En suostu

Norjalainen Per Petterson on kirjoittanut kirjoja, joiden arvioista ei ylistäviä sanoja tunnu puuttuvan. Pettersonilta on aiemmin suomennettu kaksi teosta, Hevosvarkaat (2009) ja Kirottu ajan katoava virta (2011), jotka on molemmat palkittu niin Norjassa kuin kansainvälisesti. Uutuus En suostu kääntää, kuten Pettersonin teokset usein, katseensa menneisyyteen. Se vangitsee kouraisevan tarkkaan henkilöidensä mielenliikkeet. Tarinan nykyhetkessä kirja kertoo yhdestä ainoasta päivästä syyskuussa 2006.

Tommy ja Jim olivat lapsena ja nuoruudessa parhaat ystävykset. Nyt he kohtaavat sattumalta sillalla aamuhämärissä ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. Tommysta on tullut menestyvä liikemies, hän ajaa kallista autoa ja pukeutuu laadukkaaseen päällystakkiin. Jim on joutunut jättämään työnsä ja kalastaa sillalla. Tapaamista seuraa ravisuttava päivä molempien elämässä.

Vähitellen romaani laskostaa esiin poikien lapsuuden ja nuoruuden Mørkin kylässä. Jim asuu uskonnollisen opettajaäitinsä kanssa kahden. Tommyn perheeseen kuuluvat arvaamaton ja väkivaltainen isä, kaksi vuotta nuorempi Siri-sisko sekä vielä pienemmät kaksostytöt, jotka ovat niin pieniä, etteivät muista sitä aikaa kun äiti vielä asui kotona. Äiti on siis poissa, lähtenyt, kadonnut jäljettömiin. Eikä isääkään pian näy, ja kohta ei ole kotiakaan.

Petterson lataa kertojanäänensä vaikuttaviksi, täyteen tarkkoja havaintoja ja havaintojen välistä tihkuvaa surua.

1960-luvun päivien lomassa kuvataan vuoden 2006 syyskuuta, päivää joka seurasi kohtaamista sillalla. Tapahtumia valotetaan paitsi Tommyn ja Jimin, myös Tommyn sisaren Sirin, naapurin uskollisen Jonsenin ja jopa Tommyn äidin näkökulmasta. Kerronnallinen mosaiikki pitää hereillä, ja loppukohtaus jättää yllättävänkin banaalin sivumaun. Nämä jäävät kuitenkin sivuseikaksi, sillä niin vahvoiksi ja vaikuttaviksi Petterson lataa kertojanäänensä, täyteen tarkkoja havaintoja ja havaintojen välistä tihkuvaa surua.

Ensivilkaisua suurempi teos?

Petterson debytoi novellikokoelmalla 1987 työskenneltyään sitä ennen mm. kirjastonhoitajana ja kirjakaupan myyjänä. Lähellä Ruotsin rajaa Kaakkois-Norjassa pienellä maatilalla asuva kirjailija on sittemmin kirjoittanut kahdeksan teosta ja saanut lukuisia palkintoja ja tunnustuksia, mm. Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin kaksi kertaa. Pettersonin kansainvälinen läpimurtoteos oli Hevosvarkaat (Ut og stjæle hester, 2003), joka sai mm. maailman toiseksi rahakkaimman kirjallisuuspalkinnon, International IMPAC Dublin Literary Awardin vuonna 2007. Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv, 2008) palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2009.

Hevosvarkaissa muistellaan 1940-lukua, Kirottu ajan katoava virta palaa vuodesta 1989 muutama vuosikymmentä taaksepäin. Tietyt teemat toistuvat Pettersonilla teoksesta toiseen: äidit, isät, pojat, perhesuhteet, menneisyyden setviminen. Näin on myös uusimmassa romaanissa. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Petterson on kirjailija, jota menisi mielellään kuuntelemaan vaikka joka vuosi, kuulemaan kun hän puhuisi työstään, kertoisi kirjoittamisestaan tai vain lukisi teoksiaan ääneen.

Uusimmassa kirjassa kipeitä elämänkohtaloita on paljon, mutta niin on lohdullisia kohtaamisiakin. Usein henkilöt tavataan tarttumasta lohdullisuuteen juuri kun alkaa olla liian myöhäistä. Yksi äiti on häipynyt, toinen pakkaa omaisuutensa ja muuttaa poikansa kanssa pois vähin äänin. Teini-ikäinen, uuden kodin saanut Siri ajattelee veljeään, joka kerran oli hänelle läheisin ihminen maailmassa ja seisoo nyt yhä harvemmin huoltoaseman pumppujen luona odottamassa Siriä. Tommy tarkkailee ostoskeskuksen kahvilassa tiskin takana kassakonetta pyörittävää naista, jonka kanssa jokin tuntui menevän pieleen.

