Talven jälkeen valo

Piia Postilta (s. 1976) on aiemmin julkaistu lastenkirja Paroni Teräksen sirkustemppu (Karisto 2005), jossa seikkailevat epätavalliset sirkuseläimet, kuten kärsätön norsu ja kaulaton kirahvi. Esikoisromaanissaan hän kertoo tavallisen tarinan: alussa on perhe, sitten petetään puolin ja toisin, erotaan ja yritetään muodostaa uusi perhe entisten ihmissuhteiden raunioille.

Aivan tavallinen ei ole tapa, jolla tarina kerrotaan: kauniilla ja tuoreella kielellä ja siten, että lukiessa niin ärsytyksen kuin myötätunnonkin tunteet nousevat vahvasti pintaan. Tapahtumia kuvataan vuoroin kaikkien neljän päähenkilön silmin, jolloin ristivalaistus rikastuttaa tekstiä. Varsinkin Annan ja Marjan, äidin ja tyttären, ajatuksiin ja tuntemuksiin uppoudutaan tarkasti ja todentuntuisesti.

Anna ja Jussi ovat aviopari, jolla kaikki on päällisin puolin hyvin: heillä on taiteellisesti lahjakas Marja-tytär, kaunis koti ja talous kunnossa. Siitä huolimatta Anna voi huonosti. Hän kaipaa jotain muuta, jotain enemmän.

Nimettömän kaipuunsa ja tyhjyytensä Anna yrittää täyttää muilla miehillä ja yhä enemmän alkoholilla. Kun Jussi rakastuu toiseen, Anna kokee syyllisyydentunnossaan sen ansaittuna kipuna, paremminkin palkintona kuin rangaistuksena.

Surullisen Annan surullinen maailma

Anna on ristiriitainen hahmo; toisaalta hän on säälittävä ja tyystin itseltään eksyksissä, toisaalta taas raivostuttava, ailahteleva ja itsekeskeinen. Hän ei tunne olevansa kotonaan omassa elämässään eikä perheessään. Puutarhanhoidon lisäksi juuri mikään ei tuota hänelle iloa. Suru elää alati hänen sisällään.

”Mistä suru oli alkanut? Oliko se ollut olemassa jo paljon aikaisemmin, ennen Marjaa? Jos se olikin syntynyt samana päivänä kuin hän itse, marraskuun viimeisenä, yhtä kalpeana ja verisenä, kovaäänisenä ja tuittuilevana.– Mitä jos Marjalla tai Jussilla ei ollutkaan mitään tekemistä surun kanssa? Jos se ei ollutkaan heidän vikaansa, jos se oli hänen.”

Posti luotaa tarkasti ja syvästi niin aikuisten kuin lapsenkin ajatuksia.

Annan elämä on mennyt juuri niin kuin hän on ajatellut, niiden valintojen mukaan, jotka hänen on omasta mielestään ollut tehtävä. Anna on tullut äidiksi nuorena, ja hän tuntee äitiyden liian raskaaksi ja vastuulliseksi.

”Hän rukoili unohdusta ja pienempää taakkaa. Hän rukoili, ettei kukaan vaatisi häneltä mitään, ettei hänen tarvitsisi huolehtia enää mistään. Että joku huolehtisi hänestä. Että hänelläkin olisi joku, että olisi joku.”

Anna satuttaa tytärtään niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Hän tuo oman pessimistisen elämänasenteensa toistuvasti esiin kuin haluten opettaa sen Marjalle. ”Kaikki paha, mikä on tapahtuakseen, tapahtuu, ja näennäinen turva on pahinta. Ei saa tuudittautua ajatukseen, että elämä olisi hallittavissa, koska se ei ole. Aina on oltava varpaillaan, Marja, aina!”

Ristiriitaisesti Anna toisaalta ei pysty antamaan itselleen anteeksi, mitä kaikkea pahaa siirtää tyttärelleen. Hän kauhistuu, kun näkee tässä itseltään opittuja ilmeitä ja eleitä.

