Houdinin uni

Pekka Jäntin (s. 1978) esikoisessa Houdinin uni matkataan unien maailmaan. Ryöpsähtelevä teos vie illuusioiden, magian ja alitajunnan keskelle. Jonnekin, mistä lukija ei hevillä löydä pois – eikä haluakaan.

Kokoelman alussa kirjoitetaan muistokirjoitus Houdinille tai vastaavalle. Taikuuden esi-isä ja illuusioiden mestari kummittelee läpi teoksen. Hän on ”unen kansalainen”, mutta ennen kaikkea ”yksi meistä”. Runot puhuvat kollektiivisesti, meille kaikille ja meistä kaikista. Taikureiden ihmeinä pidetyt temput osaa jokainen selittää tyhjiin, mutta todelliset illuusiot sijaitsevat kaikille yhteisessä ihmisyydessä.

Rajan illuusion ja toden, itsen ja toisen välillä runot pyrkivät kyseenalaistamaan. Läpi teoksen säkeissä kelluu vesi, ihmismieli vertautuu aaltoihin. Lopussa liuetaan jo lähes kokonaan ympäristöön: ”Upota kätesi lumeen /Upota kasvosi lumeen./ Jaloistasi tulee lunta./ Käsistäsi tulee lunta.”

Kuten unissa on runoissa rinnakkain tuttu ja tuntematon, maaginen ja arki. Näennäisestä sattumanvaraisuudesta löytyy rakenteita ja toistoa: kehämäisen kiertämisen ja ainutkertaisuuden välinen jännite on jatkuvasti läsnä kielessä ja sen luomissa kuvissa. Puhuja etsii ”samoja kasvoja, mutta eivät ne ole samat.” ”Olisipa kerran” -runo tuo ironisesti ilmi hokeman kuluneisuuden ja sen sisällön välisen ristiriidan: ”Kerran elämä, aina elämä. — Kerran vain, aina vain. Jonnekin nämä päivät sujahtelevat.”

Runojen ikiaikaisina aineksina toimivat myytit, sadut, laulelmat, uskonnot. Vertauskuvien elementitkin ovat perinteisiä: puut, metsä, linnut. Ote on kuitenkin ehdottomasti oma. Tutut lauseet jauhautuvat maagisen myllyn läpi ja kääntyvät päälaelleen. Tai paremminkin niissä jo olevat, piilevät merkitykset paljastetaan.

”Joulukalenteri” laajentaa sananlaskujen merkityksen näin: ”Kynttilä, joka palaa molemmista päistä: erikoinen kynttilä./ Omena, joka putoaa kauas puusta: siipirikko omena./ Metsä, joka vastailee huutoon: papukaijametsä.”

Kieltä kaikkialta

Harry Houdini tuntui tekevän mahdottomasta mahdollista. Toisaalta illuusiot paljastavat arkisessa piilevän taikuuden. Nämä molemmat tasot ovat runoissa läsnä. Kokoelmassa viitataan René Magritteen, jonka tauluissa tutut esineet saavat epätavallisessa ympäristössä uuden merkityksen. Jäntin tyyli muistuttaakin surrealistista maalausta, jossa eri elementit törmäävät ja sulautuvat toisiinsa.

Nuori kirjailija leikittelee eri rekistereillä suvereenisti. Södergranmainen romanttinen ilmaisu vaihtuu arkiseen ja puheenomaiseen. Välillä lauletaan, rukoillaan ja tehdään yksitotisia listoja. Absurdi komiikka kääntyy salamannopeasti koskettavaksi.

Kolmanneksi viimeisessä osastossa leikkimielisyys saa tummempia sävyjä. Illuusioiden tuskallinen puoli paljastuu, kun kuvallisuuttaan ainaisesti manifestoiva Magrettin piippu rukoilee: ”Haluaisin, että minut sytytettäisiin. Tuntea kuumuuden./ Aistia kuinka savu kulkee lävitseni lempeänä kuin/ Rousseaun leijona.” Kuvassa ja kielessä kohde on tuomittu ainaiseen pakenemiseen; vaikka piirtäisi tai kuvailisi kuinka tarkasti, kuva ei ole piippu.

Jäntti kutoo kokoelmaansa näitä metatasoja taidokkaasti. Hetkittäin puhuja tekee itsensä näkyväksi keskeyttämällä lukijan. Runomuotoon puettu ”Isä meidän” -rukous saa vastaansa Hesarin keskustelupalstaa muistuttavan ryöpyn: ”’Järkyttävän huono runo.’ (Nainen, 25)/ ’Samaa mieltä, pää pois perseestä.’ (Mies, 22).” Runous on illuusioista suurin, mikä tulee kokoelmassa harvinaisen selväksi.

Runsaudestaan huolimatta Houdinin uni tuntuu yhtenäiseltä, ja siihen piirtyy selkeä draaman kaari. Kaaoksesta löytyy yllättävää koherenssia, aivan kuten unissa. Jäntti on kirjoittanut älykkään ja kypsän esikoisen, joka on myös hämmästyttävän kaunis ja omaperäinen. Jokaisella lukukerralla aukeaa uusia tasoja ja säkeitä, jotka haluaisi lukea yhä uudelleen – mitä muuta sitä voi runoudelta pyytää.