Ensivaikutelmani Pirjoliisa Tuomisen (s.1969) esikoiskokoelmasta Unohdan että olen on kepeä, ilmava ja tunnelmoiva. Kokoelma on kauniskantinen vihkonen, jonka voisi viedä mukanaan mökille tai josta haluaa lukea säkeen pari ratikkamatkan aikana. Näin voi päästä vielä paremmin tunnelmiin, jotka joko ovat siinä ihan silmien edessä oksalla halkeavassa pisarassa, tai voi antaa runojen kuljettaa kaupungin yksilötäytteisyydestä paikkaan, missä minä tyhjentyy ja unohtuu ja on silti tapahtumisen keskiössä.

Metsä, linnut, rusakot, kettu, taivas ja vesi ovat Tuomisen runouden päähenkilöitä. Välillä ollaan myös kaupungissa, mutta se edustaa runon minälle lähinnä ”ikävän” tyyssijaa, missä ”en voisi kuvitella olevani kotonani nyt”. Maaseutu-kaupunki -vastakkainasettelu on Tuomisella sen verran lempeä, että teollisesti syntyneestä katulyhdystäkin näkyy vielä läpi luonto, vanha maailma.

Tuomisen esikoiskokoelman runon minä haluaa väistyä itseään suuremman ja vanhemman tieltä syrjään mutta hengittää kuitenkin taustalla mukana: mikä tapahtuu luonnossa, tapahtuu minullekin. Tuomiselle tämä tarkoittaa, että kun ihminen menee luonnon mikrokosmoksen ääreen, hän tulee keskiöön, missä ääriviivat katoavat ja oma oleminen lakkaa.

Unohdan että olen esittää monta tällaista minän pientä kuolemaa, missä luonto jatkuvasti valmistaa siihen, mitä on tulossa ja mihin ollaan menossa Vuodenajat ovat odotusta ja samalla merkkejä siitä, kuinka nopeasti kaikki on ohi. Mitä yksi luontokappale ja yksi silmä ehtii nähdä silloin, kun edes ”varjot eivät mahdu suoristumaan”. Entä mitä ehtivät minä ja sinä, löytävätkö toisiinsa lumen läpi, jos kerran ”aika ei ole pystysuora, vaan pyöreä kuin kuun rata”. Syklinen olotila, kiertäminen ja paluu piirtävät näin myös kuvaa suhteesta, jonka aika on aina lyhyt, täynnä uusia alkuja.

Lyhyt runomuoto on tällaisen tematiikan kannalta ehkä tarkoituksenmukaisin, toisaalta Tuomisen säkeet tuovat mieleen luontokalenterista repäistävät lehdet, jotka kuvittavat vuodenaikoja sinänsä osuvasti mutta vain sen hetken ja kulloiseenkin tilanteeseen sopien. Tämä on yksi tapa tehdä runoa. Saattaahan välillä riittää, että lukija tavoitetaan edes tuon pian irti repäistävän lehden ajaksi.

Niin sivuhenkilö kuin Tuomisen runojen havainnoiva, oman olemisensa unohtava minä onkin, hän voi päästä havainnon tarkkarajaisuuden myötä tilaan, mitä voisi kutsua keskiössä olemiseksi. ”– ja hetken oma kuva / ohrapellon tyynellä pinalla”. Silloin yksi on monta, samalla täällä ja toisella puolella. Ylitys tapahtuu aina huomaamatta.

Tuota keskiötä Tuomisen runot lähestyvät vaihtelevalla menestyksellä. Parhaimmillaan Tuominen antaa kielen tapahtua eikä tyydy vain kuvailemaan. Ohuimmillaan hän taas heittelee muutamat rivit runonnäköisiä ajatuksia ”Tärkeintä on, että puhut / suoruskan värisiä sanoja. / Muulla ei ole niin väliä.” tai ”Puita on katsottava / silmät kiinni / ettei näkisi / olemattomia”. Tällaiset sutkaukset ja häiritsevän taajaan toistuvat mitään sanomattomat ”sanat” ja ”ikävä” latistavat kokoelman sinänsä puhdaspiirteistä ja oivaltamaan pyrkivää runoa.

Kun luonnolla on suomalaisessa kirjallisuudessa vielä lähes aina ollut yliote, toivoisi nykypäivän luontolyyrikkojen tuovan luontoonkin – mitä sillä nykyään voikin ymmärtää – toisenlaisiakin äänenpainoja. Kaunis kuulas luonto kun ei meille kohta enää riitä.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa