Kuuna päivänä -antologian toimittaja Piritta Maavuori (s.1968) tarjoaa alkupalaksi pienen tietopaketin englantilaisesta, skotlantilaisesta ja irlantilaisesta runoudesta. Teoksessa on runoja kuudeltatoista tekijältä. Maavuori kirjoittaa, että Suomessa tunnetaan brittiläinen ja irlantilainen runous lähinnä klassikoista. Siksi hän haluaa tuoda uutta suomennosrunoutta keskusteluun. Myös jokainen suomentaja luonnehtii valitsemaansa runoilijaa ja tämän tuotantoa. Tekstit toimivat hyvinä johdantoina runojen lähteille.

Antologian suomentajia on kahdeksan. Jokainen heistä on suomentanut kahden runoilijan töitä. Jos suomentajat ovat runoillaan edes jotenkuten tuttuja, se helpottaa myös käännösrunojen lukemista. Kääntäminen kun on myös tulkintaa, ei mekaanista työtä. Näyttää siltä, että jotain sukulaissieluisuutta tai mieltymystä käännettävän ja kääntäjän välillä on, joskus myös ikätoveruutta.

Maavuori on itsekin suomentanut kokoelmaan kahden runoilijan tekstiä. Skottilaisen John Burnsiden (s.1955) runoista suomalainen löytää luonnon, yhteisen lepopaikan. Luen joskus kuulemani tutun asian; inuiteilla on viisitoista sanaa lumelle. Läheinen asia synnyttää monia ilmauksia. Siksikö suomalaisilla on sata sanaa humalalle? Runo ”Katumus” voisi olla suomalaistakin todellisuutta. Kun ajaa peuran yli, haluaa uskoa, että se selvisi. Mieltä silti askarruttaa, entäs jos se kuoli. ”Mutta silloin tällöin ajan metsän rajaan / ja pysäytän auton: ajovalot peittyvät yöperhosista, / metsä valpastuu; kuuntelen yötä / ja kuulen kaiun, joka vaimenee puiden lomaan, / ja oma lihani peuran ruumiissa / kumisee yhä muistissa puskurin läpi.”

Runot auttavat meitä tuntemaan itseämme. Jotkut säkeet tuntuvat heti omilta: ”että saisimme tuntea itsemme / – sellaisina kuin olemme –”.

Maavuoren toinen suomennosten kohde on englantilainen Jo Shapcott, joka kirjoittaa hyvin monentyylisiä runoja. ”Lapsen galvanointi” on tarkkaan kuvattu ja siten vastenmielistä luettavaa. ”Kasvisrakkautta” on muuttumista sekin, mutta riemullisempaa.

Oman aikamme tulkkeja

Viisikymppisen Shapcottin (s.1953 Englanti) runon ”Thetis” loppu istuu tähän aikaan: ”Elämä, minun elämäni, on pelkkää leikkiä, siihen saakka kunnes / minut kampataan, kaadetaan, sidotaan, / raiskataan niin että silmäni vuotavat verta, / hakataan muodottomaksi ja pakotetaan synnyttämään Sota.”

”Äidinmaa” pohtii kotimaata ja kotia, kun jo isänmaan nimen sanominen sattuu. Englantilainen Fleur Adcock (s.1934) on tehnyt jo pitkän runoilijan uran. Rakkaus ja huumori yhdistyvät hänen runoissaan kutkuttavalla tavalla. ”Neuvoja hylätylle rakastajalle” ja ”Tupakoijat selibaatin puolesta” puhuvat yleistä mielipidettä vastaan ja antavat ajattelemista. ”Kaiken kaikkiaan, olemme tulleet siihen tulokseen, että seksi on ikävää. / Antakaa meille sätkä, se meidät tyydyttää.”

Runojen kirjoittajat voivat ottaa oppia ”Palkintoja kahmivan runon” ohjeesta, ”on vain yksi resepti: runon on oltava hyvä”. Suomentaja Risto Ahti (s.1943) on löytänyt omanlaisensa ilonpilkahduksenkin. ”Mistä voisin ostaa hänelle sädekehän ja parin siipiä?” (runosta ”Enkelin vierailu”).

