Norsun ääni

Pentti Holappa on ehtinyt tehdä monta uraa. Hänen tuotantoonsa mahtuu niin runoja, romaaneja, näytelmiä, esseitä kuin lehtikirjoituksiakin. Hän on myös suomentanut ranskasta uuden romaanin perusteoksia sekä runoutta ranskan lisäksi ruotsista ja englannista. Vuonna 1972 Holappa käväisi ministerinäkin. Viimeksi kirjailija on ollut näkyvästi esillä Ystävän muotokuva -romaanin voitettua Finlandia-palkinnon 1998.

Runoilijanakin Holapan voi sanoa tehneen kaksi uraa. Ensimmäinen – väljästi 1950-luvun modernismiin kiinnittynyt ja muun muassa Albert Camus’n eksistentialismista ammentanut – alkoi 1950 esikoisteoksesta Narri peilisalissa ja päättyi 1959 kokoelmaan Katsokaa silmiänne. Toinen, enemmän ranskalaiseen kuin suomalaiseen traditioon kiinnittyvä ura käynnistyi kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen 1979 ilmestyneestä teoksesta Viisikymmentäkaksi. Tuosta alkaneeseen suoralauseisten ja -sukaisten mutta moniulotteisten kokoelmien jatkumoon liittyy myös seitsemästoista kokoelma Norsun ääni.

Eläimet ovat jo pitkään kuuluneet Holapan runouteen ihmisen tasaveroisina kumppaneina. Nyt yksi eläinmaailman edustaja on päässyt otsikkoonkin, joka on napattu kokoelman samannimisestä runosta. Tuossa runossa on monia Holapan myöhäistuotannossa taajaan tavattavia elementtejä, kuten luopumisen vaikeus ja menetysten aiheuttama suru sekä toivon ja toivottomuuden ikuinen leikki, jossa ihmisen osaksi jää vain pysyä rohkeana: ”- – / Hetket on laskettu, mutta menetysten helminauha jatkuu / katkeamatta niin kauan kuin on toivoa, on toivottomuutta. / Jäät paikoillesi, tunget juuret karuun maahan etkä pelkää.” Älä pelkää oli vuonna 1997 ilmestyneen kokoelman nimikin, ja sama Raamatusta lainattu kehotus sopisi Norsun äänen motoksi.

Viittaukset vanhuuteen ja kuolemaan toistuvat kokoelmassa yhä uudestaan. Lyyrinen minä saattaa milloin alkoholiin, milloin tuskaan kuolleita ystäviään hautaan, ja jopa minän koirat ovat vainajia. ”On tyhmää kuolla”, runon puhuja töksäyttää mutta joutuu hakemalla hakemaan syitä elää. Miksi siis elää? Yksi vastaus löytyy runosta, jonka nimikin on ”Vastaus”: ”Hänelle, jota rakastin tai yhä rakastan, / – – / postitan kysymyksen, jatkaisinko vielä / hoiperteluani kahden kuilun partaalla, / hitaan syntymän ja nopean lähdön välillä. / / Vastaus on helppotajuinen. / Vastaat kysymällä: Kenellä on / enemmän kuin yksi elämä?”

Ruumis instrumentti, kuolema instrumentin hajoaminen

Holapan näkemystä elämästä ja kuolemasta voisi kuvata enemmän fyysiseksi kuin metafyysiseksi. Ruumis on instrumentti ja kuolema instrumentin hajoaminen. ”Elimistö, myös ihminen, on mielihyvän ja tuskan instrumentti, / minäkin, joka tarkkailen itseäni havaitakseni, miten / solujeni liitokset purkautuvat, miten suolakaivoksen seinä / rapautuu minussa, menneiden sukupolvien jalanjäljet / peittyvät arkipäiväisiin tapahtumiin, murhiin ja synnytyksiin. / – -”.

