Gitanjali

William Radice, Lontoon yliopiston bengalin kielen opettaja, julkaisi vuonna 2011 uuden edition Rabindranath Tagoren (1861–1941) englanninkielisestä pääteoksesta Gitanjali (1912). Kokoelmassa on ensimmäistä kertaa samojen kansien sisällä kolme tekstikokonaisuutta: William Butler Yeatsin (1865–1939) editoima ensipainosversio, Tagoren säilyneet käsikirjoitukset (tärkeimpänä ns. Rothenstein-käsikirjoitus) ja ensimmäistä kertaa englanniksi käännettynä kaikki Tagoren pohjamateriaalinaan käyttämät bengalinkieliset runot.

Tagore kirjoitti intensiivisen ns. Gitanjali-vaiheen aikana kaksi itsenäistä Gitanjali-runokoelmaa; bengalinkielisen, runomitallisen (idän) Gitanjalin (1910) ja englanninkielisen (lännen) Gitanjali-proosarunokokoelman (1912). Englanninkielisestä kokoelmasta hiukan yli puolet pohjautuu idän Gitanjalin runoihin.

Englanninkielinen Gitanjali syntyi nopeasti kevään ja kesän 1912 aikana, ja Yeats toimitti kokoelman pikavauhtia painokuntoon. 103 runon laajuinen Gitanjali ilmestyi vuosina 1912 ja 1913 (eri kustantajat) ja sen maine kiiri ennenkuulumatonta vauhtia kaikkialle läntiseen maailmaan. [1] Gitanjali oli vankka peruste myöntää Tagorelle Nobel-palkinto vuonna 1913.

Yeats kiristi Tagoren asettamia ruuveja paikoilleen, kenties toisinaan hiukan liian tiukkaan.

Suomeksi teos on käännetty kahdesti. Eino Leino käänsi L. Onervan avustamana Gitanjalin vuonna 1917 (Uhrilauluja, Kustannusosakeyhtiö Kirja; viimeisin näköispainos 2012) Yeatsin ensipainosversion pohjalta. Hannele Pohjanmiehen uusi käännös Gitanjali (2013) on laadittu Radicen edition pohjalta ja nojaa kääntäjän sanoin suurelta osin Tagoren käsikirjoitukseen.

Tagore ja Gitanjali, aikansa siirtomaabrändi

Tähän asti tuntemamme Gitanjali on siis osin Yeatsin tuote. Samoin teoksen tulkinnan ja lukutapojen perimä on häneltä peräisin. Ensipainoksen esipuheessa (sisältyy myös Leinon editioon) Yeats halusi brändätä Tagoresta ikiaikaisen intialaisen gurun. Yeats tunnusti Tagoren isyyden ja ansiot vuolaan ylisanaisesti, mutta halusi samalla esitellä Gitanjalin kaukaisen maan ja kansan kulttuuritahdon kollektiivissävyisenä purkauksena. Esipuhe on yhdistelmä tarkoitushakuista palvontaa ja alentuvaa eksotismia. Sellaisenaan se todentaa pitkää eurooppalaista luku- ja tulkintaperinnettä.

Yeats muokkasi erityisesti Tagoren välimerkkejä ja kappalejakoja, mutta muutti myös joitain runoja hyvin rajusti. Tätä on ollut tapana pitää prosessina, joka teki Tagoren runoista alkuperäistä hengellisempiä, kristillisempiä ja raamatullisempia. On hyvää muistaa, että Tagoren tarkoituksena oli kirjoittaa universaalisti ymmärrettävä, pintatasoltaan yksinkertainen kokonaisuus. Tagore karsi itse käsikirjoituksessaan taustarunojensa intialaisia ja eksoottisia piirteitä, länsimaisti ja kristillisti kuvastoa ymmärrettävyyden parantamiseksi lännessä. Yeats kiristi Tagoren asettamia ruuveja paikoilleen, kenties toisinaan hiukan liian tiukkaan, mutta käsityö pohjautui Tagorelta saatuihin virikkeisiin.

Kukaan ei osannut ennakoida Gitanjalin kansainvälistä menestystä, ja Tagoren elämä muuttui lopullisesti kokoelman menestyksen myötä. Lukemattomilla matkoillaan ympäri maailmaa hänet tulkittiin valkopartaisena, vanhenevana runoilijana ja Yeatsin lanseeraamana idän ikitiedon viisaana guruna. Tagore täytti kaikki Gitanjalin runoilijalle asetetut odotukset.

Aivan hiljattain Gitanjali-tutkimuksessa on alettu puhua laajemmin syntyajan kuohuvasta hengellisestä liikehdinnästä länsimaissa. 1800-luvun loppu ja uuden vuosisadan alku olivat dynaamista esoteeristen hengellisten liikkeiden aikaa. Yeatsin ihastumista Tagoren teksteihin selittänee osin hänen oma passiivinen kiinnostuksensa teosofiaan ja sen mukanaan tuomiin olettamiin itämaisesta mystisestä viisaudesta. Aika, jolloin läntinen maailma etsi idän viisauden ja lännen rationaalisuuden yhdistelmää, oli valmis Gitanjalin kaltaiselle kiteytykselle. Tätä ajatusta vasten kokoelman räjähdysmäinen ja pidäkkeetön menestys on ymmärrettävissä.

Tagoren käsikirjoitus korostaa runoutta hartauskirjan sijaan

Gitanjali ei ole kaikkia varten. Sen kaikki toistasataa proosarunoa keskittyvät vain ja ainoastaan ihmisen ja jumaluuden suhteen pohtimiseen. Tagore on kirjoittanut runsaille toistoille pohjautuvaa, lähes lapsenomaisen helppotajuista tekstiä, joka jää nykyisin helposti runouden, hengellisen propagandan ja itsehoito-oppaiden rajamaastoon – samoihin hämyisiin nurkkiin new age -henkisten Kahlil Gibran -kokoelmien kanssa.

Ryhtyessään 70-luvulla vuosikymmenien mittaiseen Gitanjali-tutkimustyöhön Radice oli omien sanojensa mukaan väsynyt kokoelmaan ja sen maineeseen. Reaktio kuvaa hyvin sitä, miten Gitanjali on ollut vuosisadan ajan keskuudessamme, nimeltä tunnettu, silloin tällöin jopa luettu ja jatkuvasti uudelleen painettu. Silti sen tulkinta on pysähtynyt ja fiksoitunut siihen jo alkuhetkistä lähtien liitettyihin olettamiin.

Yeatsin edition ja Tagoren käsikirjoitusversion välillä on dramaattinen ero. Jokaisen, joka on jättänyt kesken Leinon Uhrilauluja-käännöksen, olisi hyvä saada käsiinsä Tagoren käsikirjoitusversio. Siinä moni haukotuttava, kalutunoloinen piirre ja tyylikeino näyttäytyy hallittuna, musikaalisena ja rytmiltään herkkänä runoutena. Tagoren ratkaisujen myötä Gitanjalin hartauskirjamaisuuden rinnalle nousee vahva kielestä kumpuava runouden aksentti, joka on ollut helppo aiemman julistuksellisuuden myötä sivuuttaa tai se on ollut heikommin esillä.

Paradoksaalisesti voi heti lisätä, että Yeatsin ja Tagoren versioita voi hyvin lukea rinnakkain. Ovathan ne lopulta samoja runoja, eri järjestyksessä ja muutetuin välimerkein ja kappalejaoin, mutta tekstipinnaltaan lähes sanasta sanaan täsmälleen samaa materiaalia. Niinpä myös uuden Pohjanmiehen käännöksen lukeminen Leinon version rinnalla on luontevaa.

Ympäri maailmaa hänet tulkittiin valkopartaisena idän viisaana guruna.

William Radice on löytänyt yli 300 poikkeamaa Yeatsin ja Tagoren versioiden väliltä. Silti hän pitää Yeatsin editiossa raskaan sarjan rakenteellisina tai tekstin muutoksina vain 13 tapausta. On myös todettava, että osa tästä kielikriittisestä lähiluvusta ja analyysistä jää alkukielisen tekstin osaksi. Aivan jokainen dramaattiseltakin näyttävä englanninkielisen version ero ei välttämättä välity käännettäessä.