Toinen Ahdin suomennosten kohde on irlantilainen Michael Longley (s.1939), joka kirjoittaa haikeita laulullisia runoja ja antiikin historian kuvia. ”Saksiseremonia” näyttää yllättävän rituaalin rakastelun ilmentymänä.

Geoffrey Hill (s.1932) on vanhin antologian runoilijoista. Englantilainen kirjallisuuden ja uskontotieteen professori asuu Yhdysvalloissa. Leevi Lehto (s.1951) kertoo Hillin olevan vaikean runoilijan maineessa. Silti muutamat runot jysähtävät kertalukemalla tajuntaan. ”Pahat teot väistyvät / ja rehtiys. / Imeväistä / eivät säästä / trumpetteja / säästele./ Nyt on Molok / ja hänen pätsinsä / ja hylätyt vauvat alasti / viskotut kädestä tai / jalasta kuin / varstat.” Hill on myös julman aforistinen: ”Sokaistu jumala uskoo / että ei ole sokea.”

Simon Armitage (s.1963 Englanti) on Hilliä kolmisenkymmentä vuotta nuorempi, joten suomentaja Lehto näyttää kykynsä sukkuloida eri aikaan ja tyyliin. Kipuherkkiä runo ”Hermojen sähkönjohtokyvystä” voi vihlaista tuntohermoon. Aikamme liikennekurittomuudesta muistuttavat säkeet: ”Tie on eessä auki, marihuana yskittää, / liikenneoppaasta sätkät kääritään.”

Pannaan runotkin talteen

Jyrki Vainosen (s.1963) irlantilaisen Ciaran Carsonin (s.1948) runosuomennoksista poimin hämmästyttäviä asioita. ”Älä hävitä mitään seitsemään vuoteen, aina sitä tarvitaan.” Niin opetti aikanaan myös oma isäni minua. Pienistä neuvoista kasvaa tiedon virta, osaamisen alku.

”Kahden kauppa” heittää ajatuksia poimittaviksi. Pienet yksityiskohdat herättävät mielikuvia; ottaisiko oppia vai pitäisikö varoa? ”Nainen katseli, miten miehen ranteen karvat kihartuivat / tiheään / kellonhihnan ympäri. Näin voisi alkaa suhde, josta naisen on vaikea repäistä itseään / irti.” Ei ikinä ja aina, molemmat ovat yhtä vaarallisia sanoja.

Pauline Stainer (s.1941 Englanti) on työskennellyt mielisairaalassa, pubissa ja kirjastossa. Hän kirjoittaa kaunista, lyyristä runoutta: ”pääskynen / kannattelee aurinkoa / siivellään”.

Kuusikymmenlukulainen Kristiina Lähde on tarttunut oman ikäpolvensa runoilijoiden teoksiin. Kate Clanchy (s.1965) tekee runoissaan arjesta sunnuntain. ”Tarkastelen, muistan oman vartaloni / jota sormesi lukivat kuin kohokirjoitusta, / silittelen käsivarteni itsepäistä nukkaa.” Runossa ”Miehet” hän kirjoittaa, että perusmiehet ovat parhaita. Onko siihen uskominen?

Skotlantilainen Kathleen Jamie (s.1962) vaikuttaa Heli Laaksosen sukulaissielulta. Runoa ”Nualenkärje” tarttee varmaan lukea ääneen. ”Meinak sää astu peremmäl ihailema historia havina?”

Skotlantilaisrunoilijoiden Carol Ann Duffyn (s.1955) ja Jackie Kayn (s.1961) suomentaja Tero Valkonen (s.1974) sanoo, että hyvä runo syntyy siitä, mitä sydän faksaa päähän. Runot osoittavat tunteiden globaalisuuden.
”Terveellinen ateria” tuo mieleen Juicen laulun ”Sika”. ”Olet sitä mitä syöt”, kirjoittaa myös Duffy.