Pettersonin lause on Katriina Huttusen suomentamana polveileva, rytmikäs ja erehtymättömän täsmällinen.

Pettersonin lause on Katriina Huttusen suomentamana polveileva, rytmikäs ja erehtymättömän täsmällinen. En suostu etenee verkkaisesti, mutta joka kerta kun lukija alkaa miettiä, käykö koruttomien yksityiskohtaisten havaintojen jono yksitoikkoiseksi, suu loksahtaa pian auki.

Vaatevalinnat, moottoritienvarren pikkutaajamat ja kirkas pakkasyö tulevat tutuiksi, mutta niiden arkisuus muuttuu näennäiseksi, kun Petterson tiputtelee väliin myös pysäyttäviä huomioita nykyhetkestä, menneisyydestä ja ajan kulumisen myötä mielen kerroksiin hiipivästä epätoivosta. Tarinat eivät tyrkytä itseään korskealla retoriikalla, mutta maltillinen kerronta vetää koko ajan puoleensa, ja lauseisiin ladattu inhimillisyys ja näkemys ujuttautuvat vähitellen esiin.

Isoja kysymyksiä

Jim on herkkä, Tommy on rohkeampi ja sitkeämpi, mutta heitä yhdistää vankka side. Poikien täydellistä keskinäistä luottamusta ja mielenliikkeiden arvaamista kuvataan toisinaan jopa epäuskottavan lyyrisesti. Joka tapauksessa Jim ja Tommy ovat parhaat ystävät, siihen asti kunnes jotain tapahtuu, jokin erottaa heidät. Onko se jään rasahdus talviyönä, se mitä juuri puhuttiin vai se mitä sitten tapahtuu, mutta sitten seisoskellaan jo sairaalan ovilla polttamassa tupakkaa eikä mikään ole niin kuin ennen, jotain on kadonnut.

Ja nyt, päälle viisikymppisinä, molemmat ovat kadottaneet sen pojan, nuoren miehen, ihmisen, joka he kerran olivat. Molemmat tietävät sen, molempien hengitys kulkee raskaasti. Silti romaani tuntuu vihjaavan, että heidän tiensä päättyvät eri lailla. Toinen heistä pitelee lujemmin kiinni, ei suostu päästämään irti. Petterson ei anna selkeitä vastauksia, jättää vain miehet yhteen pimeään syyskuun aamuun valkoisen sillan liepeille.

En suostu ei pelkisty vain kysymykseksi siitä, miksi Tommyllä on rikkonaisista lähtökohdista huolimatta menestyksekäs ura ja Jim kykenee enää lähinnä vain ajamaan aamuvarhaisella sillalle kalaan, tai miten molemmat ovat päätyneet jamaan, jossa nyt ovat. Se kuvaa myös ystävyyttä, tai oikeastaan mitä tahansa suhteita, joissa osallisina ovat ihmiset oikkuineen ja syvänteineen. Se kysyy muitakin kysymyksiä. Jim miettii, miksi, sairastui, tietääkö syytä kukaan, vai katsovatko kaikki vain poispäin toivoen, että se jokin menisi ohi?

”He vain antoivat ajan kulua ja kaatoivat minuun pillereitä ja toivoivat parasta. Vasta nyt kun olin tässä kahvilassa Lillestrømissa syömässä myöhäistä lounasta tai varhaista päivällistä, tajusin että olin aina olettanut jonkun ymmärtäneen miksi tein mitä tein ja että minua kohdeltiin sen mukaisesti, ja vaikka en itse muistanutkaan mitään, lääkärit tai äiti olisivat koska tahansa voineet kertoa minulle syyn, mikäli he olisivat halunneet tai mikäli olisin itse halunnut. Mutta kun en halunnut.”

Ehkä kukaan ei tiedä, ehkä vastausta ei olekaan.

Tommy, Jim ja muut hengittävät, näkevät kipeän tarkasti, kaipaavat, katsovat taaksepäin ja miettivät, että minun ei olisi pitänyt tehdä noin, mutta niin minä tein. Pettersonin kirjassa on paljon surua, mutta siitä huolimatta sen lukeminen tekee tyyneksi. Siitä ei kannata liikaa puhua, se kannattaa lukea.