Mykkäkoulu

Loistavan Ääriviivat-trilogian ja hienon Toinen paikka -romaanin jälkeen Rachel Cuskin esseet jättävät haljun jäljen. Syitä on useita.

Rachel Cuskin Ääriviivat-romaanitrilogia (2014–2018) käsitteli kertomisen ja itsepetoksen suhdetta. Päähenkilö Faye kuunteli, miten ihmiset tarinoivat itsestään itseensä tyytyväisinä. Hän analysoi kertojia hiljaa mielessään repien samalla palasiksi heidän itseilluusioitaan. Faye oli näkymätön keskustelukumppani. Cusk kehitti trilogiassa uudenlaisen kerronnan tavan.

Ääriviivojen jälkeen Cusk julkaisi ensimmäisen esseekokoelmansa, Coventryn (2019). Se on nyt suomennettu nimellä Mykkäkoulu (2023, suom. Kaisa Kattelus). Kaikki esseet on julkaistu aiemmin eri yhteyksissä, kuten New York Timesissaja Grantassa, vuosina 2009–2019.

Kokoelma jakaantuu kolmen lohkoon. Ensimmäisessä ja kiinnostavimmassa osassa käsitellään ihmis- ja perhesuhteita omakohtaisesta perspektiivistä. Toisessa jaksossa pohditaan kirjoittamista ja naisen paikkoja. Cusk miettii naisen kahta roolia, työntekijän ja äidin, woolfilaista omaa huonetta ja lastenhuonetta. Kolmas jakso sisältää kirjallisuusanalyysejä Edith Whartonista D. H. Lawrenceen. Viimeinen osio on epäyhtenäisin ja huterin.

Tarinaähky

Cusk kirjoitti vuosina 2001–2012 kolme muistelmateosta. Viimeisessä osassa Aftermath: On Marriage and Separation (2012) hän käsitteli kitkerää avioeroaan. Teos synnytti lukijoissa raivoisan reaktion. Cusk sai kuulla olevansa sekä huono äiti että feministi. Hän säikähti ja vaikeni vähäksi aikaa.

Sitten Cusk kirjoitti Ääriviivat (2014, Outline, suom. Kaisa Kattelus, 2018). Vaikka päähenkilössä ja Cuskissa oli samankaltaisuuksia, kyse ei ollut autofiktiosta. Lieneekö juuri henkilökohtaisuuden poissaolo syynä siihen, että trilogiassa ihmiset läpivalaistaan niin armottomasti. Sama kaunistelematon ihmiskuvaus jatkuu Toinen paikka -romaanissa (2021, Second Place, suom. Kattelus). Juuri nämä seikat ovat tuoneet Cuskin proosaan särmää.

Mykkäkoulussa brittikirjailija palaa omakohtaiselle alueelle. Mukana on muun muassa essee ”Jälkivaikutus” (Aftermath), joka laajeni myöhemmin käänteentekeväksi erokirjaksi. Kriittisin kärki ei kuitenkaan kohdistu ex-mieheen vaan omiin vanhempiin, erityisesti äitiin. Äidin luonnekuvassa on samaa säälimättömyyttä kuin Ääriviivojen hahmoissa, mikä viihdyttää. Muilta osin essee on turhauttavaa luettavaa. Miehen ja naisen rooleja sekä feminismiä pyöritellään niin sekavasti, ettei sanottavasta saa mitään tolkkua.

Kaunokirjallisuus on nykyään metafiktiivisempää kuin koskaan aiemmin: pohditaan tarinallisuutta, itseä kertojana, kertomisen mahdollisuuksia. Ääriviivoissa korostetaan paljon sitä, miten ihmiset rakentavat itsestään tarinoita ja yrittävät näin hallita kohtaloaan. Tässä oli vielä oivallusta.

Mykkäkoulussa tarinallisuuden painottaminen häiritsee jo pahasti. Cusk toteaa, miten hänet ”on kirjoitettu ulos tarinasta kuin sivuhenkilö saippuaoopperasta”, kuinka vanhemmat kertovat lapsistaan helposti ”väärää tarinaa”, vanhemmat ovat epäonnistuneet ”tarinan hallitsemisessa”. Hän puhuu ”perheen tarinasta” ja ”perhekäsikirjoituksesta”. Cusk vaikuttaa olevan liian rakastanut tarina-ajatukseensa.

Cusk sanoo, että on alkanut vihata tarinoita: ”Jos joku kysyisi minulta jotain maailmaani kohdanneesta tuhosta, saattaisin tiedustella, haluaako kysyjä kuulla tarinan vai totuuden.” (s. 105) Silti hän jauhaa narratiiveista, käsikirjoituksista ja roolisuorituksista. Silvia Hosseini kiinnittää samaan asiaan huomiota omassa Mykkäkoulu-kritiikissään. Häntä ärsyttää Cuskin muodikas tapa käyttää sanoja kertomus ja tarina löysästi minäkuvan, ennakkoluulojen ja normien synonyymina.

Hienovaraisuudessa ei ole mitään vikaa, mutta Mykkäkoulussa se uhkaa muuttua tylsyydeksi.

Hiljaisuus taktiikkana

Teoksen antoisin juonne käsittelee kielen ja vallankäytön kytköstä. Kun joku sanoo, että ”tekisi mieli tappaa sinut”, kyse on huonosta käytöksestä. Harva silti ajattelee, että kohta lähtee oikeasti henki. Varsinkaan kun lauseen esittää oma äiti, kuten Cuskin tapauksessa. Hän itse taas ei voisi sanoa niin kenellekään edes vitsinä, koska haluaa puhua mahdollisimman totta.

