Muisti on unta

Muisti on unta on lappeenrantalaisen kirjailija-dramaturgi Petter Sairasen neljäs romaani. Taiteellisten töidensä ohella Sairanen on työskennellyt rajavartijana ja kirvesmiehenä.

Muisti on unta käsittelee surua. Se on tyttärensä menettäneen isän verekseltään taltioima kertomus ensimmäisestä vuodesta, kun elämä ja aika ovat muuttuneet ”ajaksi jS”. 19-vuotiaana menehtynyt Sara on tarinaa kertovan ”sinä”. Surun ja toivon sävyjä taittava, autenttinen yksinpuhelu jatkuu prosessuaalisena raamina läpi kirjan. Se kuvaa omaisen tuskaa, kun rakkain ei enää vastaa. ”Kuinka olla?” se kysyy.

Tarina alkaa kuvauksella purjehduksesta Saimaan kanavan ja Suomenlahden halki Itämerelle, kohti Gotlantia. Tarinaa kertova isä on kuvataiteilija. Teos on myös eräänlainen taiteilijan omakuva. Mies muistelee suhdetta elämänsä naiseen, italialaiseen Dariaan, heidän yhteistä kasvuaan perheeksi ja tyttären lapsuutta.

Useimmiten vanhemmat lukevat lapsilleen, mutta tässä kodissa käy päinvastoin; lapsi lukee isälleen ja äidilleen. Pian tytär aloittaa myös kirjoittamisen; näitä ”Värityskirjoja” isä kahlaa lohdutuksekseen vaikeina hetkinä. Daria on menehtynyt onnettomuudessa, joten aikuistuva Sara jää kokonaan papàn kasvatettavaksi – ja päinvastoin.

Isä kokoaa Saran Värityskirjoja osaksi omaa kertomustaan. Kursivoidussa, ajoittain runomuotoa ottavassa tarinassa on paloja yhteisestä matkasta. Katkelmissa kuvataan esimerkiksi vanhempien tapaaminen helsinkiläisessä taidekoulussa ja papà, joka piirtää.

”Uinti lämpimässä meressä, tässä ja nyt, se on silkkaa armoa.”

Teoksen vivahteikas tekstimaailma lepää luontokuvauksissa maalta ja vesiltä. Se kiinnittää huomiota myös kaikkeen ympärillämme aistittavaan, jota ei välttämättä silmin havaitse. Useat yksittäiset virkkeet muistuttavat downshiftaajien blogitekstejä, ja jopa samansuuntaisella ajatuksella elämän yksinkertaistamisesta ja kohtuullistamisesta. Muisti on unta kritisoi henkisten arvojen hylkäämistä ja kiirettä.

Sairasen teoksen kontekstissa mielekkyyden pohdiskelu on kuitenkin realistisempaa ja kulmikkaampaa, poleemista. Huumori on sarkastista – se luo mustavalkoisuuksia, mutta yhtä usein myös pelastaa niiltä. Kertojan tavoittamissa lakonian ja itseironian sävyissä on paljon koskettavaa. Tosia havaintoja, kuten ettei rakkaimpiaan tai heidän elämäänsä voi omistaa. Kertoja, taiteilija kun on, tunnustelee tätä asenteensa uutta, ehkä menetyksen kivun aiheuttamaa korkeampaa astetta, ja luonnehtii: ”Uhmaan aivan vapaasti.”

Teoksessa etenkin päähenkilön puhuntoja leimaa maailmankuvallisuus. Taitelija pohtii omia teoksiaan ja sosiaalista asemaansa. Tapa ottaa kantaa poliittisiin ideologioihin on tyhjentävä. Hänen oraakkelinsa vaihtelevat, muassa esimerkiksi Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja (Otava, 2008) tai Seppo Räty (Saksa on se, tiedättehän millainen, maa). Usein eetos ja maailmankuva tukeutuvat biologiaan. Senkin vuoksi tyttären menehtyminen ennen isäänsä on vaikea ymmärtää, kertojan mielestä vanhojen kuuluisi mennä ensin. ”Ajallinen järjestys on väärä.”