Finlandia-ehdokkaanakin olleen ja tekijänsä parhaimpiin lukeutuvan kokoelman Sormenjälkiä tyhjässä (1992) tavoin Norsun ääni pohtii elämän pohjimmaista turhuutta ja runoilijan tarkoituksetonta yritystä raapustaa sormenjälkensä tyhjyyteen. ”- – Muistelen / nerokkaita miehiä. Hekin kuolivat kuin ihmiset tai / torakat. Jäi perinnöksi kirjoituksia ja jälkeläisiä, jäi / elämän tarkoitusta, keltaisia hengenpelastuslauttoja.” Jotain kokoelman tunnelmista kertoo sekin, että pilvet ja varjot ovat olennainen osa sen kuvastoa.

Kuoleman rinnalla Norsun ääntä leimaa toinen teemojen teema, rakkaus. Pettymys, petos ja petomaisuus ovat avainsanoja tässä(kin) kontekstissa. ”Kolme kertaa petos” alkaa: ”Rakastettu, jolle vannoit uskollisuutta, / pettää sinut tyydyttäen itsensä toisen kanssa, jota pettää / ajattelemalla tyydytyshetkellä sinua, vaikka petit itsesi, / luovuit itsekunnioituksestasi hyvin tietäen, että poltto- / uunissa sen kaltainen pergamentti palaa ensimmäiseksi. / – -”. Sama tematiikka on myös runossa ”Aamulla alkoholia”. ”Kun rakkaus vietiin krematorioon, siltä jäi kaksi lähiomaista. / – -”.

Kokoelman perussävy on Holapan tuotannolle ominaisesti melankolinen, mutta muutamaan otteeseen sentään pilkahtaa ilo, orgastinen suorastaan. ”Oi valoisia öitä! Sanoinkuvaamaton kauneus makaa minut, / lietsoo limakalvoja ja tietoisuutta, naulitsee preesensiin. / Puistossa soivat linnut, merta ratsastaa leuto eteläinen tuuli. / – – / Hoipun katoavaisuuden jyrkänteitä, minä huimaustautinen, / syvyyksissä aallot murskautuvat kallionsärmiin. Mitä siitä! / Minua siivittää onni, jota en ansaitse: Elän, luullakseni olen”, runoilija ilakoi aavistuksen ilkikuriseen tyyliinsä runossaan ”Penetraatio”.

Holapan lyriikka ei ole järin metaforista. Kuvakieli pitäytyy enimmäkseen ”kuin”-vertauksissa; myös ”ikään kuin” kuuluu runoilijan suosikkeihin. Seuraava sitaatti kertoo jotain tekijän konstailemattomasta suhteesta runokuvaan: ”- – Rohkeat veneet / tempautuvat kartoittamattomille reiteille vankilapoijuista. Se on runokuva, / metafora, you know. – -”. Kun kieli on klassisen puhdasta, muutamat homonyymit – kuten ”Kuolen luonnollisesti, luonnollisesti – -” ja ”veden puhe ei kanna ilman ilman siipiä” – erottuvat mukavasti.

Tekijä varioi ja suorastaan toistaa edellisten kokoelmiensa materiaalia. Kertausta tapahtuu kokoelman sisälläkin. Esimerkiksi kun runo ”Kielioppia” päättyy toteamukseen ”Aikaa ei ole, tuskin olikaan”, runo ”Ei-aikaa” alkaa: ”Aika pysähtyy, eikä sitä ollutkaan”. Jokunen hutikin kokoelmaan mahtuu. ”Asun kaupungissa, jossa / on vain yksi katu ja sekin yhdensuuntainen”, kuuluu teoksen loppupuolen runo ”Ihmissuhde” kokonaisuudessaan ja latteudellaan vahvistaa käsitystäni, että lyhyt, aforismiin kallellaan oleva runo ei kerta kaikkiaan sovi Holapalle.

Raskasmielisyydestään huolimatta Norsun ääni on joka tapauksessa vitaalista nykyrunoa, josta puuttuu tyystin monen muun ikämieslyyrikon myöhäistuotantoa latistava ”annapas nyt pappa kertoo” -höpsismi.