Aikuisen vastuussa

Marjasta tuntuu jo lapsena, että hänen on otettava vastuu asioista ja vahdittava äitiään. Avioeron jälkeen vastuu vain kasvaa: teini-ikäisen Marjan on oltava paljolti perheen aikuisena, joka huolehtii pikkusisarensa hyvinvoinnista jo ennen tämän syntymää ja varsinkin sen jälkeen.

”Aina kun Lumikki itki, sisältä korvensi. Tuli sellainen olo, että jotain piti tehdä, ei voinut vain istua ja kuunnella niin kuin äiti. Kun sen silmä vältti, Marja nosti Lumikin syliin. Sen niskahiukset olivat hiestä märät ja otsa hehkui tummanpunaisena. Yleensä se nikotteli ja tärisi hetken mutta rauhoittui lopulta keinutteluun.”

Marja joutuu kamppailemaan aikuisia kohtaan tuntemansa rakkauden, vihan, solidaarisuuden, vastuuntunnon ja halveksunnan ristivedossa. Siinä sivussa olisi pystyttävä kasvamaan omaksi itsekseen. Marjasta tuntuu, että hänet on jätetty aivan yksin eikä kukaan huolehdi hänestä.

Pystyäkseen jollain tavoin hallitsemaan elämäänsä Marja ryhtyy valehtelemaan niin ystävilleen kuin vanhemmilleenkin. Vähitellen surun ja hylätyksi tulemisen tunne muuttuu raivoksi, joka lopulta purkautuu käytännön toiminnaksi.

Kahden naisen loukussa

Jussi on hyväntahtoinen ja vähän heikkoluonteinen mies, joka haluaisi vain elää rauhallista elämäänsä. Hän haluaa miellyttää kaikkia, niin entistä vaimoaan kuin tyttöystäväänsä ja tytärtäänkin. Ratkaisujen tekeminen on hänelle tuskallista, ja naiset joutuvat patistamaan ja painostamaan häntä haluamiinsa päätöksiin. Köydenvedosta suuntaan ja toiseen joutuu eniten kärsimään Marja. Hän kokee isän hylkäävän hänet aina uudelleen.

Lopulta Jussi alkaa vaatimusten keskellä tuntea olevansa ahdistettuna umpikujaan. ”Äiti, en minä kokonaan lähde, pariksi päiväksi vain, miettimään, kuka minun täytyisi pelastaa, Anna vai Nadja. Tai sitten minä pelastan itseni, kahden naisen täystuholta, heidän väliinsä virittyneeltä pommilta, en tiedä, mutta jos ei voi jäädä, täytyy lähteä.”

Kaiken surkeuden ja synkkyyden keskellä Posti osaa tuoda näkyviin koomisiakin piirteitä. Jussi havaitsee joutuneensa haastavaan tilanteeseen, kun sekä Anna että tyttöystävä Nadja odottavat yhtä aikaa hänen lastaan, ja hän on lupautunut mukaan molempien synnytykseen. Tuotuaan juuri Nadjan ja lapsensa sairaalasta kotiin Jussi joutuu säntäämään takaisin Annan synnytykseen samoissa vaatteissa, saman kätilön silmien eteen.

Posti luotaa tarkasti ja syvästi niin aikuisten kuin lapsenkin ajatuksia tilanteessa, jossa ongelmat ja murheet seuraavat toistaan eikä valonpilkahduksia paljonkaan näy. Hänen henkilönsä ovat kolmiulotteisia ja koskettavia kaikkine virheineen ja kompasteluineen.

Uskottavuuden kannalta ei ole aivan ongelmatonta, että suurin osa teoksen sivumäärästä pyristellään surujen syövereissä ja ihmissuhteiden piikkilankakimpussa, ja sitten kaikki yhtäkkiä onkin aivan toisin. Ongelmien ratkeaminen kuin taikasauvan heilautuksella tuntuu aina vähän liian satumaiselta.