Viittä vailla

Kolmikymppiset, entiset jenginuoret, tapaavat luokkakokouksessa vanhassa koulukaupungissaan, minne päähenkilö Kira on hiljattain muuttanut miehensä työpaikan pukkaamana. Pauliina Vanhatalon (s. 1979) esikoisromaani Viittä vailla saa teemansa syyllisyydestä, jota eivät vuodet ole poistaneet. Syyllisyys on muokannut viiden tytön ja naisen elämää. Vanhatalo kuvaa hyvin elinikäisen syyllisyyden taakkaa ja sen aiheuttamia ratkaisuja sekä myös herättää kysymyksen, kenen syy oli, että työtöistä tuli syyllisiä.

Kira on romaanin päähenkilö, vaikka kirjailija valottaa kaikkien viiden kohtaloita. Kira muuttaa pahimmassa murrosiässä koulupaikkakunnalleen vastentahtoisesti, ja uuteen kouluun meno on kova paikka. Syynä muuttoon on yksinhuoltajaäidin uusi työ ja uusi mies. Kotona ei suju, erityisesti äidin miesystävä ottaa päähän. Kira tuntuu olevan perheen sivuhenkilö, jonka tekemiset eivät juuri muita kiinnosta.

Muiden pahisjengiläisten taustoista Vanhatalo kertoo tapahtumien perustelluksi tulemisen kannalta turhan vähän. Rakkautta vailla kaikki kuitenkin näyttävät kasvavan. Irkun vanhemmat elävät yhteiskunnan laitapuolella ja tyttö itse sijaiskodissa, jonka arvoihin hän ei sopeudu. Saija on rehtorin tytär. Isä on välinpitämätön, katsoo ohi, vaikka näkee tyttärensä puuhat. Anne joutunut insestin uhriksi. Marjo on anorektikko. Rakkauden puuteko ajaa tytöt äärimmäiseen pahuuteen? Vanhempien vastuuttomuus ja välinpitämättömyys vieraannuttavat normaalista elämästä. Sen normeista tulee vain vastustuksen kohteita.

Elämänmittainen syyllisyys

Toivottavasti nuorten tyttöjen pahuuden määrässä ja laajuudessa on kyse taiteellisesta liioittelusta. Tavallisen koulukiusaamisen – mitä se sitten onkin ja voiko sellaista ollakaan – rajoihin tyttöjengin toimet eivät mahdu.

Vanhatalo kirjoittaa nuorista, joiden voi jo olettaa ainakin jossain määrin tajuavan tekojensa laadun ja vaikutukset. Sari Vuoristo käsittelee pariin vuoden takaisessa hienossa romaanissaan Valon pohja (Gummerus 2004) samantapaista teemaa kuin Vanhatalokin. Molemmissa romaaneissa kosketellaan niin äärimmäistä tekojen tai tekemättä jättämisen seuraamusta kuin kuolemaa. Vanhatalolla kyse on teinien tekemästä silkasta pahuudesta, Vuoristolla lapsen käsityskyvyn ylittävästä tapahtumasta, joka kuitenkin tuo mukanaan elinikäisen syyllisyyden. Vuoriston päähenkilö tuntee ja tietää käsittelevänsä syyllisyyttä ja sen vaikutuksia aikuisenakin. Syyllisyys vaikuttaa myös Vanhatalon henkilöiden elämänratkaisuihin, vaikka näyttääkin siltä, että ajatus olisi ollut poissa mielestä – pakotettuna pois mielestä.

Koko jengin elämänratkaisut osoittavat syyllisyyden vaikuttaneen. Syyllisyys ei rajaudu vain tyttöihin. Myös tyttöjen toimien tähden lähes mahdottomaan tilanteeseen ajautunut Niilo – tai Samuel – elää syyllisyyden kautta, sen varjossa. Hän on tiennyt koko ajan, ketkä olivat hänen äitinsä kuoleman aiheuttaneen tapahtuman takana. Eihän siinä tosin pitänyt tyttöjen suunnitelmien mukaan käydä, niin kuin kävi. Ilkeyden tavoiteltu kohdekin oli toinen.

