Unelmien varjot. Romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928

Yli 40 teosta, enimmäkseen lapsille ja nuorille, kirjoittanut Raili Mikkanen sai vuonna 2002 Finlandia Junior -palkinnon romaanistaan Ei ole minulle suvannot (Tammi 2002). Aino Kallasta kuvaava teos voitaisiin luokitella myös aikuisten romaaniksi. Muina Mikkasen päähenkilöinä ovat olleet Ida Aalberg, Aurora Karamzin, Miina Sillanpää, Katri Vala ja Yrjö Wallin. Myös romaanissaan Unelmien varjot Mikkanen nostaa päähenkilöksi todellisen henkilön, kirjoittajan tuttavapiiriin kuuluneen Jalmari Leväsen. Aineisto Leväsen ympärillä paljasti Mikkaselle tietoja, joita ilman hän havaitsi meidän jääneen vuosikymmeniksi.

Sisällissodan tapahtumat Venäjän ja Suomen välisen rajan molemmilla puolilla luovat ankaran kehyksen romaanin henkilökuville. Jalmari eli omalle sielunelämälleen vieraiden tapahtumien keskellä ja selvisi vain ankaran itsekurinsa vahvistamana. Paljosta lähdeaineistosta kieleen ja rakenteeseen on jäänyt paperin makua, mutta ainakin minä ahmin silti innostuneena kronologisesti kuvattuja tapahtumia ja täydensin mielessäni henkilökuvauksia ja kohtaloita.

Tuntuu siltä, että lakimies ja mielipidevaikuttaja Jalmari Levänen oli jo varhain tietoinen elämän hänelle varaamasta tehtävästä. Hän karaisi itseään ja omaksui askeettiset elämäntavat. Itsenäisenä asioiden tarkastelijana hänellä oli opastajan osa läpi mielettömänä riehuvan ajanjakson. Henkensä säilyttääkseen Levänen ajautui Suomen ja Venäjän sisällissodan melskeissä aina Ukrainaan asti.

Ajankohtaiset teemat

Päähenkilön ja hänen läheistensä suhteita Mikkanen leikkaa poikki vähän hämmentävästi. Tulee tunne, että jotain olennaista jätetään kertomatta. Pelkistettynäkin päähenkilö Jalmarin kuva antaa aiheen yleisesti keskusteluun kansanjohtajan persoonasta. Nousisipa Jalmarin kaltaisia johtajiksi joukkomielenhäiriöihin niin helposti suistuvassa maailmassa. Häiriötilaan suistumisen mahdollisuus kun on olemassa kaiken aikaa. Kauhistelemme juutalaisten joukkotuhoa, mutta unohdamme yhdeksän miljoonan ihmisen surmaamisen sisällissodassa nykyisen itärajamme molemmin puolin.

Ihmisen johtaminen edellyttää ymmärrystä ihmisestä. ”Työväen asiassa on paljolti kyse vapaudesta. Ei ihminen ole kone, jollainen siitä nyt on tehty”, sanoi Jalmari, joka aikansa akateemisena pätkätyöläisenä näki, miten raatajat uupuivat ennen työaikalakeja. Omaa asemaansa pelkäämättä Jalmari taisteli työläisille tiedonhankinnan, ilmaisun ja toiminnan mahdollisuuksia.

Oman sosiaaliluokkansa omahyväisyyttä ja sokeutta nuori lakimies suri. Kontrasti analyyttisen Jalmarin ja ympärillä riehuvan mielettömyyden välillä tulee selväksi. Jalmarin näki, kuinka ”sivistys ihmisen pinnalla oli niin ohutta, että kun sitä pikkuisen raaputti ja lupasi henkilökohtaisia etuja jalon aatteen nimissä, siitä ei äkkiä ollut jäljellä mitään”.

Kerta toisensa jälkeen Jalmari nousi riehuvien ihmisten keskellä rohkeasti puhumaan järjen ääntä. Humanismin aatteen kannattelema Jalmari ei nojannut ajassa toimimattomiin poliittisiin käytäntöihin vaan pyrki niitä henkensä uhalla oikaisemaan. Kolmannen vaihtoehdon tuoja ei aina löydä ymmärtävää kuulijaa vastakohta-asettelun melskeessä. Askeettina ja herkkävaistoisena Jalmari kuitenkin säilytti henkensä täpärästä tilanteesta toiseen.

Kadonneet rakastetut

Sosialidemokratia nousi voimaansa juuri Jalmarin kaltaisten ansiosta. Jalmari näki, että ”jatkuva vallankumous” toteutuu arjen havainnoissa, ajattelussa ja toiminnassa, ei aseellisella taistelulla. Jalmarin kautta Mikkanen kuvaa tapahtumia, joissa Suomi sai kahdeksan tunnin työaikalain, kaikkien oikeuden äänestää ja eduskunnan. Sinnikkään kiemuroinnin jälkeen rakentui lopulta itsenäinen Suomen valtio, jonka syntymiseen vaikuttavista tekijöistä keskustellaan vielä kauan. Mikkanen kuvaa hyvin, millainen ihminen suuren yhteisön rakentamiseen pystyy.

Mikkanen luo vahvan ja elävän kuvan aatejohtajan äidistä, naisesta, joka antaa realismin tajua ja tarpeellista vastusta tulevalle mielipidejohtajalle. Jalmarin rakastettujen kuvat nousevat esiin lupaavasti, mutta häviävät taustalle. Ainakin minä jäin kaipaamaan hävinneitä rakastettuja enemmän kuin Jalmari. Kansikuvan Alma Sofia, Jalmarin viimeinen rakastettu, ei juuri nouse henkilönä esille, minkä vuoksi tulee omituinen tunne: Unelmien varjojen kansi ja kirjan sisältö eivät kerro samaa.

Myös ajassaan mahdottomaan rooliin joutunut Mannerheimin olisi tarvinnut laaja-alaisempaa näkemistä. Pitävämpi tutkimusasenne nousisi mielestäni kysymyksestä, miksi Mannerheim on edelleen arvostettu.

Raili Mikkanen on tehnyt kirjaansa varten laajaa ja tarkkaa tutkimustyötä, mutta henkilöt ovat joistakin kohdin vielä arkistopapereissa kiinni. Tapahtumat etenevät pitkien ja selittävien repliikkien varassa. Jos ei ole niin kiinnostunut kirjan antamasta historiallisesta tiedosta kuin minä, lukeminen voi tuntua puisevalta.