Tieto ja kirja

Suomen tietokirjailijat r.y. julkaisi vuosituhannen alkaessa kokoomateoksen Tieto ja kirja. Siinä joukko asiantuntijoita luo katsauksen siihen, miten maa makaa: mikä on kirjan ja erityisesti tietokirjan tulevaisuus. Laaja vuosikirjatyöryhmä on ideoinut monipuolisesti alaa valaisevan teoksen.

Kirjailija Kaari Utrio kuvailee, miten monella tapaa uusi tekniikka on tullut käyttöön alan tuotannossa ja jakelussa. Kirjakauppias Doris Stockmann referoi hiljattain hänen johdollaan valmistunutta kirja-alan laajaa selvitystä ja toteaa muun muassa, että tilauksesta valmistettavat kappaleet ovat tehneet mahdolliseksi painaa vähäisen määrän kirjoja kannattavasti, ja myös harrastajakirjoittajille avautuu helpommin julkisuuden väylä. WSOY:n pääjohtaja Jorma Kaimio pitää melko varmana, ettei uuden teknologian mullistus hävitä kirjaa. Hänen mielestään CD-levyille tallennettujen ja verkossa julkaistujen kirjojen elämä jää lyhyeksi: ”Oma näkemykseni on se, että kaikki tämä on katoava ihmiskunnan muistista parissakymmenessä vuodessa, luultavasti varmemmin kuin televisio- ja radio-ohjelmat puhumattakaan sanomalehdistä. Ellei aineistoja sitten paineta kirjoiksi.”

Pienkustantajien merkitystä korostaa toimitusjohtaja Pekka Mäkelä, joka katsoo, että sivistyneen yhteiskunnan tulee tukea lukemiseen pohjaavaa oppimista demokraattisesti. Tutkija Mikko Lehtonen panee artikkelissaan kriittisesti merkille kirja-alan keskittymisen ja tiiviin kytkeytymisen taloudellisen lisäarvon tuottamiseen. Toimittaja Eero Silvasti arvostelee terävästi tajunnantäyttöteollisuutta, jossa markkinat paisuvat ja kilpailu kovenee. ”Sisällön merkityksissä tiedollinen, kulttuurinen ja taiteellinen anti syrjäytyy.” Silvasti varoittaa kulttuurin köyhtymisestä.

Teoksen osastossa ”Digimaailman kynnyksellä” syvennytään alan viimeaikaisiin muutoksiin, joita uusin tietotekniikka on aiheuttanut. Asianajaja Tapio Susiluoto toteaa tekijänoikeuksien säilyvän. Kuitenkin alaa kohtaavat muutokset, jotka seuraavat tietoverkkojen huimasta kasvusta. Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kertoo, että vuonna 2000 Internetissä oli Euroopassa 30-40 miljoonaa kävijää, ja ennustaa, että vuonna 2002 kävijöitä on yli 80 miljoonaa. Ekholm toteaa: ”Kirja on vielä syvästi liittynyt kansalaisten identiteettiin ja yhteiskunnalliseen rooliin. Meidän tarvitsee vain katsoa kotien kirjahyllyjä.” Toisaalta monessa kodissa asuu jo videokansalainen ja Internetissä syntyneen uuden heimon jäsen. ”Myös heidän lukemistapansa on yhtä arvokas kuin kenen muun hyvänsä,” Ekholm huomauttaa.

Tutkija Raine Koskimaa katsoo, että tietoverkko haastaa ajankäytössä ensi sijassa television eikä niinkään lukemista. Kirjan asema muuttuu, kun rinnakkain julkaistaan aineistoja sekä painettuna että digitaalisena. Kirjan statusarvon voi olettaa vain kasvavan: ”Tietoinen valinta ostaa kirja antaa sille entistä suuremman arvon”.

