavat kesken liikkeen. ”Liikkeestä, paikallaanolosta” (s. 36) on yksi runo tai kaksi runoa, lukijan liikkeistä riippuen.

Runojen tyyleissä on runsautta ja ajallistakin kirjoa. Muutama runo mukailee historiallisia mittoja, mutta useimmat ovat nykymuodolle uskollisia ja vapaasäkeisiä. Mitoilla kokeilu tulee perustelluksi kokoelman aikaan ja historiaan kiinnittyvällä tematiikalla ja aiheistolla. Joukossa on toisaalta myös proosarunoutta ja jopa suoranaista proosaa.

Rakkauden aika

Hahmottelin tätä arviota kahden viikon mittaan kahdessa kaupungissa, Rovaniemellä ja Helsingissä. Luin Tapion kokoelman kesäkuussa ja palasin siihen uudelleen alkuvuodesta, tammikuussa. Kuukausien tauon jälkeen teos oli ottanut silmissäni uusia asentoja, avautunut ja muuttunut kuin toiseksi.

Älykäs, tyylipuhdas ja teknisesti taidokas kokoelma tuntui nyt myös emotionaalisesti täydeltä ja kestävältä. Vai minäkö olin se, joka tässä ajassa muuttui ja avautui?

Tapion kokoelmassa elämisen vaikeus kilpistyy inhimillisen julmuuden ja kärsimyksen tiedostamiseen ja muistamiseen. Hän sanoo ”Infernossa” suoraan: ”Onko siis niin, että varsinainen eläminen on tehtävä muistamatta – hetkeen ja siihen kytkeytyvään lähitulevaisuuteen ja -menneisyyteen suuntautuen?” (s. 68)

Augustinus vertasi Paavalin uskoa, toivoa ja rakkautta aikaan: usko viittaa menneisyyteen, toivo tulevaisuuteen ja rakkaus välittömään läsnäoloon, nykyhetkeen. Varpuset ja aika täyttyy kaikista kolmesta, mutta suurin niistä on rakkaus.

Viimeinen osasto vie Lappeenrannan torille maailmanlopun jälkeiseen aamuun.

Mutta vaikka Tapio kirjoittaa uskaliaasti ja varmasti, monet viittaukset jäävät kevyehköiksi historian hipaisuiksi. Olisin kaivannut yllättävämpiä avauksia, selittämättömämpää painoa lintumaisen ilmavuuden rinnalle. Tilaa mysteerille.

Kokoelma päättyy rauhaan, niin näyttää. Viimeinen osasto vie Lappeenrannan torille maailmanlopun jälkeiseen aamuun. Sunnuntai valkenee hiljaisena, mutta valkenee kuitenkin. Kaiken yli pyyhkii unohduksen tuuli.

Jäljelle jäävät varpuset, vähäpätöiset, kestävät varpuset. Varpuset ja aika muotoilee kysymyksiä, mutta vastausten sijaan kysymykset lehahtavat ilmaan päättymättömäksi, ajasta aikaan jatkuvaksi taustahälyksi, joka on kuin varpusten liki huomaamaton sirkutus, ”niiden laulu kuin psykoosi tai luonnonilmiö”.