Haavamaa

Kääntökirja peilaa runoutta ja proosaa toisiaan vasten. Sen laaja intertekstuaalinen korpus sisältää yllättäviä yhteyksiä.

Hakukoneen tulos hymähdyttää.

Kun kirjoitan Pontus Purokurun Haavamaa-teoksen nimen selaimeni hakukenttään, algoritmi tiedustelee: ”Tarkoititko: Haavemaa”. Vaikka tulos ei ole ihan sitä mitä haen, se tulee avanneeksi Purokurun kirjaan näkymän, josta ei ole paluuta.

Hakukoneiden soveltaminen kaunokirjallisuuteen oli tärkeä osa 2000-luvun alun flarf-estetiikkaa. Vuosituhannen vaihteen internetkirjoituksista vaikutteita saanut, raakaa ironiaa ja suoraa vilpittömyyttä yhdistävä ilmaisutyyli oli vahvasti esillä Purokurun edellisessä proosateoksessa Römaani (2019). Kyberavaruuden tekstuaaliset uhat ja mahdollisuudet ovat kiehtoneet Purokurua enemmänkin. Viime aikoina hän on sosiaalisen median julkaisujensa perusteella viehättynyt tekstigeneraattori ChatGPT:n käytöstä, joten jotain kaunokirjallista lienee työn alla.

Purokurun toinen kaunokirjallinen teos, proosaa ja lyriikkaa soveltava kääntökirja Haavamaa, on flarfista kaukana. Se on lajityyppien yhdistelmä, hybridi, joka kertoo ja puhuu siitä, millaista on olla nuori kaupunkilaisaikuinen myöhäiskapitalismissa. Mitään ehyttä tarinaa teos ei kerro. Sen sijaan yhteen kietoutuu hienovaraisia kohtauksia, jotka muuttuvat paikoin esseistisiksi huomioiksi elämää peruuttamattomasti muuttavien (tai oletettuun lähitulevaisuuteen sijoittuvassa teoksessa jo muuttaneiden) tapahtumien keskellä. Aiheet ovat runsaita ja aseistariisuvan laajoja: parisuhteen kriisi, kapitalismin sorto, ekologinen tuho.

Keväällä ilmestyneestä Haavamaasta on vuoden mittaan tullut runsaasti kritiikkejä, joissa kirjan perustuksia on ruopattu hyvin. En siksi olekaan kiinnostunut kirjoittamaan tyypillistä yleisarviota. Jos sellaista haluaa, suosittelen tutustumaan esimerkiksi SARVin ykköstykki Vesa Rantaman kritiikkiin Helsingin Sanomissa tai johonkin toiseen Purokurun kotisivuillaan listaamaan kirjoitukseen.

Aion paneutua teemoihin, jotka minua teoksessa kiinnostavat eniten. Näitä ovat kääntökirjan erityisluonne, traumaan liittyvä häpeä, kiinalainen runous ja virheen estetiikka.

Ylösalas eestaas

Kääntökirjan esteettisenä lakmustestinä voi pitää sitä, millaiseen lukuhierarkiaan kirjan eri puolet asettuvat. Ovatko ne tasapuolisia, vai vihjaako toinen olevansa oikeutetumpi luennan alkupisteenä? Ensivilkaisulla Haavamaan molemmat kannet näyttävät saman aiheen muunnelmilta, joista toinen on punainen ja toinen harmaa. Jos syntyisi vaikutelma, että toinen olisi toisen variaatio, syntyisi myös käsitys hierarkiasta niiden välillä. Tasa-arvoiseksi aiotussa teoksessa tämä olisi luonnollisesti virhe.

Haavamaassa eri puolien huomaavaisesta tasapuolisuudesta kertoo se, miten harmaa puoli näyttäisi selkämyksen perusteella olevan hieman punaista puolta paksumpi. Suurempi sivumäärä houkuttelee olettamaan, että kyseessä on merkityksellisempi ”etupuoli”. Selkämyksessä kirjailijan sekä teoksen nimi on kuitenkin aseteltu niin, että punaisen kannen osalta teksti kulkee suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaiseen tapaan ylhäältä alas, kun taas harmaa puoli noudattaa ranskalaista muotoilua.

Tasapuolisuuteen vihjaa myös ISBN-numeroiden ja kiitosten sekä tekijätietojen asettaminen yhtäläisesti harmaan ja punaisen puolen sisälehdille. Paratekstillisesti kääntökirja onkin toteutettu hyvin.

Toisaalta en näe erityistä syytä sille, miksi runo- ja proosapuolia ei olisi voinut laittaa samalle puolelle peräkkäin tai jopa lomittain. Eri puolien kohdatessa Haavamaassa kun ei varsinaisesti tapahdu mitään. Jaksot päättyvät, siinä se. Molempien puolten rivit käsittelevät koskettamista, mutta ne eivät kommentoi toisiaan. Taitteessa tuntuu hieman siltä kuin langanpäät jäisivät ilmaan. Lukijana olisin halunnut kokea muunkin käänteen kuin kirjan asettamisen ylösalaisin. Toisaalta tämä tuottaa myös kääntökirjoille ominaisen päättymättömyyden tunteen, kun teosta tekee mieli alkaa keriä uudelleen auki.

Häpeän historia

Haavamaan ilmestymisen alla Purokuru kirjoitti Nuoreen Voimaan (1/2023) esseen traumafiktiosta käsitellen Iida Rauman ja Édouard Louis’n kaltaisia kirjoittajia. Käsitteellisenä lähtökohtana kirjoituksessa ei kuitenkaan ole haava, vaan rekonstruktio. Purokuru kirjoittaa:

Vaikuttaa siltä, että meidät on räjäytetty. Keräilemme omia riekaleitamme ja yritämme ripustaa niitä turvalliseen tilaan, kuten rakkaussuhteeseen, intohimoiseen työntekoon, sosiaalisen median ankarasti taisteltuun nurkkaukseen tai elvytettyyn nationalismiin.

          […]

Kutsun tätä räjäytettyä ja uudelleenkoottua hökkeliä traumasubjektiksi.

Voima-lehden haastattelussa Purokuru on todennut, ettei Haavamaa kuvaa hänen omia saati kenenkään yksilöllisiä kokemuksia. Teos ei olekaan traumafiktiota Rauman ja Louis’n tapaan, vaan eräänlaista trauman diagnosoinnin pohjalta rakentunutta fiktiota. Kun traumakirjallisuudessa asioita käsitellään usein kehollistuneiden muistojen kautta, Purokuru katsoo traumaa analyyttisesti ulkoa päin:

Edellisenä päivänä minä olin ollut meressä kaupungin edessä. Oli kuin vuosia sitten, silloin kun kelluimme yhdessä. Pinnalle ankkuroidut betonikolmiot mursivat aaltoja, kiipesimme limaista vedenalaista rautaketjua pitkin kolmiolle, merituulta, rannan kuumat puiset portaat. Silloin meri oli samea. (s. 9.)

Kustantamon tiedotteessa Purokuru kertoo, että kirja on ”yritys ajatella tällä hetkellä yleistä traumakirjallisuuden juonnetta” ja sen yhtenä pyrkimyksenä on ”kiihdyttää trauman kokemusta”. Suoraan sanottuna en ymmärrä, mitä trauman kiihdyttäminen tarkoittaa, mutta sen ymmärrän ja tiedän, minkälaisia tunteita traumaan voi liittyä. Näistä tunteista mielestäni tärkein on häpeä, jota teos ei juurikaan käsittele.

Traumassa ja traumafiktiossa häpeä toimii usein kerronnan perusvoimana. Esimerkiksi Louis’n Väkivallan historiassa häpeä näkyy niin päähenkilön kokemana nöyryyttävänä seksuaalisena väkivaltana kuin raiskaajan omana, kolonialistisen valtajärjestelmän kautta sisäistettynä alistuneisuutena. Rauman Hävityksessä yksilön kärsimys ja Turun taudin patologinen, vuosisatojen ajan jatkunut kulttuurihistoriallinen tuho kera muun planetaarisen hävityksen rinnastuvat koulukiusaamiseen ja sen synnyttämään nöyryytykseen ja häpeään.

Purokuru kirjoittaa surun sirpaleista sekaisin mennessä maailmassa, mutta kaiken tuon yleisellä tasolla kuvatun menetyksen parissa ajatus harhailee. Haavamaan lukeminen tuntuu kuin vaeltelulta katakombissa. Arkkitehtuuri on kaunista, goottilaiset koristelut nättejä, ja onhan tämänkin kaiken taustalla jotain syvän inhimillistä, mutta jotenkin lopputuloksesta on vaikea saada otetta.

Keho puhuu

Hassua kyllä, kokemus on jotenkin sama ja silti päinvastainen kuin Römaanin kanssa. Ilmestyessään sen flarf-proosa tuntui miltei vuosikymmen Teemu Mannisen Futuraman ja Harry Salmenniemen Texas, saksien jälkeen lähes nostalgiselta − ja siksi hivenen vanhentuneelta. Liian tuttuja raunioita? Runojä-teosta mukaileva nimikin tuntui siltä, että Salmenniemi et al. ovat olleet kovassa luvussa.

Haavamaan proosakerronta on analyyttista ja tietyllä historiattomalla tavalla pinnallista (ja toisaalta salmenniemenhartsan tapaan pastissimaisen modernistista), eikä siinä ole varsinaisesti psykologisia tasoja. Tämä toisaalta sopii teoksen jälkikapitalistiseen jumahtaneisuuteen, siihen Mark Fisherin kapitalistisen realismin teesiin, että tulevaisuus on peruttu. Samalla kaikki etäännytys tekee tekstistä jotensakin yhdentekevää. Surun paatos yhdessä hivenen monotonisten lauserakenteiden ja haavikkomaisen lohkottujen säkeiden kanssa kangistavat Haavamaan kielellistä rekisteriä perin juurin:

Heräsin ripuliin. Vessan lattialle kuollut tuhatjalkainen oli kadonnut. Ruumiin tilalla oli ruosteenvärisiä roiskeita. Olin löytänyt samanlaisia aikaisemmin vessanpöntön ympäriltä. Katsoin, oliko puhelimessa viestiä, jossa minua kaivattaisiin. Puhelin oli täynnä pettymyksiä. (s. 60.)

Olla-verbin toistaminen, sidesanojen puute ja lauseiden yhdenmukainen rytmi tekevät proosasta katkoksellista ja junnaavaa: tuhatjalkainen oli kadonnut, ruumiin tilalla oli roiskeita, olin löytänyt samanlaisia aikaisemmin, puhelin oli täynnä pettymyksiä. Proosapuolen lakoninen kieli on yleisemminkin täynnä vastaavaa jäyhyyttä, joka horjuu ylevän ja eleettömän rajamailla.

Tulee mieleen: olisiko trauman pirstaleita voinut räjäytellä eri kokoisiin osiin niin, että lauseet eivät olisi aivan toistensa kaltaisia, kun kerran ripulista kärsiminenkin on saatu kuulostamaan näin ylväältä?

Viiniä, kirjoitusta

Jäin kaipaamaan Haavamaalta tarkempaa rajausta. Valintaa siitä, olisiko kyseessä enemmän runo- vai proosateos. Tällaisenaan teoksen runous ja proosa oleilevat liikaa samalla kielellisellä tontilla, minkä takia ne syövät toistensa tehoa. Lukiessani eri puolia huomasin tarkastelevani ja lukevani molempia runouden kautta.

Tästä syystä ei ehkä lienekään yllättävää, että pelkkänä runoteoksena teos olisi kenties toiminut paremmin. Parhaimmillaan siitä löytyy kauniin aforistisia tiivistyksiä, joissa homonyymit onnistuvat muodostamaan mainioita rinnastuksia: ”Nälässäni on sivumaku ja minun kieleni pitää siitä // ja suussani on aina jonkun kieli” (s. 19). Paikoin runot sortuvat nokkeluuteensa, ja lopputulos jää hieman naiiviksi: ”Kun perinteenä on perinteen kaataminen, // perinteen tukeminen kaataa perinteen” (s. 18).

Puutteistaankin huolimatta runot tuntuvat kokonaisuutena proosajaksoja harkitummilta. Esimerkiksi runo-osastojen otsikoissa on käytetty loogiseen mielettömyyteen ja lukujen raja-arvoihin perustuvaa ajatusta, jossa osastot on numeroitu ilman, että ne etenisivät suoraviivaisesti luvusta yksi eteenpäin.

Ensimmäinen osasto on otsikoitu ”0/1 kuristus”, toinen on kiinalaisrunoilija Po Chü-in suuntaan nyökkäävä ”1/2 laiskurin laulu” ja kolmas, päättävä osasto ”2/3 hauta-aika”. Kokonaislukujen jääminen saavuttamatta vihjaa keskeneräisyyteen ja päättymättömyyteen, mikä asettuu luontevasti ajattomuuden teemaan. Proosapuolen luvuissa tai ”maisemissa” ei ole samanlaista kiinnostavaa kulmaa.

Runoissa Haavamaan tiheä kielikin tuntuu toimivan paremmin kuin proosassa. Po Chü-in ”Laiskurin laulu” -runoon viittaavassa osastossa ollaan klassisen kiinalaisen lyriikan perusasioiden äärellä:

Kolmetoista vuotta

riistin itseäni. Kilpailin ja kuristin.

Vaikka yrittäisin jatkaa

ruumis ei anna. Mieluummin

se kuristaa itsensä.

Enää kaipaan vähän viiniä

pienen tornin lainaan

kirjan jota lukea ja kirjoittaa.

(Haavamaa, s. 23)

Kiinalaisen hiljaisuuden estetiikan rinnalla on myös muita sävyjä. Sama runo tuo mieleen Lassi Nummen Requiem-runoteoksen (1990) kristillisen eksistentialismin, mikä toki sopii Haavamaan aatokselliseen ylevyyteen:

Tuhosin kuvaa,

                                jota kannoin sisimmässäni.

Minä tuhosin ihmistä, sinun kuvaasi.

Ja kun epätoivo kasvoi yli kaikkien rajojen,

minä riistin itseltäni elämän.

(Requiem, s. 36)

Fragmentaarisuudesta huolimatta runopuoli jää jotenkin vajaaksi. Joko itse runoja on liian vähän tai sitten ne vähätkään eivät aina ihan saa kaipaamaansa tilaa. En tiedä, onko kyse jopa siitä, että kirjan fonttikoko on pikkaisen liian iso tai fontti väärä, mutta runoja lukiessa tuntuu siltä kuin olisi kiire, aivan kuin sanoilta loppuisi happi. Runoista jää puuttumaan runon tuntu, kutsu pysähtyä makustelemaan ja puntaroimaan säkeiden lyyristä painoa.

Runo-osaston lyhyyttä ja muutamia heikoimpia runoja olisi helposti voinut täydentää ja korvata proosapuolen onnistumisilla. Esimerkiksi ”Meistä jää vielä hyvät rauniot” (s. 8) olisi hieno säe, ja sivulla se onkin aseteltu itsenäiseksi rivikseen, mutta proosan keskellä se jää jotenkin toispuoleiseen asemaan. Haavamaalla tuntuukin olevan vaikeuksia löytää paikkaansa hybridinä: lyyrinen materiaali tuntuu liian läpiluettavalta, proosa-ainesta taas painaa raskaus ja tiheys.

Ajattelen tämän johtuvan siitä, että kirja tuntuu liikaa pastissilta. Purokurun traumafiktioesseessään käyttämää ilmaisua lainatakseni Haavamaa tuntuu liikaa palasista kokoon rakennetulta. Välillä osat vaikuttaisivat olevan hieman väärissä paikoissa. Ironista kyllä, tämä muistuttaa ChatGPT-kielimallin tuottamia tekstejä. Käytännössähän ChatGPT on vain yksi suuri pastissimekanismi, joka tuottaa koherentilta vaikuttavaa tekstiä laajan kieliaineiston pohjalta. Kuitenkin kielimallin tuotoksissa on usein vinoumia, joissa tyylilajin logiikka alkaa pettää.

Purokuru on selvästikin erittäin lukenut kirjoittaja, joka nauttii tyylimukaelmien tekemisestä. Hänen pastisseissaan on jokin rakenteellisesti väärä pohjavire tai kaltevuuskulma, minkä takia lopputulos muistuttaa ChatGPT:n tyylirikkeitä. Tai ehkä kyse on samasta kuin Römaanin kohdalla: sovelletun pastissin estetiikka on jo niin saturoitunut, että pelkkä mukaelma ei riitä − täytyy tehdä jotain omaa.