Kay puolestaan näyttää ihmisten raadollisuuden heidän tunnustaessaan ihonväriä. Adoptio voi olla pitkä piina. Jos kaikki itse lapsensa synnyttävät pantaisiin moiseen syyniin adoptiota haluavien tapaan, kuka meistä kelpaisi vanhemmaksi. Kay lisäksi muistuttaa, että kaikki tapahtunut voi tapahtua uudelleen Myös Kay hallitsee murrerunon, hän haastaa ko karjalaa. ”Voi sentää. Täst terapiastha tulloo iha kamala olo. / Ja mie ko luulin, jot täst tulis hyvä mieli. / Iha kamalaa. Paha olo vaa tulloo. / Miltäkö miust tuntuu?”

Tomi Kontio (s.1966) on suomentanut Don Patersonin (s. 1963) ja Deryn Rees-Jonesin (s.1968) runoja. Rees-Jonesin säkeitä lukiessani ajattelen, ettei runoja tarvitse aina ymmärtää eikä selittää, sillä ne voivat vaikuttaa tunteen tasolla. ”Silmät” kertoo surun jälkeen lukituista muistoista, jotka voivat yhtäkkiä alkaa elää. Robin Robertsonkin sanoo: ”Hautasin sen kaiken syvyyteen; / en koskaan halua muistaa mitään tästä.” Ihmisen muistamattomuuteen ei tosin ole luottamista.

Robertson (s.1955) on esimerkki kustannustoimittajista, joista voi hyvällä onnella – ja taidolla – tulla kirjailijoita. Ainakin heillä on tietoa, miten välttää esikoiskirjailijoiden karikot. ”Suruja” on moniosainen runo, joka hämmentää. Kun vanhoja paikalleen luutuneita ihmisiä liikutellaan, he ottavat ja kuolevat. Elämä on kuin piripintaan täytetty lasi. ”Pitelen päätäni, / varon, ettei läiky.”

Jyrki Kiiskisen (s.1963) toinen suomennettava on Helen Dunmore (s.1952), jonka runoista loistaa humanismin valo. Ahneudella on kuiva loppu. Teurastajan tytär tuo mieleen suomalaisen kansanballadin velisurmaajasta. ”Missä kävit, tyttö pieni, / kesäisenä päivänä?” Hämärän tyttöjen osa on surullinen: ”nuo pelkkää etunimeään käyttävät tytöt / kulkevat päivänpaisteesta pois”.

Kuuna päivänä on tuhti annos runoja; antologia ottaa lukijasta mittaa. Helpompaa olisi ollut lukea kunkin suomentajan parin runoilijan valikoimaa. Vain muutama runo lisää jokaiseen, ja silloin olisi ollut kokoa kylliksi runokirjaksi. Lieneekö tällainen antologia myyvempi? Ainakin Nihil Interit on tehnyt vallan mainioita ja kevyemmin avautuvia kokoelmia, kuten Hän jota ei ole: Intian englanninkielisen nykyrunouden antologia(suom. ja toim. Markus Jääskeläinen ja Merja Virolainen, 2003) ja Heimo Pihlajamaan suomentaman ja toimittaman Onni on vaarallista, hollanninkielisen nykyrunon antologia (2002).

Kuuna päivänä -antologian kokonaisuus jäsentyy parhaiten, kun läpiluvun jälkeen ottaa yhden runoilijan runot kerrallaan lähilukuun. Toisaalta eri runoilijoitten säkeet alkavat keskustella keskenään ja omat ajatukset assosioituvat mukaan. Antologiasta riittää ammennettavaa loputtomasti.

Nimirunon (Carson) säkeisiin on hyvä lopettaa lukeminen ”kuin unissakulkijat kompuroimme ajasta aikaan / tämän paratiisien halki kuin rukousten sanat siivekkäät, / tai tarinoijat jotka eivät usko totuuden taikaan.” Samalla kuitenkin huomaan jo ajattelevani muiden runojen unissakulkijoita ja paratiiseja sekä muita totuuksia.

Jaa artikkeli: