Omilla teillä

Pirkko Aitoahon teksti on kuulasta proosaa. Se kiristää vähin, huomaamattomin elein otettaan pahaa aavistamattomasta lukijasta. Kun otteen vihdoin havaitsee, siinä pyristeleminen tuntuu silti mukavalta. Aitoahon kieleen voi upota hitaasti, tarkastella sitä läheltä tai matkan päästä.

Joskus kaunokirjallinen teos ei saa ansaitsemaansa huomiota ilmestymisvuotenaan. Kesäkuussa Kiiltomadon keskustelupalstalla kaipailtiin ansaittua kritiikkiä Pirkko Aitoahon romaanista Omilla teillä. Yhteen ääneen yhtyi toinen ja pian kolmas, ja niin tämä kritiikki kirjoitettiin. Aitoaho on hyvä esimerkki kotimaisesta kirjailijasta, jonka tuotanto on sivuutettu nätisti sanomalehdissä tai kuitattu lyhyellä arvostelulla. Omilla teillä on kuitenkin niin omaleimainen ja tasapainoisen herkkä teos, että jos nyt julkaistava kritiikki saa edes yhden uuden lukijan tarttumaan kirjaan, kritiikki on ansainnut paikkansa.

Aitoahon ensimmäinen romaani kahden novellikokoelman Kolmekymmentä senttiä on pitkä aika (1995) ja Tiistait ovat hyviä lähtöpäiviä (1998) jälkeen kuvaa ristiriitaista parisuhdetta, puolisoiden hidasta liikettä pois toistensa luota.

Romaanin keskiössä on ryhmä vakiintuneita kolmikymppisiä. Kertojana on nuori kuvaamataidon opettaja Elina. Elinan asioiden pitäisi olla kunnossa. Tähän asti elämä on edennyt sujuvasti: ensin tuli mies, seuraavaksi avioliitto ja sitten oma talo maalla. Elina on miettinyt elämänsä raamit valmiiksi, eikä hän missään nimessä halua itselleen vanhempiensa kaltaista avioliittoa. Parisuhdetta, jossa toinen säännöllisin väliajoin lähtee ja toinen jää yksin. Lopulta ypöyksin. Elinan tulevaisuudensuunnitelma on siis selvillä. Pian olisi lapsen vuoro. Lapsi ei kuitenkaan tule. Ei ota tullakseen.

Kun kauan odotettu raskaus lopulta tulee, Elina ei tiedä, miten suhtautua. Vauvasta pitäisi iloita, mutta hän ei pysty, koska suhde aviomieheen on huteralla pohjalla. Ystävät ja äiti vakuuttelevat, että talo maalla pitäisi olla naisen kaikkien unelmien täyttymys, mutta Elinaa avaruus ahdistaa. Lumen ympäröimä koti alkaa tuntua vankilalta. Elinan mies Nalle on lääkäri, joka tekee pitkää päivää ja viihtyy töissä. Aiempi kaupunkielämä kahviloineen ja kirjakauppoineen on tuntunut itsestään selvältä, siellä Elina on tiennyt, miten toimia, miten olla ja elää. Nyt hän huomaa olevansa yksin isossa talossa sekavien tunteidensa kanssa:

”Ahdistus oli iskenyt vasta sunnuntaiaamuna. Hän oli kiertänyt huoneissa, liikkunut kuin eläin aitauksessa. Huonekalut olivat seisoneet hengettöminä kuin vahakabinetin asukkaat tilassaan. Hänen kaappinsa ja lipastonsa, hänen istuinpaikkansa, ystävänsä, jotka avautuivat hänelle arjessa kuin syli, olivat kaikki kääntäneet hänelle selkänsä.

Vasta iltapäivällä, lumiset pihapuut silmissään, hän oli tuntenut saavansa ääriviivansa takaisin.”

Kun lapsi sitten menee kesken, tilalle tulee suru ja parisuhteen ongelmat vain korostuvat. Koulussa on onneksi biologianopettaja Tuomas, jolle voi puhua. Nallen paetessa yhä enemmän työnsä pariin Elina hakeutuu Tuomaksen seuraan. Heidän ajatuksensa käyvät yksiin ja Elina huomaa viihtyvänsä Tuomaksen seurassa.

Jos perustukset huojuvat

Yllättäen romaanin aloittanut parisuhdekuvaus muuttuukin äidin ja tyttären suhteen kuvaukseksi Elinan peilatessa avioliittoaan omien vanhempiensa suhteeseen. Vanha haava lapsuudesta painaa nykyhetkessä äidin ja tyttären välejä. Romaanin päävire pysyy kuitenkin Elinan tunteiden etsimisessä sekä äitiä että aviomiestä kohtaan. Ollaan kirjaimellisesti päähenkilön ajatusten sisällä, omilla teillä.

Elina etsii ennusmerkkejä elämälleen, vastauksia häntä vaivaaviin kysymyksiin. Putoaminen luisteluretkellä avantoon saa tietyn merkityksen hänen mielessään, samoin idyllikodin lahoavat perustukset. Jos kerran jo talon perustukset huojuvat, niin miksei myös avioliitto.

Aitoaho tekee myös tarkkoja aistihavaintoja. Pienet yksityiskohdat tuovat Elinan maailman hyvin lähelle, lähes hajuetäisyydelle. Miljöökuvaus ei tunnu silti päälle liimatulta, vaan harkitut havainnot avaavat lukijalle päähenkilön sisäistä maailmaa, jäsentävät sitä. Rakkaudessaan empivä Elina joutuu todistamaan kahden oppilaansa hellää kohtaamista:

”Elina oli nähnyt rakkaudenpalon. Hän oli aukaissut oven jumppasaliin, tarkistanut viimeisenä lähtijänä viimeisen tyhjän tilan ja nähnyt heidät seinälle sinkoutuneena samaan kohtaan kuin keskipakoisvoiman heittämänä. Ei mitään amerikkalaissarjojen jäljitelmää, Elina ajatteli, sitä jota lukiolaisetkin harrastivat suut auki kuin kalat akvaariossa. Auki-kiinni, auki-kiinni. Jossa partneri oli ruokaa, eikä kuitenkaan maistunut.”

Omilla teillä on ilmestynyt Aitoahon kahden novellikokoelman jälkeen. Novelleista tuttu tiivis ja elliptinen ilmaisu näkyy romaanissakin. Turhia sanoja ei ole. Välillä romaani pakottaa lukemaan hitaasti, ettei vain mitään menisi ohi. Aitoahon tekstille tyypillinen tiiviys jättää myös lukijan pohdittavaksi asioita. Romaanissa on mukavasti ilmaa ja tilaa tulkinnalle.

Oloni on haikea, kun kirja loppuu, mutta olen toiveikas tulevien tarinoiden suhteen. Nämä ihmiset ja heidän elämänsä koskettavat.