Antikvariaatin pitäjä Jan Streng toteaa, että jos digiteokset yleistyvät, antikvariaateille jäävät ne asiakkaat, jotka eivät digitaalitulosteista piittaa vaan haluavat nimenomaan perinteisen kirjan. Kirjojen lähitulostus, book-on-demand, merkitsee sitä, että kaikkia teoksia, joilla on kysyntää, on vastaisuudessa saatavilla myös uutena – niitä ei tarvitse etsiä antikvariaatista. Streng luettelee mielenkiintoisesti, luovasti nimiä keksien tulevaisuuden uutuuksia: ”1) ´kirjantappajakoneen´ eli lukukännykän´ 2) ´kirja-automaatin´ eli ´kirjansylkäisykoneen´, 3) kirjojen kotiprinttauksen, 4) teosten verkkojakelun ja 5) valtaisat ehkä koko maailmankirjallisuuden sisältävät teostietopankit” ja jo olemassa olevat ”6) mikrotietokoneilla luettavat levyke– eli rompputeokset sekä 79 verkkokirjakaupat”. Teknisillä muutoksilla saattaa lähivuosikymmeninä olla sellainen vaikutus, että oikeista kirjoista koostuvasta kirjastosta voi muodostua intellektuelli statussymboli, Streng arvioi.

Emeritusprofessori Antti Eskola luonnehtii itseään vanhaksi vastaaninttäjäksi artikkelissaan ”Tieto hyvä, usko huono?” Hän haroo syviä vesiä, etsii näkemystä uskosta. Kari Cantell taannoin kirjassaan Tiedemiehen mietteitä uskosta arveli, että jos Jeesus olisi tullut maailmaan kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, hänen sanansa olisi levinnyt televisiossa ja Internetissä paremmin. Hän piti Jumalaa ”huonona informaatikkona” ja lausui: ”Minun johtopäätökseni on se, että kun kunnon tietoa ei ole tullut, ei ole tiedon antajaakaan.” Eskola vänkää vastaan ja kysyy: ”Miksi Jumalan pitäisi antaa itsestään juuri sellaista tietoa, joka kelpaa Kari Cantellille?” Eskola ei vakuutu sellaisista tarinoista, joissa Jumala ilmestyy kesken renkaanvaihdon halkopinon takaa ja jyrisee, että on tehtävä parannus. Vaikuttavampana hän pitää koettuun vetoamista: että kertojan mukaan usko on häntä monin tavoin auttanut, rohkaissut, valaissut tietä, antanut suuntaa, ja että tämä vuorostaan on vahvistanut hänen uskoaan Jumalan olemassaoloon. ”Joskus tuntuu, että itsekin voisin varovasti yhtyä tällaiseen todistukseen.” Artikkeli on persoonallinen lisä siihen kuvaan, mikä Eskolasta on muodostunut omapäisenä ajattelijana.

Kosmologian professori, Tieto-Finlandian voittanut Kari Enqvist toteaa, että tiedon popularisoinnilla on rajansa. ”On kirjoja, jotka enemmän tai vähemmän onnistunein vertauskuvin yrittävät selventää kvanttifysiikkaa, mutta varsinainen tieto on luettavissa vain alan oppikirjoista.” Ei ole asvalttista ajotietä muusain luo, kirjoitti jo Ezra Pound. Tarvitaan omaa ponnistusta. Jouko Mehtäläinen, joka toimii tutkijana Helsingin yliopiston Opettajakoulutuslaitoksessa, koulutuksen arviointikeskuksessa, korostaa ajattelua: ”Tarvitaan ajatteleva koulu, joka jo opetussuunnitelmassa korostaa, että sen tehtävänä on turvata ajattelun käyttö ja kehitys.” Jos tahdotaan kasvattaa tiedon valtaväylillä sujuvasti vaeltavia, itseensä luottavia nuoria, oppilasta aktivoidaan niin, että hän pitää ajattelukanavat auki, tarkkailee ja analysoi omaa ajatteluaan ja siten myös oppimistaan.

Teoksen osassa nimeltä ”Kuinka kirjani ovat syntyneet” Erkki Lakervi kertoo kansainvälisen sähkökirjan syntymästä, Hilja Mörsäri oppikirjan laatimisesta, Markku Envall esseistin työpajasta ja Lasse Koskela kirjallisuudenhistorian tekemisestä. Teoksen päättää Tuija Laineen essee yhden tietokirjan lajin historiasta, Suomen lääketieteellisestä kirjallisuudesta 1600- ja 1700-luvulla.

Kaikkinensa teos Tieto ja kirja on vaikuttava osoitus siitä, että tietokirjailijain yhdistys on voimissaan, ja se on vakuuttava, ajatuksia virittävä todistus kirjan merkityksestä, joka säilyy silmän kantamattomiin.