Kukin tytöistä on eri tavoin eristäytynyt, rakentanut omat muurinsa elämän rippeiden ympärille. Ankarimmin näin on tehnyt Kira, jolle repeytymät itse rakennetussa muurissa ja lopulta muurin sortuminen ovat vaikeimmat. Muurin sisälle mahtuvat vain hän ja avomies Tuomas. Kun Tuomas saa töitä näyttelijänä koulupaikkakunnan teatterissa, työpaikka tuo hänen elämäänsä normaalin, muurin ulkopuolisen yhteisön. Kira on mustasukkainen ja pelkää menettävänsä miehen. Kiralle riittäisivät vain he kaksi ja seksi. Jopa työttömyys olisi parempi vaihtoehto, koska silloin hän saisi pitää Tuomaksen vain itsellään. Selvää on, että selväjärkiseltä tuntuva mies haluaa ajan mittaan pois suljetusta kehästä. Kiran eristäytyminen on pahimmanlaatuista itsensä pettämistä.

Marjo ja Kira eivät ole psyykkisesti kestäneet syyllisyyttään. Marjo on jo teininä persoonallisuudeltaan epävakaa, hän myös etsi teitä pois jengistä. Aikuisena hän ajautuu ahtaaseen uskonnolliseen pienyhteisöön, siis muurin taakse hänkin, ja sitä kautta tuhoon. Hän tunnustaa tekonsa Samuelille, jota hän ei tunnista Niiloksi. Saija on menestynyt ja työlleen omistautunut ja torjuu muut ajatukset elämästään. Irkku on huorahtava ja matkalla yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen, lähtöpisteeseensä. Annella on perheensä, ekonomiaviomies ja lapsensa, jotka ovat hänelle kaikki, hänen suljettu ympyränsä. Romaanissa ei juuri ole toivoa, että viisi naista osaisivat elää aikuisinakaan, eivät ainakaan onnellisina. Ehkä se heidän taustallaan olisikin mahdotonta.

Viittä vailla on kokonaisuutena kiinnostava, ja Vanhatalo pitää ryhdikkäästi koossa kahden aikatason, nykyajan ja teinivuosien takaumien, sekä monien henkilöiden kudoksen. Romaanissa on dekkarin tai thrillerin piirteitä. Vanhatalo kertoikin Hesarin haastattelussa syksyllä kirjoittaneensa alun perin dekkaria; genre vaihtui kirjoitusprosessin aikana.

Suvi Ahola moitti Hesarin arvostelussaan Vanhatalon romaanin loppuratkaisua kliseiksi ja väkisin ympätyksi. Romaanissa on oikeastaan kaksi loppuratkaisua. Minusta ratkaisu, jossa Kiran on pakko irrottautua Tuomaksesta, pelastaa Kiran kuvauksen muutoin aika ajoin junnaavan kerronnan; lopulta tapahtuu jotakin, on edes vähän vauhtia. Jos taas tarkoitetaan loppuratkaisua, jossa uskonnollien lahkon johtaja paljastuu lähikauppiaaksi, voin olla Aholan kanssa samaa mieltä.

Vähän väkisin

Kun romaanin tapahtumat ajoittuvat nykyaikaan ja kun kerronta on realistista perusproosaa, on lupa odottaa nykyajan todellisuudesta katsottuna uskottavuutta. Vaikka romaanin ei yksi yhteen pidäkään kuvata reaalimaailmaa, ajoittainen uskottavuuden puute Vanhatalon esikoista lukiessa häiritsee.

Kun Kira tulee uuteen kouluun, hän ohjautuu muutamassa minuutissa muutaman oikean sanan ja katseen kautta pahimpien pahisten joukkoon. Romaanin edetessä Vanhatalo onneksi rakentaa tilanteen, jossa Kiran hyväksyminen jengiin vielä punnitaan. Uskonnolliset pienyhteisöt ovat usein outoja ja sisäsiittoisia, mutta ei suomalaisessa pikkukaupungissa voi olla Vanhatalon kuvaamaa kaikin tavoin vinksahtanutta yhteisöä. Se tuntuu kovin keinotekoisesti rakennetulta. Kun vielä yhteisön jeesus on samaan aikaan lähikauppiaana, ratkaisu osoittaa, ettei Vanhatalo taida tuntea tätä elämänaluetta. Myös biseksuaalisuuden ohut lanka näyttää päälle liimatulta, ikään kuin nykyromaaniin pitäisi tämäkin teema jotenkin mukaan ympätä.

Kiran muuttuminen superkovasta jenginuoresta kaikkea pelkääväksi, säikyksi erakoksi ajattelutti. Romaanin edetessä Kiran ratkaisut, jotka lopulta päättyvät umpikujaan, ja muut Vanhatalon Kiran elämän perustelut saavat alkua enemmän uskottavuutta.