Pilviä maailmanlopun taivaalla

Pilviä maailmanlopun taivaalla täyttää tyhjiön Leena Krohnin kirjailijanlaatua läpileikkaavasta teoksesta. Pirjo Lyytikäinen hahmottaa Krohnin liberaalin edistysuskon kriitikkona.

Leena Krohn syntyi helmikuussa 1947 sotakorvausten ja säännöstelytalouden maatalousvaltaiseen Suomeen. Jälleenrakennusajan optimismi oli huipussaan Helsingin olympialaisten humussa 1952. Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi ja sotakorvaukset Neuvostoliitolle oli viimein maksettu.

Miten tämä kaikki liittyy kirjallisuutemme tajunnanlaajentajaan, eetikkoon ja fantastikkoon? Krohnin kollegat ja ikätoverit ovat ammentaneet kansallisista kohtalonhetkistä ja suomalaisten tavallisista tarinoista. Sama taaksepäin katsominen, Suomi-nostalgia ja -hehkutus pätee jopa moneen 1970-80-luvuilla syntyneisiin kirjailijoihin.

Krohnille on vasta 2000-luvulla alkanut löytyä hengenheimolaisia.

Krohnin alaa taas ovat vaihtoehtoiset todellisuudet ja näkemisen tavat, ihmisen ja koneen rajojen liudentuminen, erilaisten uusheimojen, tuomiopäivän lahkojen, pseudo- ja salatieteiden ja maailmanlopun skenaarioiden vyörytys.  Kun toiset ovat viipyilleet Iijoen törmällä tai Pentinkulman raitilla, Krohn on suunnannut kohti kyberpunkkia, dystopiaa, ekokriittistä ja posthumanistista kirjallisuutta,

Krohnille on vasta 2000-luvulla, suomalaisen spefin, uuskumman ja dystopian nousun myötä alkanut löytyä hengenheimolaisia. Pitkän linjan Krohn-tutkija Pirjo Lyytikäinen mainitsee Risto Isomäen (s. 1961) ja Johanna Sinisalon (s. 1958) ekologisen scifin kirjallisen sukulaisuuden. Samoin Antti Salmisen (s. 1983) Lomonosovin moottorin (Poesia 2014) kuvaaman Novaja Zemljan, jälki-inhimillisen, ydinsäteilyn pommittaman marginaaliyhteisön maagisen kauneuden ja lohduttomuuden.

On siis jo aikakin, että näin erityislaatuisesta kirjailijasta saadaan kunnon esittelevä esseekokoelma.

Kaikille kirjanystäville

Helsingin yliopiston kirjallisuuden kotimaisen kirjallisuuden professori Lyytikäinen (s. 1953) julkaisi ensin akateemisen tietokirjan Leena Krohn ja allegorian kaupungit (SKS 2013). Se keskittyy Krohnin 1980-90-lukujen keskeisiin teoksiin. Nyt ovat vuorossa kaikille kirjanystäville suunnatut esseet.

Pilviä maailmanlopun taivaalla keskittyy Krohnin 2000-luvun tuotantoon. Lähiluvussa ovat erityisesti Pereat mundus (WSOY 1998), Unelmakuolema (Teos 2004), Mehiläispaviljonki (2006), Valeikkuna (2009) ja Hotel Sapiens (2013). Ne ovat kaikki dystopioita, globaalin kulutuskulttuurin, mainonnan ja brändäämisen satiireja ja elinympäristönsä tyhjiin ammentaneen ihmiskunnan loppulaukan kuvauksia.

Krohnin mielikuvitus on pirullisuudessaan pitelemätöntä. Hänen kirjallisiin strategioihinsa kuuluu luettelointi, oli kyse sitten Mehiläispaviljongin pornokauppa Hekuban luotaantyöntävistä ihmeistä, Hotel Sapiensin paranoidin pilvibongarin Väinö K:n havainnoimista savujuovista ja myrkkyvanoista tai Valeikkunan kelluntatankissaan päivystävän filosofin vähintään yhtä omintakeisesta asiakaskunnasta.

Silti Krohnia lukiessa ei tule ähky. Kirjat ovat pääsääntöisesti alle 200-sivuisia, usein reilustikin alle. Lyytikäinen muistuttaakin Krohnin tyylistä, jossa rappion ja raadollisuuden kuvien vyöry saa vastaparikseen kirkkaan ja kuulaan kielen. Pienistäkin detaljeista löytyy maailmankaikkeuden kokoisia asioita.

Satiiri piirtää fantastisin irvikuvin kulutusyhteiskunnan groteskia arkea, mutta melankolinen katse ulottuu ihmisen osaan maapallolla ja kuoleman edessä. Pieni ja suuri sekoittuvat: elämän kosmiset ulottuvuudet voivat kätkeytyä raatokärpäsiin yhtä hyvin kuin avaruuden mittaamattomuuteen. Kaikki kerrotaan kirkkaan, runollisen proosan esiin loihtimien hienosyisten ja salamielisten kuvien avulla. (s. 7-8.)

Proosapalojen parvet ja helminauhat

Toinen avain Krohnille ominaiseen ilmaisuun on edellä mainittujen teosten muoto. Perinteistä juoniromaanimaisuutta ei ole nimeksikään. Krohnin keskeiset teokset ovat kuvakirjoitusta, kaleidoskooppimaista pyöritystä ja Charles Baudelairen arkisesta arvoitukselliseen etenevien proosarunojen hengenheimolaisuutta. Kyse on proosarunomaisten tai yhtä hyvin esseemäisten lyhytproosatekstien sikermistä, joita sitoo yhteen jokin löyhä kehyskertomus.

Krohnin romaaneissa osat eivät ole alisteisia kokonaisuudelle ja kokonaisuus on parvi, helminauha tai galleria pikemmin kuin kertomus, joka on matkalla loppuhuipennusta kohti. (s. 72.)

Krohn on omanlaisensa ihmiskuvaaja. Hänen kirjoissaan ei juuri tapaa arkiaskareita, pari- tai perhesuhteita.

Myös ihmiskuvaajana Krohn on omanl aisensa. Hänen kirjoissaan ei tapaa juurikaan arkiaskareita, pari- tai perhesuhteita. Hahmot jäävät usein anonyymeiksi kadulla kulkijoiksi. Tai sitten heitä kuvataan moniongelmaisuutensa ja pakkomielteisyytensä, jopa itse keksimiensä diagnoosien vyyhden kautta. On myös epämuodostumia, harvinaisia sairauksia ja mutaatioita.

Monomaanikoissa on paradoksaalisesti jotain äärettömän lumoavaa, ”hulluuden siunattu polttopiste”. Krohnin ensimmäinen nykymuotoinen dystopia Pereat mundus kuvaa Håkan-nimisten modernien jokamiesten ja puoskarimaisen uuden ajan visionäärin, tohtori Keinolemmen piirileikkiä. Håkanit ovat kuin pelkojensa riivaamia muunnelmia samasta enemmän tai vähemmän kovaosaisesta hahmosta. Keskiössä ovat milleniumin aikaansaamat lopun aikojen pelot. Groteskeja maailmanlopun bileitäkin päästään viettämään, entisessä teurastamossa. Silti originellityyppien ja urbaaniyksinäisten välille voi syntyä myös omintakeista lämpöä.

Otetaan esimerkiksi Mehiläispaviljongin tapahtumapaikka, entinen sielullisesti sairaiden tukiasema ja juoppojen yömaja. Purku-uhan alaisesta tiilitalosta on muodostunut mitä ihmeellisimpien yhdistysten kokouspaikka. Sen ovet ovat auki muun muassa Kurkkulaulajille, Kunnallistieteen edistäjille, Kadonneiden kielten ystäville, Tappakaa televisio -kerholle, Profeetoille, Honottajille, Hartsilasten äideille, Vapaaehtoisesti köyhille ja Autossa-asujille.

Talon liepeillä liikkuu pornokauppiaita, harrastajanäyttelijöitä, vampyyreja, druideja, demoneja, ihmissusia, Venuksesta polveutuvia amatsoneja – tai ainakin itseään sellaisina pitäviä.

Uuskieli medikalisoi ja abstrahoi

Viime aikojen haastattelulausunnoissaan Krohn on esittänyt huolensa kielen tasolla tapahtuvasta sensuurista, joka on hänen mukaansa jopa pahempaa kuin 1970-luvulla. Koska some-keskustelut ovat sellaisia kuin ovat, Krohn on ehditty niputtaa Pirkko Saision, Kauko Röyhkän ja Syrjän veljesten kanssa. Siis johonkin ex-radikaalien nippuun, jotka puhuvat nyt oletettavasti toisin äänenpainoin.

Mitä Krohn on mahtanut tarkoittaa? Yksi vastaus löytyy jo 13 vuotta sitten ilmestyneestä Mehiläispaviljongista.

Kaupungissa ei ole nykyään lainkaan sielullisesti sairaita eikä juoppojakaan, on vain mielenterveys- ja päihdekuntoutujia sekä kaksoisdiagnoosiasiakkaita. (s.7)

Krohn – kuten kaikki kunnon kirjailijat – tuntuu suhtautuvan romanttisesti juoppoihin, hulluihin, viisaisiin vanhuksiin ja muihin Mehiläispaviljongin originelleihin. Heiltä on kerronnan nyt-hetkessä jo viety talo alta.

Krohn tuntuu suhtautuvan romanttisesti juoppoihin, hulluihin ja viisaisiin vanhuksiin.

Samalla huomio kiinnittyy kielen ja todellisuuden suhteeseen.

Nykyajan uudissanojen kosmeettinen tehtävä on tuottaa illuusioita, mutta samalla ne kertovat nykyajasta ja erityisesti byrokraattisen lumeen ja ihmisten arjen loittonemisesta toisistaan. Krohn tarttuu yhtaikaa kielen ja kulttuurisen mielen rapautumiseen. (s. 26-27)

Nykykieli tavoittelee leimaamisen välttämistä, mutta samalla se medikalisoi ja abstrahoi. Tavalla tai toisella oirehtivat ihmiset ovat juuri niitä Krohnin symppaamia ”sielullisia”. Yhteiskunta taas näkee erilaisuuden sosiaalisena ongelmana ja pyrkii ratkaisemaan sen kielenkäyttöä korjaamalla.

Ettei kukaan vain pahoittaisi mieltään.

Paikkojen ja esineiden muisti

On harmi, ettei Krohnin uusin kirja Kadotus (Teos 2018) ehtinyt mukaan tarkasteluun. Se on rakenteeltaan ja tyyliltään mitä ”krohnilaisin”: kaupungilla vietettävä taiteiden ja elämysten ilta nivoo toisiaan sivuavia ihmiskohtaloita yhteen. Samoin Kadotukseksi kutsuttu löytötavaratoimisto; turvasatama, jonne juhlijoiden hukkaamat tavarat päätyvät.

Krohn harrastaa Lyytikäisen mukaan laajemminkin ”esineitten runoutta”, siis kertoo tarinoita paikkoihin ja esineisiin painuneiden muistijälkien perusteella.

Kadotuksen karnevaaliyö yltyy melkoiseksi kauhunäkyjen kavalkadiksi. On alaston rouva, joka on sulkeutunut raatokärpästen täyttämään puhelinkoppiin, evoluution uutta suuntaa julistava jälki-ihminen, Euripideen bakkantteja tuhoretkillään ja uhkaavasti rapiseva peilimuna kaiken keskellä.

Sama desilluusio pätee ehkä Krohnin kaupunkikuvauksiin yleisemminkin. Donna Quijoten ja muiden kaupunkilaisten (WSOY 1983) ja Tainaronin (WSOY 1985) kutkuttava ihmeen tuntu ja luottamus ihmismielen luotaamattomiin salaisuuksiin ovat osin väistyneet, surutyö ja epäily ovat vallanneet alaa.

Kehityspessimistiksi melkein koko ikänsä tunnustautunut kirjailija vertaa ihmiskuntaa Hotel Sapiensin alussa portugalinsotalaivaan, myrkyllisten polyyppieläinten vellovaan ja alituisesti muotoaan muuttavaan ”valtakuntaan”. Ollaan siirrytty ”postmetropoliksen” aikaan, ihmiskunnasta on tullut ”zooid” eli kuhiseva hirviöyhdyskunta.

Vapaus, veljeys ja arvotyhjiö

Hotel Sapiens käykin hyvin esimerkiksi Krohnin uudemmista dystopioista. Siinä maailmantalous sortuu kuin Usherin talo. Kaitsijat ottavat haltuunsa ekokatastrofien ja evakuointivirtojen rouhiman maan. Kyse on itse itseään ohjelmoimaan ja kopioimaan pystyvästä tekoälystä.

Kaitsijoiden lakeijoina toimivat Nunnat. Sisarkunta liukuu paikasta toiseen kuin luistimilla, automaattisilmissään häikäisevä autius. Ihmiskunnan viime rippeitä vahditaan Hotel Sapiensissa, joka on samaan aikaan turvapaikka, pakolaisleiri, evakuointikeskus, mielisairaala ja vankila.

Viimeisten ihmisten hotelli on melkoinen ilmastoitu painajainen: asukkailla on täysihoito, mutta heitä ja muuta maailmaa erottaa kelmeä kalvo. Pienten peilien vakoojavalot tallentavat nukkuvien unia.

Lyytikäinen liittää Krohnin Jonathan Swiftin (1667–1745) ja Voltairen (1694–1778) kaltaisten perikyynisten satiirikkojen joukkoon, kirjailijoihin, jotka epäilivät järjen johdatusta, liberaalia optimismia ja tieteen ja teknologian menestystarinoita. Samoin rajattoman kasvun ideologiaa, tuota hullutuksista suurinta.

Krohn liittyy kirjailijoihin, jotka epäilivät järjen johdatusta, liberaalia optimismia ja tieteen ja teknologian menestystarinoita.

Vaikka Lyytikäinen ei sitä erikseen mainitse, sama antimoderni ajattelu ja kehityspessimismi olivat valloillaan 2000-luvun suomalaisten nuorten esseistien, Tommi Melenderin (s. 1968), Antti Nylénin (s. 1973) ja Timo Hännikäisen (s. 1979) savukeidaslaisissa kokoelmissa.

Vuodet 1789 ja 1968 eivät johtaneetkaan onneen ja autuuteen, vaan päinvastoin kahleitaan katkovaan suuryhtiöiden valtaan ja ennennäkemättömään ympäristötuhoon. Tätä kaikkea on vain markkinoitu yksilönvapauden ilosanomalla.

Lyytikäinen näkee Krohnin tuotannon synkkenevien perspektiivien taustalla klassisten ihanteiden – uskon itseen, yksilöön ja vapauteen – romahduksen jälkeisen ajan.

Eletään yhä lisääntyvässä epätietoisuudessa samaan aikaan kun luonnontieteellinen tieto ihmisestä on purkanut kaikki ne illuusiot, joiden varaan humanistinen ajattelu on perinteisesti rakentunut. Ilmennyksensä saavat pettymys ja voimaton viha, joka kumpuaa modernin yhteiskunnan petetyistä lupauksista, ihmislajin alennustilasta ja ihmiskuntaa uhkaavista katastrofeista. (s. 162)

Pahan ja apatian koulukunnat

Krohn jos joku irtisanoutuu kaikenlaisista pahan koulukunnista. Hän on palkitusta ja kohutusta esikoisteoksestaan, sisarensa Inari Krohnin kuvittamasta lastenkirjasta Vihreä vallankumous (Tammi 1970) asti tuonut suomalaiseen kirjallisuuteen syväekologisia, suorastaan linkolalaisia sävyjä.

Hotel Sapiensia järeämpää varoitusta ihmiskunnan kulkemasta tuhon tiestä on vaikea kuvitellakaan. Samalla Krohn on kautta tuotantonsa ottanut yhteen erilaisten arkitodellisuudelle vieraiden aktivismin muotojen kanssa.

Mehiläispaviljongissa irvaillaan antaumuksellisesti prekariaatti-aktivistien paskaduuni-puheille, samoin radikaaliliikkeille, joiden silmissä on vallankumouksellista lintsata, lorvia tai varastaa vessapaperia työnantajan vessasta.

Entäpä siten romaanin ”hengittäjien” lahko, joka kieltäytyy kaikesta kuluttamisesta ja ravinnosta? Varhaiset ilmastoahdistujat pyrkivät jäljittelemään kasvien olemassaolon tapaa.

Yhtä lailla krohnilaisia kestoteemoja on nietzscheläisen yli-ihmisyyden kritiikki: kuittailu taiteen nimissä hyvän ja pahan tuolla puolen kulkeville salaseuroille, jotka kuvittelevat, että taiteen nimissä kaikki on sallittua.

Valeikkunassa vaanii Metamaatti, suurten teorioidensa nimiin vannova terroristijohtaja ja sadistisen Harppi-liigan perustaja. Harppilaiset etsivät ”kaaosta järjestyksen keinoin”, siis polttavat satunnaisesti valittuja uhrejaan hengiltä.

Valeikkunassa ja varsinkin Unelmakuolemassa puhutaan kuoleman tuotteistamisesta. Vääjäämätöntä loppua yritetään paeta joko syväjäädytykseen tai ”ikuistamalla” itsensä tietoverkkoihin koodatuksi persoonallisuudeksi.

Tai sitten ahdistusta torjutaan erilaisilla älyrohdoilla. Huumeiden ja virtuaalitodellisuuksien kaikkivaltius Krohnin kirjoissa tuo mieleen Aldous Huxleyn (1894–1963) dystopiaklassikon Uljas uusi maailma (suom. I. O. Orras, Tammi 1944). Siinäkin on tarjolla somaa joka käänteessä, ja ihmiskunta viihdyttää itsensä kuoliaaksi.

Hyvän ja pahan tällä puolen

Kaiken tämän jälkeen Lyytikäinen puhuu Krohnin hauraasta optimismista. Mutta erittäin hyvästä syystä. Harvalle nykykirjailijalle ovat yhtä lailla tärkeitä hyvän ja pahan kysymykset. Krohn toistaa esseissään ja kaunokirjoissaan ajatusta, että moraalia ei voi olla ilman mielikuvitusta.

Hänen kirjoissaan puhutaan, lumetodellisuuksien ja väärän tiedon kauppamiesten ohella, ”ihmiskunnan yhteistä virtuaaliarkistosta”. Siis tiedosta, mielestä, merkityksistä ja häilyvästä, uhanalaisesta rakkaudesta.

Krohn toistaa kirjoissaan ajatusta, että moraalia ei voi olla ilman mielikuvitusta.

Ihmismieleen mahtuu paljon muutakin kuin apatiaa ja piileviä aggressioita.

Krohnin sadunomainen ja nostalginen 1950-lukulaisuus, yhteisöllisyys, ihmeen tuntu, maailmankaikkeuden mittailu ja sivistyksen valo on ollut koko ajan läsnä hänen lasten- ja nuortenkirjoissaan, kuten Kotini on Riioraa (Teos 2008) ja Auringon lapsia (2011).

Myös dystopiakirjoista ehkä jylhin ja kitkerin päättyy vavahduttavan toiveikkaaseen kuvaan. Sakari, Hotel Sapiensin ainoa lapsi, ompelee ”kaiken maanpäällisen elämän lipun”. Se ripustetaan Nunnilta lupaa kysymättä hotellin savupiippuun.

Jos alussa hehkutin Krohnia kylmäpäisenä kyberpunkin ja dystopian edelläkävijänä, niin yhtä hyvin kirjailija näkee itsensä, ainakin Parnasson 2/2003 haastattelun mukaan, klassistina ja sadunkertojana Hans Christian Andersenin (1805–75) hengessä.

Nykykirjallisuus ja antiikki

Suuremmalle yleisölle tarkoitettua kirjallisuudentutkimusta tai kirjallisuutta koskevaa esseistiikkaa julkaistaan Suomessa vähän. Lähinnä tulevat mieleen 1800–1900-lukujen taitteen taiteilijaelämäkerrat, tai toisen kultakauden eli 1950-luvun modernismin paaluttaminen.

Siksi Lyytikäisen esseet ovat suunnilleen parasta, mitä kirjallisuudenystävä voi toivoa: innoittunutta ja asiantuntevaa lähiluentaa, joka houkuttaa koko ajan tarttumaan uudestaan myös Krohnin omiin kirjoihin. Ja nimenomaan niihin uusimpiin.

Vain 224-sivuinen esseekokoelma muistuttaa runsaudensarvimaisuudessaan Krohnin omia kirjoja. Siksi paljon ideoita ja näkökulmia mukaan on mahtunut. Pilviä maailmanlopun taivaalla on parhaimmillaan kuvatessaan Krohnia yhteiskuntakriitikkona ja aikalaissatiirikkona, tuhon ja toivon näkymien maalarina.

Kirjassa kuvataan niin ikään oivaltavasti Krohnin teosten käymää dialogia Raamatun, Platonin, Homeroksen, Danten, Edgar Allan Poen, Jean-Paul Sartren ja monen muun kanssa. Samalla syntyy kiehtovia sivupolkuja melankolian kulttuurihistoriaan, satiiriin lajityyppinä ja inhoon kaunokirjallisena keinona.

Ainoa miinus tuleekin siitä, että Lyytikäisen Krohn-luennasta uhkaa muodostua eräänlainen ”kirjallisuudenhistoria huipulta huipulle” -kurssi. Krohnin yhteydet niin 1900-luvun dystopiaklassikoihin kuin suomalaiseen nykykirjallisuuteen jäävät turhan ohuelti hahmotelluiksi.

Kun Lyytikäinen esipuheessaan lupaavasti mainitsee Krohnin olleen synnyttämässä kokonaista koulukuntaa, odotin jossain vaiheessa kuulevani vaikkapa Maarit Verrosen (s. 1965) tai Tiina Raevaaran (s. 1979) nimet.

Dystopiaklassikkojen puolelta ainakin Ray Bradburyn (1920–2012) Fahrenheit 451 (suom. Juhani Koskinen, Kirjayhtymä 1966) olisi sopinut tähän kirjaan. Bradbury kun näki, Krohnin kirjoitusten ja julkitulojen tapaan, ettei sananvapautta uhkaa pelkästään autoritaariseksi tai totalitaariseksi muuttuva valtiovalta. Vaan yhtä hyvin erilaisten painostusryhmien ja mielensä pahoittajien luoma ryhmäpaine.

Siksi odotan jo täysillä jatko-osaa, Leena Krohnin dialogeja nykykirjallisuuden kanssa.