Tenho

Kahden kirjailijan, Taru Kumara-Moision ja kirjailijanimi Pulmu Kailamon romaani Tenho on nostalginen sukellus 1990-luvun lopun opiskelijamaailmaan: suomimetalli pauhasi ja kännykät olivat jotain uutta ja ihmeellistä.

Romaanin päähenkilö Kata on aloittanut suomen kielen opinnot Tampereella. Paras kaveri Sussu on lähtenyt opiskelemaan Vaasaan, ja uusien ystävien tarve on suuri. Porukoihin vain on vaikea päästä sisään, varsinkin kun Kata on sattunut potemaan vesirokkoa juuri ratkaisevina ensimmäisinä opiskelupäivinä.

Hiukan sattumalta Kata löytää tiensä IRC-kanaville ja innostuu siitä, miten voi nettimaailmassa luoda itsensä uudelleen ja esittää olevansa millainen tahansa. Kirjatentteihin pänttäävästä, vetäytyvästä Katasta kuoriutuu sähäkkä ja peloton ataK. Seuraa monimutkaisia suhdekiemuroita, mustasukkaisuutta, draamaa ja säätöä.

Ihmissuhteet ovat tosin yhtä sotkuisia myös viitisentoista vuotta myöhemmin, vuonna 2016, teoksen toisella aikatasolla. Kata on naimisissa, yhden lapsen äiti ja työskentelee yhdessä puolisonsa kanssa pienen paikallislehden toimituksessa. Puoliso alkaa osoittaa kiinnostusta uutta, dynaamista ja nuorekasta päätoimittajaa kohtaan. Pian paljastuu, että heidän välillään on enemmän kuin ammatillista toveruutta.

Kata ei kuitenkaan halua luovuttaa ilman taistelua ja päättää voittaa aviopuolisonsa takaisin vaihtamalla ammattia. Nuoruuden unelma lääkärin työstä putkahtaa jälleen esiin ja Kata aloittaa pänttäämään kuin riivattuna.

Romaanin ensimmäisellä lukukerralla aviokriisin ratkaiseminen lääketieteelliseen pyrkimisellä tuntui kummalliselta juonikuviolta. Katan puolisokaan ei vaikuttanut ihmiseltä, jolle vaimon ammatilla olisi isompaa merkitystä.

Kun luin romaanin toisen kerran, Katan hanke alkoi näyttää ymmärrettävämmältä. On ihan uskottavaa, että suuri järkytys – sellainen puolison uskottomuus tietysti on – sysää puntaroimaan elämää muutenkin. Mitä pohjimmiltani haluan? Olenko tyytyväinen työssäni? Onko jo liian myöhäistä toteuttaa vuosien takaisia haaveita?

Tenhossa todellakin on outoa tenhoa.

Pohjalaisia voimanaisia

Kata on selvästi Kumara-Moision Maan vetovoima -romaanin (2014) Nooran hengenheimolainen. Molemmat pohjaislaissyntyiset naiset ovat juuri niin sinnikkäitä ja yritteliäitä, kuten kyseisen maakunnan naiset kliseiden mukaan ovat. Harmi vain, että periksi antamattomuus ei aina kohdistu kovin fiksusti.

Tenhon kiinnostaviin ihmissuhdekuvioihin kuuluu ehdottomasti myös Katan ja Sussun ystävyys, joka säilyy vuosien läpi. Vaikka naiset asuvat eri paikkakunnilla, elävät erilaista elämää ja tapaavat harvoin, keskinäinen ymmärrys, välittäminen ja lojaalius eivät katoa minnekään.

Molemmat naiset kohtaavat tahoillaan myös sen tosiasian, että roolien ottaminen ja erilaiseksi ihmiseksi tekeytyminen on raskasta, eikä lopulta tuo onnea ja tyytyväisyyttä. Vuosien päästä Kata tajuaa, miksi opiskeluaikaisen irkkiporukan kanssa olo oli toisinaan epämukava: ”Vain minä keskityin sopimaan joukkoon, ja juuri siksi en sopinut joukkoon (s. 199)”. Itseään ei sittenkään pystynyt luomaan uudelleen, vaikka mikroluokassa päätteen äärellä siltä saattoi tuntua.

Sussun hahmo ja vaiheet taas osoittavat, että samaa harhaa rakennetaan myös tämän päivän sosiaalisessa mediassa. Vaikka elämä näyttäisi blogi- ja Instagram -päivitysten perusteella unelmalta, todellisuudessa se voi olla kaikkea muuta: loppuun palamista, konkursseja, avioerouhkauksia.

Fiilistelyn tehostamiseksi kirjan loppuun on koottu Katan soundtrack, josta voi lukemisen taustalle valita soimaan vaikkapa Kentiä tai Stratovariusta.

Ehyttä ja herkullista ajankuvaa

Kirjoittajat kuvaavat 1990-luvun ja 2000-luvun taitetta herkullisesti ja tunnistettavasti. Ajan puhetavat, muoti ja musiikki rakentavat yhdessä ehyen kokonaisuuden. Fiilistelyn tehostamiseksi kirjan loppuun on koottu Katan soundtrack, josta voi lukemisen taustalle valita soimaan vaikkapa Kentiä tai Stratovariusta.

Kuvattu aikakausi ei vielä ole kovin kaukana menneisyydessä, mutta siinä on jo selvästi nostalgista voimaa, johon teoksen kiehtovuus ainakin osittain perustuu. Hiukan valheellisessa selkeydessäänkin nostalgia lohduttaa ja tuo valoa toisinaan pelkältä epävarmuudelta tuntuvaan nykyisyyteen.

Aivan erityisiä väristyksiä romaani tuonee 1990-luvulla nuoruuttaan eläneille. Varsinkin tamperelaisissa opiskelijapiireissä pyörineet luultavasti löytävät teoksesta monia nuoruutensa paikkoja, tunnelmia ja muistoja.

Raahustan yliopistolle irkkaamaan. Päätä särkee taas. Onkohan särky tavallista krapulaa, vai kolahtiko pääni Doriksen lattiaan, mietin tympääntyneenä. Kumpikin on mahdollista. Sählystä mentiin Ale-baarin terassille ja terassilta Dorikseen. […] Käytävät ovat liian hiljaisia, ja ilmoitustauluilla roikkuu keväältä jääneitä haalaribilemainoksia. En katso niitä, vaan kuljen nopeasti alakuppilan läpi ja laskeudun alakerran pääteluokkaan. Nyt pitää ajatella juhannusta Näsijärven rantakallioilla, muuten alkaa lamettaa. (s. 85.)

Teos rakentuu lyhyehköistä, välillä lähes välähdyksenomaisista kohtauksista, mutta pitää silti hyvin otteessaan. Aikatasot limittyvät toisiinsa luontevasti ja dialogi soljuu sopivan helppolukuisena. Myös irkkaajaslangin määrä pysyy hallinnassa.

Yhteinen urakka

Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittamat romaanit eivät ole kovin tavallista luettavaa. Tunnetuimmat esimerkit taitavat löytyä dekkaripuolelta. Hakematta tulevat mieleen esimerkiksi Maj Sjöwall ja Per Wahlöö sekä Milla ja Aki Ollikainen. Myös suositun Lars Keplerin takaa löytyy kaksi kirjailijaa.

Taru Kumara-Moision ja Pulmu Kailamon yhteistyö on lopputuloksesta päätellen sujunut erinomaisesti. Kirjan lopun kiitososuudesta selviää, että alkuidea teoksen kirjoittamiseen tuli Kailamolta, mutta muuta kirjoittajat eivät työskentelyprosessistaan kerro.

Kirjakävelyllä -podcastin haastattelu valottaa Tenhon syntyvaiheita hiukan tarkemmin. Kirjailijat kertovat jakaneensa kirjoitusurakan aluksi luvuittain, mutta useampien editointikierrosten kautta teksti on tullut lopulta perusteellisesti myllätyksi.

Myös lukija vakuuttuu siitä, että molempien kirjoittajien kädenjälki näkyy tasaisesti läpi teoksen. Minkäänlaisia saumoja tai tyyliheilahteluja ei nimittäin tekstistä huomaa.

Kumara-Moision aiempaan tuotantoon verrattuna – johon realistisen Maan vetovoima -romaanin lisäksi kuuluu lähinnä spekulatiivista fiktiota – Tenho on tyyliltään aavistuksen vähemmän mietiskelevä, ja draama nousee enemmän esiin. Onko tämä sitten Kailamon ja yhdessä kirjoittamisen vaikutusta vai ei, sitä on vaikea sanoa.

Tenhossa todellakin on outoa tenhoa. Yksi lumovoiman salaisuus voi olla siinä, miten viehättävän ilmavalla ja vähän vaivihkaisella otteella kirjoittajat käsittelevät kipeitäkin aiheita ja teemoja, kuten epävarmuutta sekä hylätyksi tulemisen ja ulkopuolelle jäämisen pelkoa.

Teos herättelee ajattelemaan, että olipa ihminen minkä ikäinen tahansa, hän pysyy ytimeltään aika muuttumattomana. Näkökulmasta riippuu, onko ajatus lohdullinen vai lannistava. Selvää on kuitenkin se, että ainakin tunteiden kanssa on vain opittava elämään.