Kolkko

Petteri Sihvosen esikoisromaani Kolkko on runsaudensarvi, jossa kirjailijan mukaan on paljon omaelämäkerrallisuutta ja itsereflektiota. Päähenkilö Petrus Sihto lukee Siperian junassa käsikirjoitustaan näkymättömälle kuulijalle, ikään kuin junan muille matkustajille, ja näistä erityisesti yhdelle. Hän puhuu miehistä ja naisista, seksistä ja rakkaudesta, taloudesta ja uusliberalismista. Teoksessa voi sanoa olevan paljon punnittua puhetta. Kertoja kommentoi ja reflektoi omaa kirjoittamistaan – ja puhuttelee kriitikkoakin.

Neljäsataa sivua monologia on ajoittain puuduttavaa luettavaa mutta pitää myös otteessaan. Kirjan syntyprosessi on kestänyt kymmenen vuotta, joiltain osin jopa kaksikymmentä. Sanomisen tarve on suuri, myöntää kirjan kertoja itsekin. Kirjan minäkertoja Petrus Sihto on yli seitsemänkymmentä, todellinen kirjailija Petteri Sihvonen päälle viisikymmentä. Kummallakaan ei ole aikaa hukattavaksi. Arvostan kirjoittajan rohkeutta ja aikaansaavuutta: pitkästä syntyprosessista huolimatta romaani on kansissa ja julkaistu. Maailman kaikkia asioita ei silti olisi tarvinnut panna yhteen kirjaan. Pelimieskin olisi voinut vähentää seksin osuutta.

Sihvonen on entinen jääkiekkoilija ja jääkiekkovalmentaja. Erilaiset peliteoriat ovat siis hallussa. Mutta osaa hän myös kirjoittaa, minkä lisäksi romaanissa on runsaasti kirjallisuusviittauksia. Ehkä se todistaa, että kotimaisen kirjallisuuden pääaineopinnot olivat ilmeisen mieluisia. Sihvonen on valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopistosta. Hän mainitsee kirjassa nimeltä itsellenikin opiskeluajoilta tuttuja opettajia.

Kirjan alussa on kustannustoimittaja Samuli Knuutin esipuhe. Siinä hän sanoo, ettei kustantaja ole merkittävästi puuttunut kirjallisesti korkeatasoisena pitämänsä käsikirjoituksen sisältöön. Onko esipuhe faktaa vai fiktiota, en tiedä, koska sitä edeltää motto: ”Silmänisku. / Brechtiläisittäin. / Sovitaan, että romaani alkaa.” (s. 7.) Niin tai näin, pieni karsiminen olisi terävöittänyt tekstiä.

 Kolkon tarjoama mieskuva, jossa naiset ovat lähinnä paistin asemassa, on vastenmielinen. Päähenkilö on lopulta yhden naisen mies, ja kun hän oikeasti rakastaa, hän on tosissaan. Kaikki muu on peliä. Todellisia rakkauksia miehellä on ollut kaksi. Parisuhdetta hän analysoi tarkasti ja monipuolisesti. Muistakin aiheista Sihvosella on muutamia erityisen hyviä psykologisia näkemyksiä. Veljensä, jota päähenkilö kutsuu myös Leijonamieleksi, kanssa hän keskustelee pitkään muun muassa Dostojevskin teoksista ja näkemyksistä. ”Dostojevski on syypää, että meille kasvoi romaaneja ahmiva lukupää”, toteaa Sihto (s. 164–165).

Lukija pääsisi helpommalla, jos kaikkitietävän superhahmon rooli ei istuisi niin tiukasti – inhimillinen hahmo sen alla kun on kuitenkin aika lailla nähtävillä.

Sihvonen on persoonana kiistelty. Hämeen Sanomien haastattelussa hän kuvaa Kolkkoa ”rajuksi sairauskertomukseksi ja oman elämänsä terapiakirjaksi”. Romaanin alaotsikoksi kaavailtiin alun perin Sairauskertomusta, joka yliviivattuna on säilytetty kirjan nimessä. Seurakuntalainen-lehden haastattelussa Sihvonen kertoo tulevansa körttisuvusta. Hän kuvaa julkisuuskuvaansa kaikkitietäväksi superhahmoksi, joka itsesuojeluvaiston vuoksi mieluiten puhuu Jumalasta vain rivien välissä.  Lukija pääsisi helpommalla, jos kaikkitietävän superhahmon rooli ei istuisi niin tiukasti – inhimillinen hahmo sen alla kun on kuitenkin aika lailla nähtävillä.

Kolkon päähenkilökertoja haluaa, että hänen käsikirjoituksensa toimitetaan kustantajalle vasta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt hän luettaa sitä tarkoin valitsemillaan matkatovereilla, joista ensimmäistä hän kutsuu Enkeliksi. Enkeli on 28-vuotias Liisa Paju, jota myöhemmin jostain syystä kutsutaankin Tiinaksi. Kenties tässä on vaikutteita venäjän tavasta kutsua ihmisiä suhteen läheisyyden asteesta riippuen eri nimillä.

Kirjassa on sisäkkäisiä kertomuksia. Päähenkilökin esiintyy kirjan alkupuolella useassa roolissa. Yhdessä 2000-luvun alkuun sijoittuvassa kertomuksessa hän on 45-vuotias Rakkauselämän Hannibal Lecter. Hannibal Lecter on kirjailija Thomas Harrisin luoma fiktiivinen hahmo. Lecter on paitsi älykäs ja arvostettu psykiatri myös kannibaalinen sarjamurhaaja, joka tapettuaan ihmisen valmistaa tästä itselleen aterian. Tässä on selitys myös naisten kutsumiselle paisteiksi.

Romaanin kertoja ei oleta mahdollisten lukijoiden pitävän teoksestaan, mutta hänellä on silti varsin kunnianhimoinen tavoite kehittää näitä lukijoina. ”[M]utta eihän se olekaan vaikuttimeni vaan se, että lukijani osaisivat seuraavia romaanejaan lukea paremmin, valppaammin, avoimemmin mielin, alttiimpina ja sanalla sanoen tietoisempina siitä, miten rajaton ja mieletön mahdollisuus ja muoto romaani taiteenlajina on”(s. 171). Jörn Donnerin tuotannon perustana kerrotaan olleen journalistin ohje: yksi aihe – yksi kirja. Tosin ainakaan Mammutissaan (2013) hän ei tätä sääntöä noudattanut. Ehkä hän noudatti oppia, kuinka sääntöjen oppimisen jälkeen niitä voi rikkoa. Huomasin myös Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellista (2020) lukiessani nauttivani selvästi rajatusta tekstistä. Vertaaminen on ehkä epäreilua, ja romaanin käsitteen alle sopii monenlaista. Silti juuri rajattomien mahdollisuuksien maailmassa tarvitaan erityisesti kykyä myös rajata. Vastentahtoisesti terapeutiksi joutuminen aiheuttaa väistämättä jopa hyväksikäytetyn olon.

Paksuun teokseen mahtuu paljon. Yksi mieleen tuleva kirjailija yksi on Karl Ove Knausgård, joka on suoltanut autofiktiota kuusiosaisessa Taisteluni-sarjassa usean tuhannen sivun verran. 1980-luvulla ilmestyi Kari Kontion Lajinsa viimeinen (1992),joka rankan omaelämäkerrallisen tilityksensä ja postmodernisminsa vuoksi tuli Kolkosta ensimmäisenä mieleen. Samaa korutonta mieskirjallisuutta edustaa jossain määrin Marko Leinon Syytön (2001), joka on kuitenkin kerronnaltaan perinteisempi romaani kuin Kolkko.