Tauski koneesta

Kriittisyydestäni huolimatta pidän siitä, että Haavamaa on olemassa. Kokeellisten tai vaihtoehtoisia ilmaisutapoja koettelevien kirjojen riskinä on herättää enemmän kysymyksiä siitä, mitkä muodon ja sisällön piirteet ovat oikeasti mielekkäitä, kuin siitä, mistä asioista kirjassa pitää. Arvostan myös sitä, miten erilainen teos Haavamaa on verrattuna Römaaniin.

Haluaisinkin ehkä lukea lisää siitä, mitä Purokuru käsitteli Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi -esseekokoelman (2018) jaksossa, jossa hän painii koulunsa rehtorin kanssa veteraanien puhetilaisuuden ulkopuolella. Samanlainen auktoriteetin vastustamisen hankaluus toistuu myöhemmin mielenosoituksessa, missä vanhempi anarkisti sättii Purokurua tämän tallustellessa kiltisti pois poliisin käskyjen myötä.

Hienon esseen vahvuus on nimenomaan siinä, että se on tyyliltään häpeään perustuvaa traumakirjallisuutta, joka ei kuitenkaan vello tunteissa vaan käsittelee kipeää kokemusta iän suomalla selkeydellä. Tämä puolestaan vastaa täysin Po Chü-in kaltaisen erakkorunoilijan eetosta. Omissa silmissäni Haavamaa tuntuukin metodologisesti jopa tarpeettomalta työltä: kun Purokuru kerran osaa kirjoittaa häpeästä ja traumasta niin taitavasti ja kirkkaasti sortumatta tunteissa märehtimiseen ja muihin kliseisiin, mihin hän tarvitsee yritystä ”kiihdyttää trauman kokemusta”?

Minulle traumakirjallisuuden hienoimpia töitä on japanilaisen Takeshi Kaikon Kesän pimeys (1972, suom. Kai Nieminen, 1977). Siinä päähenkilön synkkä aura on pitkään vailla selitystä, kunnes loppupuolella paljastuu ohimennen hänen taustansa sotakirjeenvaihtajana Vietnamin sodassa. Yhtäkkiä pimeydelle löytyy lähde, jota ei selitetä puhki mutta jonka kautta lukija alkaa tunnistaa vihjeitä tarinan vihjaamassa synkkyydessä.

Traumaan liittyvä yllättävä käänne ja Purokurun viehtymys korkeaan ja matalaan tyyliin sekä kyky kirjoittaa molemmissa rekistereissä herättääkin ajatusleikin siitä, millainen teos Haavamaa olisi ollut, jos se olisi tuonut näitä eri piirteitä ja ilmaisutapoja yhteen. Tästä jo aiemmin mainitsemani hakukonealgoritmi nimittäin antoi maistiaisen. Sen tarjoama tulos ”Haavemaa” on yksi Tauno ”Tauski” Peltosen suurimmista hiteistä, jossa lauletaan täydellä paatoksella:

suuri on surujeni summa

kun kohtaamme uudestaan

Kaikki, mitä Tauski koskettaa, asettuu aina sekavaan valoon. Haavamaan muuttuminen ”Haavemaaksi” alkoi herättää vastakarvaa, joka tuntuu kipeällä tavalla kiinnostavalta. Säkeen ”suuri on surujeni summa” pateettinen assonanssi muistuttaa Haavamaan proosapuolen päätösrivin ”Halataan kun tavataan” soinnillisuutta, minkä vuoksi ”Haavemaa” ja Haavamaa ovat alkaneet muodostaa mielessäni selittämätöntä mash-upia.

Vaikka onkin tarpeetonta spekuloida kritiikissä sitä, millainen teos olisi ollut jos sen esteettisiä ratkaisuja olisi tehty perustavasti toisin − luonnollisesti kyseessä olisi silloin eri teos −, römaanimainen vaihtoehto-Haavamaa tauskisine sivumakuineen olisi ollut eittämättä hyvä raunio.