Äiti marraskuu

Ruotsinkielinen kirjallisuusmaailmamme on tuntenut Peter Sandströmin hyvin ensimmäisistä Plebejerna (1998) sekä Syster Måne (2001) novellikokoelmistaan saakka.

Jo ensimmäisessä novellissaan Peter Sandström (s. 1963) käytti ”Sandström”-nimistä päähenkilöä. Uusi, Outi Mennan suomentama lyhytproosateos Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa jatkaa tuotannon autofiktiivistä linjaa.

Saattaa kuulostaa pateettiselta, mutta Äiti marraskuu on ihmeellisen ihana kirja.

Edellinen teos, Runeberg-palkinnon voittanut Laudatur-romaani (2016) kertoo Peter-nimisestä viisikymppisestä kirjailijasta, joka herää kotonaan tyhjän talon hiljaisuuteen. Lapsista poika on jo aikuinen ja tytärkin jo hyvää vauhtia irtaantumassa.

Romaani peilaa sukupolvien kokemuksia ja maailmankuvia päähenkilö-Peterin ja hänen vanhempiensa kautta. Isä on jatkosodan käynyt, Fordeja harrastava tilallinen, Peter taas siviilipalveluksen suorittanut taiteilija.

Uuden teoksen Ikuisuus-pohdinnossa tapaamme jälleen paperosseja polttelevan, valkoista Ford Taunusta ajavan puutarhurin. Äiti marraskuu on aiheiltaan ja tematiikaltaan samansisältöinen kuin Laudatur. Perheenjäseniä ja heidän välisiään etäisyyksiä mittaillaan seismisellä tarkkuudella miljöiden äänimaisemaa unohtamatta. Menetelminä ovat läsnäolo, havainnointi, muistojen kanssa rakastelu ja tajunnan syvenemisen hetkien kuvaus.

Muotona on tällä kertaa fragmentin tapainen pohdinto (betraktelse), joissa nostalgisointiin taipuvainen kirjailijaminä tarkastelee läheisiään kohtausten avulla.

Toisin kuin useat autofiktiota nykyään kirjoittavat, Sandström käyttää taitavasti tarinaa. Pohdinnoissa nykyhetkessä liikkuvan kohtauksen tarina kehystää kokonaisuutta ja painuu vuoroin muistojen kerroksiin.

Saattaa kuulostaa pateettiselta, mutta Äiti marraskuu on ihmeellisen ihana kirja.

Perheenjäsenet ensemblena

Kokoelman aloittaa Murtumaton. Siinä päähenkilö menee siskonsa luo, joka asuu rapistuneessa puutalossa kissojensa kanssa. ”Siskoni oli asunut siellä täällä; Helsingissä, Tukholmassa, Søndre Strømfjordissa, Las Palmasissa, Washington DC:ssä. Mutta hän oli aina palannut Uuteenkaarlepyyhyn.” (s. 7)

Morsian kertoo vahvajalkaisesta äidistä, joka työskenteli aikanaan kaupungin puistoissa kesäisin. Äidillä oli tapana liikkua paljain jaloin. Kerran päähenkilö näki äidin siivoamassa torilla rikkoutuneen pullon sirpaleita. Lakaistessaan äiti tanssi pienen tanssin sirpaleiden päällä.

Kello on tarina lahjan ostamisesta vaimolle. Se kuvaa sivumennen myös totisia kohtaamisia (tai kohtaamattomuutta) jäyhän appiukon kanssa. Vespa girlissä päähenkilö vie tyttärensä suuhygienistille, København H:ssa toinen varsinainen päähenkilö on hänen poikansa.

Dialogissa syntyy lämmintä huumoria.

Etenkin pohjanmaalaisten, leveää murretta puhuvien vanhempien kuvaus heidän arkisessa elonpiirissään kiehtoo. Heitä kahta kuvataan kuin henkiolentoja, tai jotain harvinaista eläinlajia, joilla on oma reviirinsä ja pyhät paikkansa, sekä riittinsä.

”Matkustuspäiväni oli usein sunnuntai, ja jo aamulla saatoin kuulla hänen kävelevän edestakaisin keittiössä. Läsnä olivat kaikki tutut äänet; tulen sytyttäminen hellan uuniin, veden laskeminen kattilaan ja kattilan nostaminen liedelle, joka sihisi kuumentuessaan. Sitten: vesi kiehui, isä yski, teekupit otettiin kaapista. Isä ravasi levottomana, aivan kuin viestiä odottaen. Sitten tuli äiti, he juttelivat keittiössä vaimealla äänellä, pallottelivat toisilleen sanoja joita kukaan muu ei kuullut eikä ymmärtänyt, ikään kuin heillä olisi ollut oma kieli substantiiveineen ja verbeineen joita heiteltiin lauseiden sekaan loogisesti mutta vaikeasti hahmotettavasti.” (s. 207)

Säälikaava päähenkilön kirjallisena strategiana

Äiti marraskuun tapahtumiin kuuluu luopumisia, mutta ihmisten välisessä dialogissa syntyy lämmintä huumoria.