Konkreettinen proosakuvaus tuo esille esimerkiksi purjehtimisen sanoja; luovia, reivata, roili, tuulensilmä. Proosa fuusioituu lyyriseen, impressionistiseen ja jopa metaforalliseen tasoon: ”Musta koira nuuhkii öistä kajastusta, aallon välkettä, yön tai aamun jälkeä.” Näissä tekstuaalisissa elementeissä teoksen kertoja vapautuu. Piikikkäästä tuulestaan, proletariaatin ongelmista, fasismista, puhemies Maon kulttuurivallankumouksesta, kulkurina erikoisreiteillä kohtaamistaan pahoista, ja idiooteista – jopa siitä, ettei hänen tytärtään enää ole.

Toisaalta teos nostaa suruteemassaan esiin myös ihmisen sisäisen maailman tärkeyttä. Se muistuttaa, ettei kuolema tai mikään muukaan voi ottaa pois niitä hetkiä, jotka on yhdessä eletty. Ettei toisen ihmisen lähtiessä sittenkään mene aivan kaikki. Jokapäiväisen, jaetun elämän tavat ja niihin sisältyvä välittäminen jäävät mieleen. Toisen ajatukset, mitä hän on antanut ja opettanut, ja se millainen hän oli – ne jäävät mieleen, muistoihin.

Kirjailijan ääni kuuluu vain hänen kirjoissaan

Sairanen voitti esikoisteoksellaan Sähköllä valaistu talo (Art House 1989) Kalevi Jäntin palkinnon. Romaanissa Sairanen kuvaa lappilaisia ja päähenkilöä, joka elää tiiviissä luontoyhteydessä sokeutumatta sille. Luonnon kunnioitus on niin piintynyt häneen, ettei se unohdu hänen siirryttyään Rovaniemeltä Espooseen. Romaani kritisoi länsimaalaista öykkäröintiä, luonnon riistämisen lisäksi kulttuurin ja henkisten arvojen kuihduttamista. Täsmäkärki kohdistui kuitenkin teollisuuteen, materialistiseen nihilismiin, joka ulosmittaa luontoa.

Taide on toinen teema, jota Sairanen on toistuvasti käsitellyt. Sähköllä valaistu talo ja Tulen valopiiri (Art House 1995) saavat pohtimaan kaunokirjallisuuden ja kuvataiteen leikkauspintoja. Teosten kerronta muistuttaa tyylipiirteiltään hieman Juha Seppälän lyhytproosakertomuksia. Kummankaan tarinat eivät kärsi uskottavuusongelmista. Sairasen debyytti tuo esiin myös loistavan tilannesidonnaisen huumorin, mutta enimmäkseen tunnelmat piirtyvät selvinä kuin naivistisessa taulussa, ja tuskan hetkellä tuska on tuskaa. Negatiiviset emootiot on usein verbalisoitu niukasti; esikoisromaanin päähenkilö tekee ennemmin yön mittaisen kävelylenkin tai hiihtää hullun lailla kuin avaa suunsa.

Muisti on unta sanallistaa ahdistusta.

Muisti on unta sen sijaan sanallistaa ahdistusta paljonkin. Teoksen dynamona ja raamina on isän ja tyttären suhde. Ehkä isän näkökulma tyttären kuolemaan, säntillisesti kerrottuna, aiheutti lukukokemukseni viimeisillä sivuilla sen, että minä (lukijana) koin olevani tärkeä. Vaikutelma surun tuoreudesta vallitsee, mutta sivujen välissä on varmaankin myös purjehdittu, sillä kokonaisuus on ehjä. Surukirja tuntuisi kapealta määritelmältä tälle erikoiselle ja moniaineksista sulattavalle teokselle. Siinä on voimaa kuin pienessä kylässä.