Vaeltavat pilvet vie lukijan virkaan liittyvien leimasinten painoa panneiden erakkorunoilijoiden luo. Samalla näyttäytyvät muutokset kirjoittamisen tyyleissä ja syissä.

 

Viranhoitoon ja poliittisiin valtapeleihin tympääntyneet oppineet tapasivat vetäytyä virasta ja piiloutua maaseudulle tai vuorille. Siinä missä jotkut – kaupunkierakot ja hovierakot – pitivät erakkoutta enemmän vaalittavana mielentilana, toiset olivat osa-aikaerakoita virassa palvelun lomassa.

Erakoksi ryhtymisen pääasiallisena syynä oli halu, tarve tai suoranainen pakko valita sellainen elinympäristö, joka mahdollisti politiikasta riippumattoman, sisäisesti vapauttavan elämäntavan. Oikeastaan vuorille vetäytyneistä oppineista täysimääräisesti onnistuneina voidaan pitää niitä, jotka katosivat jälkeä jättämättä, mutta valtaosa Kiinan erakoista vietti syrjäseudullakin sosiaalista elämää, tutkisteli kirjoituksia ja sepitti runoja.

Ensimmäisten omapäisten piiloutujien esimerkistä innostuneiden oppineiden harjoittamasta erakoitumisesta kehittyikin Han-dynastian loppupuolelta alkaen kulttuurisesti merkittävä vasta-, anti-, ja apoliittinen perinne. Erakot luettiin dynastiahistorioissa osaksi oppinutta yläluokkaa aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Sinologi Bill Porterin 1993 julkaisema teos Xi’anin lähellä sijaitseville Zhongnan-vuorille asettuneista nykyerakoista muistuttaa, että vuorille vetäytyminen on Kiinassa yhä kulttuurisesti luonteva tapa osoittaa tyytymättömyyttä valtion harjoittamaa politiikkaa kohtaan.

 

Surutta tulkittu Tao Yuanming

Pertti Seppälän kokoama ja suomentama Vaeltavat pilvet johdattelee kiinalaisen erakkorunouden pariin viiden runoilijan voimin.  Ensituntuman ”luontoon palaamisesta” tarjoaa pelto- ja puutarharunouden luojana tunnettu Tao Yuanming (351/356–427), myös konkarisuomentaja Pertti Niemisen valikoimasta Viipyilevät pilvet (1976/2015) tuttu viininystävä.

Itäisen Jin-dynastian levottomina vuosina eläneeltä Tao Yuanmingilta tunnetaan noin 130 runoa, mutta kahdeksan Seppälän suomentamaa runoa ja proosajohdanto ”Muistiinmerkintöjä Persikankukkalähteestä” riittävät virittämään lukijan virkavelvollisuuksia maatilalleen paenneen runoilijan ristivetoisten tuntemusten taajuudelle. Tao Yuanming toteaa: ”Nuorempana en sopeutunut arkiseen elämänrytmiin: / rakastin luonnostani vuoria ja kukkuloita. / Vahingossa takerruin tomun maailman verkkoihin – / siitä on kulunut jo kymmenen vuotta.” (s. 45.)

Vaikka runoilija iloitsee paluustaan puutarhansa ja peltojensa keskelle, hän ei malta täysin kieltäytyä virkamiesuran houkutuksista. Vasta-, anti- ja apoliittiset tuntemukset kypsyvät kuitenkin itsestään, eikä hän saa tyynnytettyä selkeytymätöntä mieltään kuin humaltumisen avulla:

Vanhat miehet puhuvat toisilleen
sekavasti, epäselvin sanoin –
pian unohdamme
montako kertaa
olemme kaataneet
ruukusta kulhoihimme.
Kun en enää käsitä, että olen minä,
miten voisin ymmärtää asioiden arvon?
Mieleni on kuin eksyneellä
missä nyt istumme –
viinissä on syvää makua. (s. 49.)

Mielikuva Tao Yuanmingistä vilpittömästi tuntemuksensa ilmaisevana, yksinkertaiseen maalaiselämään mieltyneenä erakkorunouden aloittajana on kuitenkin myöhempien vuosisatojen kyhäelmä. Kuten esimerkiksi Xiaofei Tienin Tao Yuanming and Manuscript Culture (2006) muistuttaa, runojen jäljentämisen ja sanaston tulkintaan muokkaamisen seurauksena Tao Yuanmingista on tehty niin koruton maaseuturunoilija, yhteiskuntakriitikko kuin erakkokulttuurin ikoninen ruumiillistuma.

Runot on surutta soviteltu eri aikakausina suosittuun runoilijakuvaan, ja ne ovat alkaneet elää omaa elämäänsä neljän varhaisen kanonisoivan elämäkerran jälkeen. Alkutekstin puuttuessa useat runovariantit kisailevat keskenään siinä määrin, ettemme oikeastaan tiedä kuinka monesta runoilijasta me puhumme, kun puhumme Tao Yuanmingistä. Monipolviseksi vyyhdiksi paisunut tulkitsijoiden sekakuoro jännittyy korutonta erakkohahmoa vasten, mutta myös Tao Yuanming tunsi tilanteen: ”Yhdessä ylistämme harvinaisia kirjoja, / pohdimme niiden hankalia kohtia.” (s. 52.)

Seppälä kuitenkin sitoo runot tiiviisti runoilijan elämäkertaan ja antaa ymmärtää, että ne ovat luettavissa taolaispainotteisten erakkotuntemusten ilmaisuksi. Kukapa ei rakastaisi Tao Yuanmingia, joka kuin ”[h]äkkilintu kaipaa vanhaa metsäänsä, / kala vesialtaassa muistaa kokemiaan syvänteitä” (s. 45), mutta herkullinen jännite runovarianttien, useiden Tao Yuanming -hahmojen ja katkelmallisten elämäkertatietojen välillä on tuskin palautettavissa naiiviksi realismiksi.

 

Seurallista sommittelua

Tao Yuanmingin sivellinkirjoituksesta ei ole säilynyt jäljennöksiä, mutta hänen sanastonsa kielii ilmaisun kuuluvan Wang Xizhin (302–361) sivellinkosketuksesta todennettavan uuden, ihmismäisen ihmisen piiriin. Siirtymä kirjoitusmerkkien kantamasta muinaisesta uskonnollis-myyttisestä maailmankuvasta kohti poliittista maailmanymmärrystä käynnistyi noin 350, kun kirjoitusmerkkien kirjoitustapa alkoi muuttua poliittiseksi eli ihmismäisen ihmisen kirjoitusjälkeensä sisällyttäväksi. Toisin sanoen kirjoittavan ihmisen ”läsnäolo” on todennettavissa niin sanotusta sivellinkosketuksesta, tavasta, jolla siveltimen työntymisvoiman ja paperin tarjoaman vastavoiman välille syntyy jännite.

Selkeimmän esimerkin ihmismäisen kirjoittajan esiin piirtymisestä tarjoavat Wangin kaksivaiheisella vetotyylillä (”pläts-viuuh”) siveltimellä paperille kirjoittamat kirjeet, joissa hän murehtii ikääntymistä, purkaa huoliaan ja valittelee sairauksiaan. Kun Wang kirjoittaa kokemuksellisesti virittynein sanoin ihmisosastaan epävirallisella pika- ja puolipikakirjoitustavalla, hän osoittaa orastavan käänteen ihmiseksi kypsymisen historiassa, siirtymän muinaisesta uskonnollis-myyttisestä kirjoituksesta poliittisesti järjestäytyvän valtion kirjoitustapaan.

Ihmisen itseensä sisällyttävä poliittinen valtio jäsentyi noin 650 mennessä. Silloin ihmisen ”läsnäolon” kirjoitusjälkeensä sisällyttävä epävirallinen pikakirjoitustapa kipusi poliittiseksi päteväksi kirjoitustavaksi (kaishu). Song-dynastian loppupuolelle saakka kirjallinen kulttuuri oikeastaan syvenee ihmismäiseksi kirjoitustavaksi ja laajenee yhä uusille elämänalueille, kuten esimerkiksi oppineiden puheenparren järjestyminen kirjoitetun kirjoituksen kaltaiseksi osoittaa.

Ihmisen sisältävän kirjoitustavan synty oli edellytys virkamieselämän (politiikan) ja erakkouden (vasta-, anti- ja apoliittisten taipumusten) välisen jännitteen esiin piirtymiselle. Kun kerran sivellinkirjoitus on graafisen järjestyksen todentamista ihmisruumiiden kautta, kirjoittava ihminen on alisteinen alati laajenevalle graafiselle järjestykselle ja varsinainen kirjoitusteko jää auktoriteetiltaan suhteelliseksi.

Vaikka erakoitumisesta viehättyneiden oppineiden kirjoituksia on tavattu pitää luonteeltaan antikanonisina, oikeastaan kyse on ihmismäisen äänen nousemisesta kirjoituksen rinnalle.  Kirjallisuudesta tuli tämän siirtymän myötä oppi kuvioitumisesta (wenxue), kaiken sommittelusta tai sommiteltavaksi kelpaavan järjestämisestä. Tämän vuoksi kirjallisen kokoelman tehtäväksi tuli suodattaa äänet ja eleet tunnistettavaksi, kullekin aikakaudelle ominaisen seurallisuuden koreografiaksi.

Kun runojen tehtävänä oli tallettaa puhuvien kehojen seurallista liikehdintää, tyylillistä vaikutusta pidettiin keskeisempänä kuin (nykylukijan haikailemaa) merkitystä. Erakkorunokokoelmat yhdistelevät eri aineksia ja hahmottavat kuvioituvaa kaikkeutta. Sellaisina ne ovat asemaltaan pahnanpohjimmaisia ensisijaisesti klassikoiden, mestarien ja historioiden mukaan järjestyvässä Kiinan sivilisaatiossa. Tämän kulttuurisen taustan näkökulmasta Vaeltavat pilvet on siis enemmänkin edustava(hko) valikoima kuin kaikenlaiset erakkouden äänet ja eleet seuralliseksi sommitelmaksi järjestävä kokoelma.

Jia Daon kohdalla siveltimellä kirjoittamisessa on kyse enemmän paperiin kaivertamisesta kuin sen pinnan ”sivelemisestä”, sitä paitsi ”teksti” on tietysti tyystin moderni, sivellinkirjoitukseen huonosti istuva käsite.

Leimasimet painavat kumaraan

Valikoiman varsinaisen rungon muodostaa Tang-dynastian (618–907) aikainen kolmikko, itseään ”vuori-ihmiseksi” (shanren) eli erakoksi nimittänyt Meng Haoran (689/891–740), erakkouden mielentilaksi mieltänyt Wei Yingwu (737–792) ja munkkivuosiensa jälkeen maallikoksi palannut ja erakkomaista elämätapaa kaivannut Jia Dao (779–843).

Virkatutkinnon läpäisemisessä epäonnistunut Meng Haoran käyttää runossa ”Yövyn Jiandejoella” sanaa ke (matkaaja, vieras, ulkopuolinen) osoittaakseen puhuvansa vierailla mailla vierailevasta matkaajasta mutta myös (poliittiselle maailmalle) ulkopuolisesta hahmosta: ”Ankkuroin veneeni / usvaiselle hiekkasärkälle, / illan hämärtyessä suru valtaa / matkaajan mielen. / Avarassa maisemassa taivas tulee / lähelle puita, / joen kirkkaassa vedessä / aivan vierelläni kuu.” (s. 63.)

Runossa avautuva tila ja ajallinen kulku tavoitetaan läpielettäväksi maisemaksi aktiivisen ja passiivisen liikehdinnän parittamisella: aurinko laskee, kuu nousee, ilta hämärtyy, vesi kirkastuu – usvainen paikka syvenee avaraksi maisemaksi.

Köyhtyneeseen aristokraattisukuun Chang’anissa syntynyt Wei Yingwu ei koskaan suorittanut virkatutkintoa. Wei toimi muutamaan otteeseen hallintoviroissa, mutta vietti pääosan elämästään kotitilallaan ja buddhalaisluostareissa. Wei olisi halunnut vetäytyä vuorille erakoksi mutta joutui taloudellisista syistä palvelemaan keisarillista hallintoa. Hän kertoo, että jyrkänteelle kiivetessään nauttii ”ilmassa riippuvan joen / katselemisesta” (s. 98). Pian Wei jo murehtii: ”Virkaani liittyvät leimasimet / painavat minut kumaraan: / haluaisin päästä niistä eroon / ja katkaista yhteyteni maailmaan.” (s. 98.)

Wei halusi katkaista siteensä maailmaan, mutta koska ”vain sellainen, jolla ei ole / ulkoisia kiinnityksiä, / voi toteuttaa erakon elämäntapaa” (s. 120), hän harmittelee: ”Näen kyllä vuoret, / mutta en voi tulla sinne.” (s. 121.)

 

Yksinäisellä pilvellä ei ole pysyvää paikkaa

Jia Dao otti nuorena chan-munkkina nimekseen Juureton (Wuben), mutta palasi lopulta maallikoksi. Asetuttuaan pääkaupunkiin Chang’aniin, hän puhui köyhien oppineiden tukalasta elämästä ja haikaili erakkomaisen elämän perään. Runoilijaystävänsä Meng Jiaon (751–814) kanssa Jia Dao tunnetaankin niin sanottuna katkerien laulujen koulukuntana. Kuitenkin vivahteikkaat, oivaltavien yksityiskohtien varassa liikehtivät runot hiipuvat taidokkaasti hiljaisuuteen. Näin ne vaikuttavat todentavan kohtaamisesta, kanssakulkemisesta ja jäähyväisten jättämisestä. Kaikki tämä rakentuu kolmivaiheisen sivellinvedon läpieletyssä maisemassa.

Runoilija lohduttaa vaeltavaa munkkia sanomalla ”yksinäisellä pilvellä ei nyt vain ole pysyvää paikkaa” (s. 140), ja kysyy matkaan lähtevältä erakolta ”mille vuorelle rakennat seuraavaksi majasi?” (s. 142), ja vaikka iloitsee nähdessään ”maisemassa lukemattomina kerrostumina / vuoria, virtoja ja pilviä” (s. 153), harmittelee kun ”joen varrella upeita maisemia – / sääli etten omista sieltä olkikattoista majaa.” (s. 148.)

Jia Daolta on säilynyt jopa 379 runoa, minkä vuoksi näitä helmiä olisi toivonut näkevänsä reilusti enemmän, sillä Seppälä suomentaa hienovireisesti:

Päänalusena joen pohjasta nostettu kivi,
lähteen vesi solisee bambukourua pitkin lampeen.
Vaikka on jo pitkälti yli puolenyön,
vieras ei vielä nuku:
yksinäisyyteensä hän kuulee,
miten sade vuorilta
alkaa ropista. (s. 141.)

Pieni kummajainen on runoon ”Yötä munkki Yunin huoneessa” eksynyt säe ”lisäät ruohokirjoituksella sivellettyyn tekstiin punaisia mustetäpliä” (s. 147), sillä ”ruohohan” tarkoittaa nopeaa, epävirallista pikakirjoitustyyliä. Jia Daon kohdalla taas siveltimellä kirjoittamisessa on kyse enemmän paperiin kaivertamisesta kuin sen pinnan ”sivelemisestä”, sitä paitsi ”teksti” on tietysti tyystin moderni, sivellinkirjoitukseen huonosti istuva käsite.

 

Sivuutettu Song-kausi

Tang-kauden kolmikon jälkeen seuraa lähes neljänsadan vuoden merkillinen aukko, koska valikoima päättyy Yuan-kauden Shiwu Qinggongiin (1272–1352) eli Kivimajaan. Song-kauden (960–1279) sivuttaminen on kohtalokasta, koska silloin järjestettiin valtaosa varhaisemmasta materiaalista ja luotiin tulkinnat, joiden suodattamana erakkorunoutta on sittemmin luettu.

Puuttuva Song-kausi muuttuu valikoiman mustaksi aukoksi, sillä ”erakkorunouden jatkumo” on Song-kauden luomus. Aikakauden avaaminen olisi auttanut lukijaa ymmärtämään, miten erakkous muokattiin vetovoimaiseksi kulttuuriseksi ihanteeksi.

Omintakeinen chan-munkki Shiwu käänsi 67-vuotiaana toistamiseen selkänsä maailmalle ja vetäytyi loppuelämäkseen vuoristomajaansa. Hän kuokki peltotilkkuaan, istutti puita, keräili yrttejä ja pukeutui tilkuista harsimaansa kaapuun. Aherrusta ja vaivannäköä vaatineesta mutta huolettomasta elämästään kirjoittaneen Shiwun vuoristoelämärunot kuuluvat erakkoperinteen parhaimmistoon, sillä hän toteutti elämässään kulttuurisen ihanteen: vuorille mennään, siellä kuljeskellaan, sinne asetutaan asumaan ja lopulta siellä toivotaan voivan kuolla:

Olkikattoinen majani on
kolmisen metriä suuntaansa,
kaikissa neljässä ilmansuunnassa
mäntyjä, bambuja ja vuoria.
Vanhalla munkilla on tilaa
tuskin edes itselleen,
satunnaisesti vierailevalle pilvelle
ei senkään vertaa. (s. 193.)

Olen julkaissut Shiwun runoista laajemman suomennosvalikoiman Kaivoin lammen kuuta varten (2018), joka tihentää ja virittää Shiwun runokieltä hieman eri tavalla. Lukija puolestaan voi kohdata ”erakkoelämään mieltyneen ystävän” (Seppälä) tai ”kanssasyrjäilijän” (Pölkki) ja ymmärtää että ”olemme vihdoin unohtaneet sanat, / olemme molemmat läsnä” (Seppälä) tai sitten ”unohdettuamme sanat kohtaamme vihdoinkin” (Pölkki).

Vaeltavat pilvet sopii luettavaksi myös Seppälän aiemmin Wang Weiltä suomentaman valikoiman Vuorten sini (2015) kanssa. Vaikka runoilijoita olisi saanut olla enemmän kuin viisi, kokenut Seppälä suomentaa kerrassaan selkeästi ja luotettavasti. Tästä ei ole epäilystäkään.

Monitapaisten vetäytyjien, piiloutujien ja syrjäilijöiden synnyttämän erakkokulttuurin ajatuskulkuja olisin toivonut avattavan syvällisemmin, sillä määritelmin ja käsittein täytetyssä (saatesanojen ja selitysten) ”vesialtaassa” pulikoidessaan lukija ei kenties aina ”muista” runojen parissa ”kokemiaan syvänteitä”.

Vaeltavat pilvet kehottaa meitä erakkovuorille, ja syystä. Pertti Seppälän kaikkinensa ansiokas suomennosvalikoima ei jätä ketään suljettuun puutarhaan, vaan tarjoaa vapauttavan kokemuksen maisemaan – vuoriin-vesiin (shanshui) – katoamisen elävöittävyydestä.

Jaa artikkeli: