Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa

Pirkko Nuolijärven ja Liisa Tiittulan kirjassa Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa tarkastellaan, miten suomalaiset kirjailijat 1800-luvun lopulta nykypäivään esittävät teoksissaan puhuttua kieltä ja miten kääntäjät eri aikakausina ratkaisevat puhutun kielen kääntämiseen liittyviä ongelmia. Kookkaassa tutkimuksessa aineistona on yhteensä 332 kotimaista ja suomennettua teosta, pääosin romaaneja.

Tarkastelun lähtökohtana on puhutun ja kirjoitetun kielimuodon erojen tiedostaminen ja sen tutkiminen, millaisia mahdollisuuksia ja rajoituksia kirjoitetun puheen esittämisessä on. Kirjailijan kieltä on tutkittu Suomessa sekä kirjallisuustieteessä että kielitieteessä. Usein nimikkeenä on ollut kirjailijan tyylin tutkimus. Yhdessäkään aikaisemmassa suomalaisessa tutkimuksessa puheen esittämistä kaunokirjallisessa kerronnassa ei tarkastella diakronisesti pitkältä ajalta. Varsinkaan sellaista tutkimusta ei ole, jossa myös saman ajanjakson suomennokset otettaisiin huomioon.

Kirjoittajat rajaavat näkökulmakseen sen tarkastelun, ”millaisia keinoja alun perin suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden ja suomennetun kirjallisuuden tekijät ovat käyttäneet, kun he ovat valinneet henkilöidensä dialogeihin tai kertojanääneen puhekielen piirteitä ja luoneet eri tavoin puheenomaisuutta, eri kielimuotoja ja kielellisen vuorovaikutuksen piirteitä”. Tosiasiassa teoksessa keskitytään suorana esityksenä referoituihin dialogeihin, mutta epäsuorana esityksenä sekä vapaana epäsuorana esityksenä referoitu puhe ohitetaan muutamin esimerkein.

Rajaus on perusteltu, sillä aidon puheen vaikutelmaa olisi vaikea etsiä esimerkiksi vapaasta epäsuorasta esityksestä, jossa usein toistetaan puheen lisäksi henkilön ajatuksia ja muuta mentaalista toimintaa. Lukijan orientoitumista olisi auttanut, jos heti alussa olisi kerrottu, että käsiteltävät kohdat ovat ”erityisesti sellaisia esimerkkejä, joissa on ilmi pantua dialogia”.

Käännöstiede tarkastelee dialogia omasta näkökulmastaan. Tutkimussuunnista tekijät painottavat deskriptiivistä tutkimussuuntaa, joka keskittyy käännöksiin ja niiden merkityksiin kohdekulttuurissa, ei niinkään lähdeteksteihin. Huomiota kiinnitetään niihin normeihin, jotka ohjaavat kääntäjän työtä eri aikoina.

Kolmen tieteenalan työkalut

Kun analyysin työkalut on valittu kolmelta tieteenalalta – kielitieteestä, kirjallisuustieteestä ja käännöstieteestä –, joissain kohdin lukijalle saattaa tulla vaikeuksia käsitteiden käytössä, sillä tieteenalat painottavat asioita eri tavoin. Teoksessa esitetään normin käsite kirjailijan ja kääntäjän työtä ohjaavana tekijänä. Normit määrittävät, millaisen lähdetekstin ja käännöksen kulloinkin odotetaan olevan ja miten eri genret suhtautuvat puhekielisyyteen. Kirjailijan luovan työn yhteyteen normin käsite ei sovi yhtä hyvin: kirjallisuuden normit säätelemässä kirjailijan työtä tuntuu vieraalta ajatukselta.

Tekijät nostavat keskeiseksi kirjakielisen dialogin normien uudistajaksi ja rikkojaksi Väinö Linnan. Tuntemattomassa sotilaassa murteilla on tärkeä tehtävä sotilaiden henkilökuvan rakentamisessa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa puhekielisyys ja kirjakielisyys kannattelevat sosiaalisia eroja. Toki kirjailijan samoin kuin kääntäjän täytyy hyväksyä kustantajan asettamat ”normit”, jotta hänen teoksensa julkaistaisiin. Tämän Väinö Linnakin joutui kokemaan, kun Tuntemattoman sotilaan dialogien murre joutui jopa kahteen kertaan kielentarkastuksen kohteeksi.

Suomalaisen proosan puheenomaisuus saadaan esiin pienin keinoin.

Jo teoksen nimessä keskeiseksi käsitteeksi nousee puheen illuusio, jonka tekijät määrittelevät puheenomaisuuden luomiseksi kirjoitetussa kielessä. Käännöstieteessä käsite on yleisessä käytössä, ja onkin relevanttia kysyä, millaisin keinoin kääntäjä välittää puhekielisyyden kielestä toiseen. Kielitieteessä käsitettä on käyttänyt muun muassa Jyrki Kalliokoski (1998) tutkiessaan Hj. Nortamon murrekertomusten puhutun illuusiota: puheen illuusiolla tarkoitetaan vaikutelmaa, jonka kirjailija yrittää lukijalle tuottaa puhuvasta ihmisestä ja tämän läsnäolosta. Kalliokoski painottaa puheenomaisuuden tavoittelun vaikeutta, koska se joudutaan tekemään kirjallisen kielen keinoin.

Fiktion puhe ei ole koskaan tietyssä tilanteessa tietyn henkilön tuottamaa autenttista puhetta. Puheen illuusion selvittäminen onkin ongelmallista esimerkiksi tekstintutkimuksen näkökulmasta, koska dialogit ovat kirjailijan tiettyyn tekstiin valitsemia kerronnan elementtejä, joilla kullakin on funktio kokonaisuuden kannalta. Jotkin fiktiiviset keskustelut ovat reaalimaailman keskustelujen kaltaisia, mutta usein fiktiossa rikotaan tahallisesti tavanomaisia keskustelun maksiimeja.

Erilaiset poeettiset figuurit kuten metafora, metonymia ja litoteesi voivat rikkoa laadun maksiimia. Kirjallisessa tekstissä maksiimien rikkominen on motivoitua. Tällöin ei välttämättä tavoitteena ole autenttinen puheen illuusion tuottaminen dialogissa, vaan keskusteluja on tarkasteltava nimenomaan tietyn teoksen keskusteluina, ei reaalimaailman dialogien kaltaisina.

Genressä genren mukaan

Teoksessa kaunokirjallisuus jaetaan alalukuihin korkeakirjallisuus, nuortenkirjallisuus sekä ajanvietekirjallisuus, josta nostetaan esiin dekkarit ja romanttinen viihde. Valittua luokittelua puoltaa se, että tekijät pystyvät osoittamaan tiettyjä genrejakoon perustuva eroja puheen esittämisessä. Sama teos voi kuitenkin saada eri näkökulmista eri lajimäärityksiä ja lajimääritelmät saattavat muuttua ajan kuluessa.

Teoksessa todetaan, että ajanvietekirjallisuus syntyi lajimääritteeksi 1920-luvulla erotukseksi taidekirjallisuudesta ja herätti jo silloin ristiriitaisia ajatuksia arvottavan luokittelevuutensa vuoksi. Nykytutkimus suhtautuu epäilevästi lajeihin yksiselitteisinä ja normatiivisina kategorioina. Muun muassa Genre-analyysi – tekstilajitutkimuksen käsikirja (2012) toteaa, että kun populaarikirjallisuus (myös genrekirjallisuus) on haluttu erottaa ”oikeasta” taidekirjallisuudesta, ajatellaan, että populaarikirjallisuudessa lajiulottuvuus on korostunut ja että niin sanotun korkeakirjallisuuden tekstit olisivat lajityyppeihin kuulumattomia ainutlaatuisia yksilöitä.

Arvottava jako korkeakirjallisuuteen ja ajanvietekirjallisuuteen häiritsee.

Vaikka tekijät toteavat lajimääritelmien vaikeuden ja rajojen liukuvuuden, he kuitenkin päätyvät edellä mainittuun luokitukseen ja joutuvat paikoin ristiriitaisiin rajanvetoihin, esimerkiksi lauseessa ”Tarkastelemme korkeakirjallisen romaanin lisäksi nuorisolle tarkoitettua kirjallisuutta sekä ajanvietekirjallisuuden alalajeista dekkareita ja romanttista viihdettä.” Monen nuortenkirjan voi katsoa täyttävän korkeakirjallisuudelle asetetut vaatimukset ja rikkovan lukijakuntarajoja. Matti Yrjänä Joensuun tuotantoa käsitellään ajanvietekirjallisuuteen luokitellussa Dekkarit-luvussa. Mutta vaikka Joensuun teokset kuuluvat rikoskirjallisuuden alaluokkaan, niitä ei voi sulkea taidekirjallisuuden ulkopuolelle.

Arvottava jako korkeakirjallisuuteen ja ajanvietekirjallisuuteen leimaa myös käännöskirjallisuuden tarkastelua. Luokittelun alleviivaaminen, korkeakirjallisuus – muu kirjallisuus, häiritsee. Miksi ei päädytty ratkaisuun, jossa olisi puhuttu ylipäätään kertovasta kirjallisuudesta ja sen alalajeista kuten nuortenkirjallisuus, dekkarit ja romanttinen viihde?

Puheenomaisuutta pienin keinoin

Teoksessa on kaksi analyysilukua: Puhuttu kieli suomenkielisessä kotimaisessa kirjallisuudessa ja Puhuttu kieli suomennoskirjallisuudessa. Kotimaisen kirjallisuuden tarkastelun pohjaksi luodaan katsaus niihin suomalaisiin tutkimuksiin, joissa on käsitelty murteen käyttöä kirjallisuudessa. Jo aikaisempi tutkimus on todennut, että vuosikymmenten saatossa kirjailijat eivät ole käyttäneet teoksissaan autenttista murretta vaan ainoastaan tavoitelleet proosakielen sointuja ja rytmiä.

Tiittulan ja Nuolijärven tutkimus vahvistaa aikaisempaa näkemystä. Kaikkina aikoina suomalaisen proosan puheenomaisuus saadaan esiin pienin keinoin, ja vähäinenkin puhekielen variantti erottuu ja leimaa puhujan alueellisesti tai sosiaalisesti. Lisäksi aidon kuuloinen puhetilanne voidaan luoda vuorovaikutuksen keinoin, joita ovat lauserakenteet, toistot, vuorojen toisiinsa sitominen, lyhyet lauseet ja sävypartikkelit.

Tutkimuksen antia on luvun Puheen esittäminen korkeakirjallisuudessa suomalaisten klassikkokirjailijoiden teosten sijoittaminen puheen referoinnin suhteen sadan vuoden aikajanalle ja myös maantieteelliselle kartalle. Mielenkiintoisia ovat havainnot itäsuomalaisuuden esiin astumisesta Juhani Ahon, Maiju Lassilan, Ilmari Kiannon ja Maria Jotunin henkilöiden kielessä heti Aleksis Kiven jälkeen. Huomio kiinnitetään myös siihen, kuinka länsisuomalaisista kirjailijoista useat kuten Mika Waltari, Helvi Hämäläinen ja Pentti Haanpää käyttivät kirjakieltä henkilöidensä repliikeissä.

Vedenjakajaksi nostetun Väinö Linnan tuotantoon keskitytään yhdessä alaluvussa. Tarkastelu antaa kuvan siitä, miten saman kirjailijan eri teoksissa puheen referoinnilla on erilaisia funktioita ja miten puheella on tärkeä osa henkilöiden identifioinnissa. Rosa Liksomin, Kari Hotakaisen, Jari Tervon kautta saadaan esiin nykykirjallisuuden kerronnan selvä muuttuminen puhekielisyyden suuntaan.

Romanttisessa viihteessä käydään epärealistisia, muodollisia dialogeja.

Analyysi paljastaa, että puhekieliset kielimuodot ovat vähäisiä viihdekirjallisuuden alalajeissa. Kieliyhteisön muutokset eivät näy romanttisessa viihteessä. Tekijät arvioivatkin romanttisen viihteen muodolliset dialogit epärealistisiksi. Muodollisuus on hyvin odotuksenmukaista, eivätkä viihteen lukijat kiinnitä puheeseen edes huomiota tästä näkökulmasta.

Suomenkielisistä dekkareista analysoidaan neljäntoista dekkaristin teoksia Jalmari Finnestä Jarkko Sipilään ja Matti Rönkään. Tällöin joudutaan dialogien kontekstina esittelemään neljätoista poliisimiestä tai -naista. Dekkarien dialogit todetaan kautta vuosikymmenten kirjakielisemmiksi kuin muun kotimaisen kirjallisuuden. Koska päätelmät eri vuosikymmeninä ovat samansuuntaiset, varsinkin nykydekkaristien osuutta olisi voinut tiivistää.

Kahden kulttuurin välillä

Luku Puhuttu kieli suomennoskirjallisuudessa antaa hyvän kuvan käännöskirjallisuuden puheen esittämisen muutoksista yhden vuosisadan ajalta. Käännöskirjallisuuden haasteet nimenomaan puhutun kielen osalta ovat erityiset, koska kääntäjä liikkuu aina kahden kulttuurin ja kahdenlaisten konventioiden välillä. Puhutun kielen piirteet eri kielissä ovat erilaisia, ja sopivan varieteetin löytäminen kohdekielestä on kääntäjän ratkaisu. Erityisesti tietyille maantieteellisille alueille sijoittuvien murteiden kääntäminen on haasteellista, koska kääntäjän valinnat puhekielen osalta voivat muuttaa alkuteoksen merkityksiä.

Teoksessa käsitellään kielen ja kääntämisen normeja sekä sosiaalisia normeja, jotka vaikuttavat kääntäjän valintoihin. Nämä normit havainnollistuvat uudelleenkäännöksissä, joiden analysointi tuokin teokseen konkreettisen näkökulman kääntäjän työhön. Tom Sawyerin seikkailujen käännöksistä ensimmäisessä (1879) oli puhekielisyyksiä, toisessa (1909) ja kolmannessa (1926) niitä oli vain mustan Jimin puheessa. Ajan hengen mukaista oli esittää puhekieltä vain marginaaliryhmien puheessa sekä kotimaisessa kirjallisuudessa että suomennetussa. Jarkko Laineen 1973 suomentamassa teoksessa on jo runsaasti vaihtelua.

Puhekielisyys suomennetussa nuortenkirjallisuudessa noudattelee samoja periaatteita kuin kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa: 1960-luvulta puhekielisyys ei enää ilmennä poikkeavuutta vaan nuorten tapaa puhua ja tendenssi puhekielisyyden lisääntymiseen nuortenkirjoissa on vallinnut myös viime vuosikymmenien aikana.  Suunta on ollut eri kuin viihdekirjallisuuden kohdalla.

Suomennettua viihdekirjallisuutta on leimannut negatiivinen arvottaminen ja luokittaminen, muun muassa roskakirjallisuuden ja kioskikirjallisuuden nimikkeillä. Teoksessa esitetään kysymys lajin suomentajien arvottamisesta ja todetaan, että lajin kohdalla suomentajalle on annettu suurempia vapauksia poiketa alkuperäistekstistä kuin yleensä kaunokirjallisuuden kohdalla. Vallalla on viihdekirjallisuuden tendenssi kirjakielisempiin dialogeihin kuin muussa kaunokirjallisuudessa, jossa kielimuotojen vaihtelut ovat osa merkitysten luomista. Esimerkiksi romanttisen viihteen tyypilliset rakastavaisten dialogit ovat hyvin kirjakielisiä.

Tekijät ovat nähneet paljon vaivaa taustoittaessaan tutkimustaan ja kerätessään laajan esimerkkiaineiston. Voi ennustaa, että tutkimusta käytetään käsikirjana, johon nojaudutaan esimerkiksi, kun halutaan asettaa yksittäisen teoksen puhekielisyys laajempaan kontekstiin. Suomennosten nostaminen kotimaisen kaunokirjallisuuden rinnalle toivottavasti korjaa sitä epäkohtaa, että kirja-arvosteluissa yhä vieläkin suomentajan työ usein ohitetaan ilman yhtään mainintaa.