Varsinainen karnevalismi kohdistuu päähenkilöön. Se toteutuu toiminnan tasolla, mutta myös ajatuksissaan hän kääntää puukkoa haavassa ja kuorii itsestään kaiken kerman: ”En ollut akateemisesti erityisen sivistynyt ihminen. Olin suorittanut vain yhden tutkinnon journalistiikasta. Sen jälkeen olin elänyt melko lailla hutiloiden.” (s. 141)

Myös isänä hän kokee estyneisyyttä ja pyöriskelee riittämättömyyden pehkuissa. ”Vuosien myötä olin yhä useammin alkanut ajatella kaikkea mikä oli jäänyt toteutumatta, ja se kirpaisi sieluani.” (s. 111)

On ylipäänsä miellyttävää lukea maailmasta, jossa kirjoilla on merkitystä.

Päähenkilön taiteelliset hankkeet ovat omaperäisiä ja massiivisia, mainittakoon niistä vaikkapa Naisen sielu: 1980-luvulla aloitettu, alun perin 2000-sivuinen käsikirjoitus, josta hän on erinäisten muuttojen yhteydessä kadottanut noin puolet.

Vaikka päähenkilö aika ajoin suhtautuu tympeydellä omiin kirjallisiin töihinsä, hän punoo ajatuksiaan erittäin viehättävästi muihin teoksiin, jotka pohdinnoissa seikkailevat. On ylipäänsä miellyttävää lukea maailmasta, jossa kirjoilla on merkitystä.

Täälä-pohdinnossa päähenkilö saa kirjailijavierailupyynnön Uudenkaarlepyyn veteraaniyhdistyksen kokoukseen, ehkä yhteen viimeisistä. Täälä on tarinoista ainut, jossa kirjailija kohtaa sukunsa ulkopuolisen ihmisen.

Luopumisen valotusaika

Pohdinnot sukeltavat Laudaturia syvemmälle kaunokirjallisuudelliseen avaruuteen. Sisällön sävy on lakoninen. Etäännytykset ovat rohkeita, kosmiset mittasuhteet liki.

”Tuijotin pimeyteen. Näin äitini ja siskoni. He olivat pihalla, talon pohjoispäädyssä vetämässä uutta pyykkinarua kahden koivun väliin. Seistessään kädet ylhäällä puunrunkoja vasten he näyttivät siltä kuin olisivat tukeneet puita, aivan kuin rungot olisivat voineet kaatua elleivät naiset olisi seisseet niiden vieressä ja pitäneet niitä pystyssä.
Niin, siellä he yhä kulkivat, äidin ja siskon hahmot kuin osana ikuisuutta. Kerta toisensa jälkeen olin käyttänyt heitä, antanut heidän astua sisään teksteihini, riisuutua ilkosilleen, ja sen jälkeen olin nylkenyt heidät, kaivanut heidät esiin ja jättänyt heidän sisälmyksensä aurinkoon kuivumaan.” (s. 212)

Pehmeys, energia ja värit tulevat esiin ihmiselämän valovuosissa kiirivissä pohdinnoissa.

Paikoin murre tuodaan keskeiseen rooliin ja luupin alle. Yhtä usein keinona on myös kahdenkeskinen vaitiolo, luottamukseen ja sopusointuun perustuva hiljaisuus, jota päähenkilö automatkalla poikansa kanssa pohtiikin.
”Se tuntui yhtä luonnolliselta kuin syvä uni, joka saatteli meitä yön läpi päivästä toiseen lyhyiden univälähdysten tai valveillaolohetkien keskeyttämänä.” (s. 42)

Äiti marraskuu ei ole vaikea teos. Sen pehmeys, energia ja värit tulevat esiin ihmiselämän valovuosissa kiirivissä pohdinnoissa.

Tekstin siirtymät ovat sulavia ja pitkiksi polveilevat, vyöryvät virkkeet pysyvät jengoillaan. Lauseenvastikkeita ei lopultakaan ole määrällisesti paljoa, mutta ajoittain tekstin sointi on hieman raskas vertauskuvallisuutensa vuoksi.