Vallan orjat ja ihmisarvo

Viime aikoina herännyt kiinnostus kirjailija Arvid Järnefeltiin (1861–1932) on kohdistunut enemmän hänen henkilöönsä kuin teoksiinsa. Syy ei ole ainakaan teosten saatavuudessa. Järnefeltin ohjelmallisista teoksista on ollut uusina painoksina saatavilla niin Isänmaa kuin Maaemon lapsia kuin myös Veneh’ojalaiset.

Järnefeltin merkitys julkisena henkilönä, aikansa intellektuellina, jolla oli tiiviit suhteen itään ja länteen, vastannee nykypäivän ihanteita. Järnefelt välitti radikaaleja kristillisen sosialismin ajatuksia yli kieli- ja luokkarajojen sekä vaikutti myös aikansa taidekäsityksiin.

Laajan kehyksen Arvid Järnefeltin tuotannolle antavat kaksi tänä keväänä ilmestynyttä kirjaa. Emeritusprofessori Pertti Karkaman perinpohjainen tutkimus Järnefeltin teosten aatehistoriallisista aineksista avaa kirjoja sisältä käsin. Minna Turtiaisen ja Tuija Wahlroosin toimittama artikkelikokoelma Maaemon lapset liittyy puolestaan Gallen-Kallelan museossa avattuun samannimiseen näyttelyyn.

Psykologisen totuuden etsintä

Jo omana aikanaan Järnefeltin teoksia alettiin ylentämällä alentaa henkilökohtaisen eetoksen ilmaisuiksi. Pertti Karkama toteaakin kirjansa johdannossa, että Järnefelt on nimetty ”aatekirjailijaksi” selvittämättä miten ajankohdan aatteet, etenkin Leo Tolstoin kautta välittynyt kristillinen sosialismi ja pasifismi, todella näkyivät teoksissa.

Analyysi keskeisistä teoksista onkin Karkamalla niin perinpohjainen, että aate- ja kulttuurikonteksti katoavat lähes kokonaan näkyvistä. Harvinaisten teosten pitkät juonireferaatit ovat sinänsä paikallaan, mutta analyysissä toistuvat samat selitykset päähenkilöiden reaktioista moderniin yhteiskuntaan. Järnefeltin kirjailijakuva vasta-ajattelijana olisi käynyt selvärajaisemmaksi, jos kirjassa olisi ollut enemmän vertailua ajan muuhun kotimaiseen kirjallisuuteen.

Järnefeltin proosatuotannosta kiinnostunut lukija saaneekin enemmän irti Saija Isomaan tuoreehkosta väitöskirjasta (2009), jossa tutkitaan Järnefeltin keskeisiä romaaneja (Isänmaa, Maaemon lapsia ja Veneh’ojalaiset) suhteessa kirjailijan käyttämiin lajitraditioihin. Kirjailijan elämäkerrasta kiinnostunut kääntyy puolestaan Juhani Niemen tutkimuksen (2005) puoleen.

Karkaman teos, Vallan orjat ja ihmisarvo, taas on omiaan syväluotauksena uskonnollisten, yhteiskuntafilosofisten ja siveysopillisten tekstien taustoihin. Järnefeltin teosten poetiikka pelkistetään analyysissä peripetioiksi, toistuviksi valintatilanteiksi. Maailmankatsomuksen kuvailu johtaa silloin myös kohdettaan muistuttavaan ilmaisutapaan, jossa kirjallinen estetiikka uhkaa jäädä taka-alalle: ”Tällaisissa tilanteissa yksilö joutuu pohtimaan mielikuvissaan minuuden ja itseyden suhdetta, ja henki, josta yksilö elää, on mielteen kohde.” (s. 514)

Karkaman perinpohjainen analyysi aatepitoisimmista kirjoista osoittaa kuitenkin, miten hienokseltaan Järnefeltin ilmaisutapa muuttui kirjallisen ja opillisen tietämyksen karttuessa. Karkama huomauttaa moneen otteeseen siitä, että käsitys tuotannon tendenssimäisyydestä on peruja aikansa kriitikoilta, joille Järnefeltin kuvaamat henkilöt edustivat jo tyyppeinä radikaalia julistusta. Myös Saija Isomaa näkyy suosivan ”tendenssikirjallisuuden” sijaan määritelmää ”teesiromaani”.

1800-luvun puolella julkaistuissa teoksissaan Järnefelt käsitteli lähinnä uskonnollista heräämistään, joko suoraan tai fiktion kautta välillisesti. Kirjailijan ateismista Karkama toteaa, että sen kohdalla kyse oli pikemminkin kirkonvastaisuudesta, ja anarkismikin oli oikeastaan hyötyajattelun vastustusta. Etäisyys ihanteen ja todellisuuden välillä näkyy Järnefeltin teoksissa loppupäätelmien avoimuutena.

Vuosisadan vaihteen poliittisissa kuohuissa Järnefeltin näkemys kirjailijatehtävästään kuitenkin muuttui. Karkaman mukaan syynä olivat myös kirjailijan henkilökohtaiset kriisit, ehkä osaltaan se tolstoilaisen profeetan viitta, joka Järnefeltille sovitettiin. Todellisen tolstoilaisen käännynnäisen Akseli Isohiiden kohtaaminen huojutti Järnefeltin varmuutta siitä, miten henkilökohtaisesti hän toteutti kristillistä eetosta, ehdotonta muiden hyväksi uhrautumista.

Psykologisen totuuden etsintä, ihmiskuvan kokonaisuuden kartoittaminen, oli muutenkin suosittua ajan kirjallisuudessa. Naispäähenkilöiden kautta mieskirjailijat pyrkivät löytämään ”feminiinisen” puolen ihmiskuvasta ja naispuolista nimimerkkiä käyttämällä korostamaan tätä pyrkimystä osana taiteilijarooliaan. Myös Järnefelt julkaisi kaksi teosta (1916 ja 1919) nimellä Hilja Kahila.

Tolstoi ja Suomen asia

Jo 30-vuotiaana Arvid Järnefelt luopui tuomarinurasta ja ryhtyi suutarinoppiin, mutta huomasi pian, että käsityön arvo oli huvennut teollisuuden ja markkinoiden säätelemässä maailmassa. Muutkin vuosisadan vaihteen vasta-ajattelijat olivat samanlaisen ongelman edessä: aate oli jäämässä teknologisen kehityksen kelkasta. Tolstoilainen maahengen kunnioitus, paluu yksinkertaiseen kristilliseen elämäntapaan, merkitsi heille paljon enemmän kuin rousseaulainen romantiikka ”paluusta luontoon”.

Maaemon lapset -kirjan artikkeleissa tarkastellaan tolstoilaisuutta kulttuurihistoriallisena ilmiönä Suomessa. Aiheiltaan päällekkäisyyttäkin sisältävä teos on syvällisempi ja kestävämpi kuin näyttelyjulkaisut yleensä. Suurin osa artikkeleista keskittyy niihin suomalaisiin, jotka kokivat Leo Tolstoin oppi-isäkseen. Tolstoi oli kirjeenvaihdossa niin kulttuuriväkeen kuin tiedemiehiin, upseereihin ja tavallisiin kansanihmisiinkin.

Suomalaisten ahkera kirjeenvaihto ja vierailut Tolstoin tykönä eivät kuitenkaan aina liittyneet henkilökohtaiseen ideologiseen kääntymykseen, ei edes Arvid Järnefeltin kohdalla. Sortovuosien piinaamat suomalaiset halusivat saada Tolstoilta kannustusta autonomisen Suomen asialle. Vuonna 1899 Arvid Järnefeltiä pyydettiin lähtemään Tolstoin puheille ja hakemaan tältä myötämielinen kannanotto suomalaisten vastarinnalle tsaarin sortokoneistoa vastaan.

Mutta oltiin muuallakin kiinnostuneita esivallan vastustamisesta ja uuden yhteiskunnan perustamisesta kuin Suomessa tai Venäjällä.

Maaemon lapsia -kirjan artikkeleista käy hyvin ilmi se, miten yhteisöteoreetikot Euroopassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa pohtivat samanlaisia kysymyksiä ja seurasivat toistensa kirjoituksia. Erityisen kiinnostuneita oltiin utopiakokeiluista, etenkin amerikkalaiselle rajaseuduille 1840-luvulla nousseista ”kirjallisuusyhteisöistä”, jotka lyhyen kukoistuskautensa olivat uskollisia Robert Owenin tai Charles Fourierin teorioille.

1800-luvun lopulla vaikuttaneista utopisteista Tolstoi tunsi Edward Bellamyn, Henry Georgen, Laurence Gronlundin ja Upton Sinclairin kirjoitukset. Käytännön toteutusten toistuva kariutuminen ja täydellinen hiipuminen vuosisadan vaihteeseen mennessä ei murentanut utopisteja. Niin Tolstoin kuin Järnefeltinkin luottamus uudenlaiseen käytännön kristillisyyteen oli luja. Sosialismi puoluepoliittisena toimintana ei heille riittänyt: puolueet nähtiin vastakohdaksi henkilökohtaisen eetoksen etsimiselle.

Kirjallisuudessa tämä henkilökohtaisen kääntymyksen merkitys näkyi virinneenä kiinnostuksena tunnustuskirjallisuuteen. Tunnustamisen ja paljastamisen ihanne olivat osa ideaalirealismin estetiikkaa, joka näkyy muillakin kirjailijoilla kuin tolstoilaisen herätyksen saaneilla. 1800-luvun lopun toiveikas, esoteerisillekin aiheille herkkä ilmapiiri oli vastareaktio modernisaation tuomille sosiaalisille muutoksille.

Riitta Konttinen kuvailee artikkelissaan, miten nuorsuomalaisessa kulttuuriryhmittymässä aatteellinen kääntymys koettiin kuitenkin tavattomaksi ja hieman huvittavaksi. Juhani Aho vertasi tolstoilaista elämän ja taiteen problematisoimista matemaattisen mutkattomaan ratkaisumalliin. Silti Tolstoin ja Järnefeltin vaikutus epäilijöidenkin taiteeseen oli merkillepantava.

Utopian etsintä Suomen historian tilanteessa, jossa suurlakko ja kansalaissota väreilivät jo ilmapiirissä, on ehkä tärkein syy siihen, miksi Tolstoi ja Järnefelt niin kiinnostavat nykypäivän suomalaisia. Keskellä pessimismin riivaamaa maailmaa he yrittivät yhdistää aikakauden aatteista jotain käytännöllistä, kestävää ja toiveikasta.