Kirje kuningas Manuelille Brasilian löytymisestä

Vuonna 1773 paljastui Torre de Tombon kansallisarkistosta mielenkiintoinen käsikirjoitus. Portosta kotoisin ollut korkea virkamies Pêro Vaz de Caminha oli päivännyt kuninkaalleen, Portugalin Manuelille osoittamansa kirjeen 1. toukokuuta vuonna 1500, Brasilian löytymisen ensihetkillä. Kirje käy varhaisesta reportaasista ja on sellaisenaan tavattoman mielenkiintoinen ja todistusvoimainen aikalaiskuvaus. Lissabonia alati koetelleet maanjäristykset ja tulipalot olivat tehneet selvää jälkeä valtaosasta löytöretkien ajan kirjallisesta aineistosta. Löytynyt käsikirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran Rio de Janeirossa vuonna 1817. Asiasta kehkeytyi sensaatio.

1400-luvun loppupuoli oli suurten löytöretkien aikakautta. Kolumbus oli jo käynyt Amerikassa, joten maanosan olemassaolo tunnettiin. Portugalin ja Espanjan kilpajuoksu uusien alueiden valloittamiseksi kävi kiihkeänä. Portugalilaiset etsivät kiertotietä Afrikan ympäri avatakseen reitin maustekaupan käymiseksi Intiassa. Kuningas Manuel I oli eräs aikakautensa suurista löytöretkien järjestäjistä. Pian Vasco da Gaman Intiasta paluun jälkeen hän päätti lähettää sinne uuden retkikunnan. 9.3.1500 irtautui Restelon satamasta 13 aluksen laivasto päällikkönään Pedro Álvares Cabral. Päiväntasaajan kohdalla haettiin sopivampia tuulia ja käännyttiin länteen. Käännös oli niin syvä, että laivasto ajautuikin Brasilian rannikolle. de Caminhan kirjeen mukaan ensimmäinen näköyhteys maahan saatiin 22. päivänä huhtikuuta, josta koko kirje oikeastaan alkaakin.

’Senhor: Sinä päivänä vesperin aikaan saimme näkyviimme maata!’ Lukijalle ei jää epäselväksi, mikä vilpitön riemu on tuon toteamuksen takana. Laiva etsii pian sopivaa rantautumispaikkaa, jonka löydyttyä kapteeni lähettää veneitä maihin. Rannalle on jo kerääntynyt joukko miehiä, jotka seuraavat uteliaina muukalaisten saapumista. de Caminha on ensimmäisten joukossa maissa kirjaten tarkasti ylös kaikki tapahtumat.

Kansojen välinen ystävyys syntyy hyvistä kauppasuhteista. Portugalilaiset kävivät siis heti tavaranvaihtoon. Punaiset myssyt ja sombrerot vaihtuivat paikallisten linnunsulkapäähineisiin ja jousipyssyihin. Ensikosketus oli sopuisa. Paikallisia asukkaita ei haluttu pelästyttää, ja muutamia heistä uskaltautui jopa yöpymään portugalilaisten laivassa. de Caminhan kuvaus on innostunutta ja eloisaa: ’Sitten he asettuivat selälleen matolle nukkumaan yrittämättäkään peitellä intiimejä elimiään, joita ei ollut ympärileikattu ja jotka oli ajeltu siististi paljaiksi. Kapteeni käski panna heidän päänsä alle istuintyynyt ja mies jolla oli tukkalaite yritti olla tärvelemättä laitettaan. Heidän ylleen heitettiin peitto, he suostuivat siihen, ja siinä he nukkuivat’.

Suurin osa de Caminhan tekstin voimasta on sen autenttisuudessa ja kirjoittajan tarkassa huomiokyvyssä. Lukijan on helppoa ottaa kanssamatkustajan rooli. Ympäröivälle luonnollekin kirjoittajalla on silmää, mutta ennen kaikkea hän on kiinnostunut kuvaamaan ihmisiä tämän suuren seikkailun tiimellyksessä. Kansojen kohtaamisen vähäeleisenä kirjurina de Caminha onnistuu upeasti. Pitkällä merimatkalla lie ollut osuutensa niihin havaintoihin, joita de Caminha innostuu tekemään alkuasukkaiden alastomuudesta ja sukuelimistä. Eräänkin tytön häpy oli kirjoittajan mielestä niin soma, että monet oman maan naiset olisivat sen nähdessään kateellisina nolostuneet. Myös alkuasukkaiden vitaalisuus, heidän ihomaalauksensa ja huulikoristelunsa kiinnittää kirjoittajan huomion: ’Ja katsokaapa noita uljaita miehiä, joiden sekä vartalot että jalat oli maalattu mustalla ja punaisella värillä ruudullisiksi, niin että he olivat toden totta komea näky’.

Vaikka suurten löytöretkien myötä keskiaikainen maailmanjärjestys olikin alkanut pirstoutua, on muistettava, että Brasilian löytymisen kirjuri oli kuitenkin aikakautensa ihminen, kuninkaansa uskollinen virkamies, ja konkistadori. de Caminha näki portugalilaisten pyhänä velvollisuutena saattaa nämä luonnonlapset katolisen uskon huomassa ’paremmin kesytetyiksi’. Tästä hän myös toistuvasti muistuttaa kuningas Manuelia. Eräänä päivänä rannalle pystytettiinkin risti. Kaikki alkuasukkaat seurasivat portugalilaisten esimerkkiä polvistumalla ristin juurelle ja suutelemalla sitä. Osalle alkuasukkaista saattoi veli Henrique ripustaa vielä laivasta löytyneitä tinaristejä kaulaankin. Kolonialastinen maailmankuva välittyy selkeästi.

Muutaman päivän kuluttua Cabralin laivasto jatkoi matkaansa Intian Calicutiin, jonka kahinoissa de Caminha monen maanmiehensä kanssa menehtyi.

Pêro Vaz de Caminhan kirjettä kuninkaalleen Manuelille pidetään portugalilaisen matkakirjallisuuden pioneerityönä. Vaikka matkakirjeen lukaiseekin nopeasti, siitä jää mieleen monia kiehtovia yksityiskohtia ja tunnelmia, joiden pariin tekee mieli palata pian uudelleen. de Caminhan elävä teksti on taiten suomennettu. Kirjassa on professori Timo Riihon kirjoittama esipuhe.