Kielen ja vallan suhde on keskeisessä roolissa kirjan nimiesseessäkin. Se on kokoelman paras. Teoksen nimi, Coventry, saa selityksen: ”Mykkäkoululle on englannin kielessä erikoinen ilmaisu: sanotaan että joku passitetaan Coventryyn.” (s. 26) Toinen eristetään. Häntä koulutetaan mykällä kielellä. ”Coventryyn passittaminen on yhtä määrätietoinen teko kuin mikä tahansa muukin rangaistus. Se on yritys saavuttaa valtaa vetäytymällä.” (s. 27)

Coventryyn ajetaan myös koulukiusatut. Kiusattu on ymmällään: ”Coventryn tunnuspiirre on, ettei siellä ole sanoja, mitään ei selitetä, mitään ei selvitetä. Se on pelkkää näyttämistä.” (s. 29) Cusk vertaa kiusaamista Coventryn kaupungin pommitukseen vuonna 1940. Kiusatun psyyke tuhotaan samalla tavalla kuin kaupunki. Tästä tulee tietenkin mieleen Iida Rauman romaani Hävitys (Siltala, 2020), jossa rinnastetaan koulukiusatun ja Turun kaupungin kova kohtalo.

Mykkäkoulutus näkyy perhesuhteissa. Cusk kokee, että omat vanhemmat ovat lähettäneet hänet Coventryyn: ”Olen käynyt tapahtumia läpi yhä uudelleen, pohtinut missä tein virheen, etsinyt rikosta joka vastaisi saamaani rangaistusta, yrittänyt nähdä oman sietämättömyyteni niin kuin tähyilisin aavetta kylmässä päivänvalossa.” (s. 29) Hän maksaa samalla mitalla takaisin.

Nuorten maailmassa esiintyy sellaisia aikuisilta suljettuja hiljaisia paikkoja, joita lapsen todellisuudessa ei vielä ole. Kun Cuskin tytärten ystävät tulevat kylään, he sujahtavat ääneti tytärten huoneisiin. Cusk kuuntelee salaa, mistä vieraat puhuvat: eniten äideistään.

Äidistä käytetään nimitystä ”se”. Kun ensin kuulin ”siitä”, hänen asemansa oli minusta hämmentävä, hän oli jossain palvelijan ja lemmikin välimaastossa. ”Se” sai osakseen paljon halveksuntaa, yleensä siksi että tarjosi palveluksia ja huomiota jotka eivät olleet tervetulleita. […] Se on ihan kynnysmatto, yksi heistä sanoo. (s. 98.)

Isiään tytöt ihailevat. Cuskin omat tyttäret eivät ole äitiään kohtaan ilkeitä. He ovat silti vihaisia, jos vanhemmat eivät käyttäydy vanhempien tavoin.

Suurimpana ongelmana ovat vaisut henkilökuvat – syytän siitä omakohtaisuutta.

Pehmentävä omakohtaisuus

Mykkäkoulu alkaa autoilua käsittelevällä kirjoituksella, joka kuuluu kokoelman harvoihin valioihin. Cusk kuvailee esseen lopussa, miten tuli kerran onnettomuuspaikalle. Matkustajat makasivat jäykkinä koiranputkien keskellä. ”Kasvot olivat kivettyneet kauhuun kuin nukeilla, kesävaatteet olivat sekaisin. […] Onnettomuus oli varmasti tapahtunut aivan hetki sitten, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä, paikalla ei ollut ketään.” (s. 25.) Taidokkaimmillaan Cusk kykenee vangitsemaan kameran objektiivisuudella jonkin poikkeustilanteen.

Kokoelmassa on osuvia kiteytyksiä, kuten ”riitahan on loppujen lopuksi vain itsemäärittelyn hätätila” (s. 104). Paljon esiintyy kuitenkin myös epämääräistä yhtäältä–toisaalta-jahkailua. ”Jälkivaikutus” toimii tästä hyvänä esimerkkinä. The New York Timesin arviossa esseitä kutsutaan hienovaraisiksi: ne eivät toitota intentioitaan megafonilla. Hienovaraisuudessa ei ole mitään vikaa, mutta Mykkäkoulussa se uhkaa muuttua tylsyydeksi. Mikään ei nouse esiin eikä jätä siksi jälkeä.

Mykkäkoulun lauseet näyttävät pahimmillaan falskeilta ja pöhöttyneiltä, niin kuin tässä: ”Lihallinen historiani tyttärieni kanssa on ollut eräänlaisessa karkotuksen tilassa. Onko minut kielletty äitinä? Raskauden pitkä pyhiinvaellus, sen ihmeet ja alennustilat, synnytyksen huipentuma, oman yksityisen maailman ryöstetyksi tuleminen ja sen jokaisen nurkan rakentaminen uudelleen, kaikki minkä äitiys on tuonut tullessaan – kaikesta tuosta on vaiettu.” (s. 113)

Yksi hyvä kirjoitus, nimiessee, ei riitä nostamaan kokoelmaa sille tasolle, jolla Cuskin suomennokset ovat aiemmin seisseet. Suurimpana ongelmana ovat vaisut henkilökuvat – syytän siitä omakohtaisuutta. Autofiktiivisyyden lähestyminen laittaa jarrut päälle. Kynnys muiden loukkaamiseen kasvaa, ikävä kyllä. Suosittelen Cuskille paluuta fiktioon, jossa voi vapaammin inhota muita ihmisiä.