Kehnosti kokoonpantu kokoelma paljastuu orgaaniseksi prosessiksi

Kääntäessään Yeatsin editoimaa Gitanjalia ranskaksi (L’Offrande lyrique, 1913) André Gide (1869–1951) ylisti teoksen tiiviyttä (”[…]il est tout petit”), mytologiasta karsittua ilmaisua ja helppolukuisuutta. Silti hän oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota sivumäärältään piskuisen kokoelman kehnoon kokoonpanoon (”[…] il est mal composé.”). Sekalainen materiaali kun oli hänen mielestään järjestetty varsin sattumanvaraisesti vailla erityistä muotoa ja kaarta.

Onkin jälleen korostettava, että Gitanjalin elämä niin luettuna ja tulkittuna runokokoelmana kuin  kulttuurihistoriallisena ilmiönä on pohjautunut Yeatsin luomaan rakenteeseen. Kaikki vuosisadan aikana syntyneet havainnot runojen välisestä rytmistä, motiivisesta työstöstä tai kielellisistä erityispiirteistä rakentuvat Yeatsin pohjalle. [2]

Yeatsin kompositioon verrattuna Tagoren käsikirjoitus on huomattavasti ehyempi ja järjestetympi. Ensiksikin 83 runon välille löytyy motiivisia, kuvastollisia ja rytmisiä yhteyksiä, jotka ovat Yeatsin versiossa vain salapoliisityön takana. Toisaalta näiden ainesten klusterimaiset esiintymät kertovat oleellisia asioita kokoelman syntyprosessista. Gitanjali ei lähtenyt Tagoren kynästä loogisena ja tiukkaan viritettynä rakenteena. Mutta se ei myöskään ollut aivan niin mal composé kuin Gide uskoi: kokoelma etenee orgaanisena, kirjoitusprosessia heijastavana virtana.

Radice jakaa käsikirjoituksen 83 runon taustana olevan bengalinkielisen runouden kolmeen ryhmään. Ensiksi ovat laulut, joita on valtaosa (runot 1–60, 80–83). Toisena ovat soneteiksi luokitellut kompleksisemmat tekstit (runot 60–73). Kolmantena ryhmänä ovat balladinomaiset kertovat runot (runot 74–79). Lisärunojen materiaali on vaihtelevaa eikä noudata samaa jakoa.

Kukin taustakerrostuma erottuu Tagoren käsikirjoituksesta hyvin. Sonettien pohjalta syntyneet proosarunot ovat useimmiten yhden, joskus kahden kappaleen mittaisia korkeintaan puolen sivun runoja. Balladiaineistosta on puolestaan syntynyt pisimmät, kertovat runot. Laulut ovat tuottaneet monisäkeistöisiä noin puolen sivun runoja.

Venuti määrittelee kääntäjän profiilin

Käännösteoreetikko ja kääntäjä Lawrence Venuti (s. 1953) ehdottaa kääntäjän roolin vapauttamista kielellisen sujuvuuden ja kotouttamisen peruspalvelutehtävästä. Venuti nostaisi mieluusti kääntäjän kirjurista alkuperäistekstin tekijän rinnalle rohkeaksi luovaksi muovaajaksi. Sekä kotouttaminen että sujuvuus ovat hänelle kirosanoja; niiden sijaan kääntäjän pitäisi omalla panoksellaan toimia päinvastaisesti. Ideaalikäännöksestä näkisi, että teksti on kotoisin muualta, toiselta kieli- ja kulttuurialueelta ja samalla se kieltäytyisi olemasta “sujuva”.

Pohjanmies pilkkoo tai yhdistää Tagoren virkkeitä ilman näkyvää syytä tai tarvetta.

Sujuvuuden käsite ei ole aivan yksiselitteinen. Ylimalkaisessa käännöskritiikkipuhunnassa se tarkoittanee jokseenkin sitä, että käännös on kunnollista, helposti luettavaa kieltä ja tässä mielessä mistä tahansa kielestä tai kulttuurista käännetty tekstikokonaisuus on onnistuneesti sulautettu osaksi omaa kirjallisuutta. [3]

Kaksi suomennosta, yksi metodi

Eino Leinon Uhrilauluja noudattaa perinteistä alkutekstiuskollista sujuvoittamista esimerkillisesti. Leino kääntää tarkkaan Yeatsin edition rakenteita ja järjestystä ja asettelee jopa välimerkit taiten. Teos on kirkas kotoutus, luotettava Tagore–Yeatsin äänitorvi ja käännetty metodin mukaan, joka antaa kriitikolle mahdollisuuden yksi yhteen -vertailuun. Tässä formaatissa käännöksen “hyvyys” voidaan tarkistaa muun muassa laskemalla onnistumisia ja virheitä ja todentamalla käännöksen näköisyys alkutekstiin nähden. “Sujuvuus” pesii juuri tämän formaatin käännöskritiikeissä: objektiivisten vertailujen ohella kielen tasot ja kääntäjän työn detaljoitu pohdinta jää usein lyhyen, mantramaisesti toistetun sujumisen alle.

Pohjanmiehen käännöksen pontimena on sama näköisyyden ja alkutekstiuskollisuuden ohjenuora. Lopputuloksen tekee kuitenkin täysin erilaiseksi eri lähdeaineisto ja sen käsittelytapa. Uuden käännöksen pohjana on William Radicen Gitanjali-laitos kaikkine kolmine materiaaleineen, joista yksi kokonaisuus ei ole Gitanjalin osa. Keskiössä ei siis ole ainoastaan Tagoren käsin kirjoittama Rothenstein-käsikirjoitus.

Uusi käännös ei ole Venutin peräämää ja Nylénin kaltaista käännöstyötä (harva käännös on). Ja vaikka antaa tilaa ja vapauksia kääntäjän valinnoille materiaalin käsittelyn suhteen, on kova pala nieltäväksi, että käännös kieltäytyy niin usein Rothenstein-käsikirjoituksesta kielen ja sisältöjen osalta. Muutaman kerran Yeatsin ratkaisut ohittavat Tagoren käsikirjoituksen ja Gitanjaliin kuulumattomat taustamateriaalit jyräävät hyvin usein Tagoren tekstin.

Näen asian niin, että teksti- tai lähdekriittisyys eivät ole Pohjanmiehen valinta, ei aina edes kauhean tarkka lähiluku. Tagoren välimerkit tai virkkeiden kestot eivät tunnu merkitsevän hänelle kovin paljon, vaikka ne ovat Radicen mukaan perustavanlaatuisia löydöksiä vanhaan editioon nähden. Pohjanmies pilkkoo tai yhdistää Tagoren virkkeitä ilman näkyvää syytä tai tarvetta.

Pohjanmies kääntää sisältöjä, universumin laidalta laidalle leiskuvaa ihanuutta, mutta pieniä, herkkiä runosta runoon kulkevia kielellisiä vinkkejä hän jättää huomioimatta aivan liian usein (mm.  toistuvat motiivit). Kääntäjä on myös naiivi uudelleenkotouttaessaan ja intialaistaessaan Gitanjalia. Tagore kirjoitti itse Rothenstein-runojen soittimiksi harpun, huilun ja luutun, mutta Pohjanmies muuttaa ne kaikki intialaiseksi vinaksi taustamateriaalista poimimiensa ja Gitanjaliin kuulumattomien kimmokkeiden pohjalta.

Onnistumiset hämmentävät epätasaisuuden keskellä

Pohjanmiehen kokoelmassa on myös onnistumisia, mutta ne pikemminkin hämmentävät kuin kirkastavat kokonaiskuvaa. Halutessaan hän pystyy toistamaan täydellisesti Tagoren käsikirjoituksen muodon ja rakenteen kuten yhdestä polveilevasta virkkeestä koostuva runo nro 83 osoittaa. Jostain syystä tätä tapahtuu vain hyvin harvoin.

Pohjanmies onnistuu parhaimmillaan tavoittamaan myös Tagoren rytmin. Runo 15 kuvaa Šivan tuhoavaa ja uudelleenrakentavaa tanssia ja on kenties kokoelman energisin kehollinen liikeruno. Se on myös yksi Yeatsin pahiten runtelemia ja leikkaamia runoja. Näin riemuitsee runon ensimmäinen kappale Tagoren käsikirjoituksen mukaan:

”Is it beyond thee to be glad with the gladness of this wild rhythm? To be tossed and lost and broken in the whirl of this fearful joy? Listen, canst thou hear from every direction of the sky, from all the sun, moon and stars, the harp player of death smiting forth a fiery round of music pulsing in burning joy!”

Pohjanmiehen käännös pysyy hyvin mukana liikkeessä:

”Onko vaikea pysyä mukana tämän villin tanssin hurmassa? Heittäytyä, kadota ja hajota tämän pelottavan riemun pyörteeseen? Kuuntele, kuuletko miten kaikkialta taivaalta, auringosta, kuusta ja tähdistä kaikuu soitto: kuolema lyö vinansa kieliä ja sinkoaa tulista musiikkia, joka leimuaa iloa!”

Kokoelma ei ole käsikirjoituksen käännös

Liian suuri osa Pohjanmiehen Gitanjalin runoista kulkee omilla poluillaan sekoittaen lähteitä, lisäillen, poistaen, katkoen tai venyttäen sekä muuttaen merkityksiä alkutekstiin nähden – sen lisäksi, että ortografia poikkeaa sekä Yeatsin että Tagoren versiosta. Suhde alkutekstiin sumenee usein eikä käännös ole tässä mielessä täysin luotettava. Kaikissa tuntemissani editioissa on pidetty huolta, että proosarunot on ladottu molemmista reunoista tasapalstaisena tekstinä. Tämän suomennoksen oikean reunan liehu on niin leveä, että se näyttää usein säejaolta. Viesti on perusteellisen väärä.

Silti kokoelma tarjoaa apuja Rothenstein-käsikirjoituksen hahmottamiseksi. Runojen järjestys on uusi, totutusta poikkeava. Tällaisenaankin kokoelma tarjoaa vinkkejä uusille rakenteen ja orgaanisen prosessin havainnoille.

Eino Leinon vanha käännös on arvokas ja pätevä klassikko. Pohjanmiehen käännös jää puolitiehen. Se ei pohjaudu riittävästi Tagoren käsikirjoitukseen, joka on nähdäkseni koko uuden version peruskivi.

---

[1] Tagoren käsikirjoituksessa on 106 runoa. 83 runon laajuinen Rothenstein-käsikirjoitus on ainoa säilynyt runoilijan oma käsikirjoituskokonaisuus teoksesta. Lisäksi kokoelmaan kuuluu 23 ns. lisärunoa, joiden materiaalin runoilija valitsi Gitanjali-vaihetta laajemmalta aikajanalta tuotannostaan. Lisärunot eivät sisälly Rothenstein-käsikirjoitukseen ja 8:sta lisärunosta ei ole olemassa käsikirjoitusta.

[2] Yksi tutkija on löytänyt Yeatsin version  103 runosta naisen elämää kuvaavan seitsenvaiheisen kerronnallisen kaaren. Tämä periodeittain etenevä rakenne hajoaa täysin Tagoren käsikirjoitusta tarkasteltaessa.

[3] Viime aikojen kotimaisesta käännöslyriikasta nousee selkeänä venutilaisena malliesimerkkinä Antti Nylénin tulkinta Charles Baudelairen Pahan kukat -kokoelmasta (Sammakko 2011). Nylén on asettautunut runojen sisään, runoilijan rinnalle ja rakentanut runot kokonaan uusiksi hylkäämällä alkutekstin rakenteet. Maaria Ylikangas [http://www.luutii.ma-pe.net/eraasta-kaannoksesta-ja-mitallisen-runouden-mahdollisuuksista/] innostui uudesta käännöksestä ja nimitti kokonaisuutta tuhmaksi ja aika lailla vääräksi. Tämä osoittaa käänteisesti, että yleensä käännöstyön kantimena on kääntää kiltisti ja oikein ja pyrkiä toteuttamaan alkulähteen ääni mahdollisimman ehyenä ja alkuperäisen kaltaisena.