Eksymisen kenttäopas

Dialogikritiikissään Riikka Simpura ja Joonas Säntti puutuvat opettavaisten viisauksien äärellä, vaikka pitävät Rebecca Solnitin Eksymisen kenttäopasta lukemisen arvoisena.

Riikka: Rebecca Solnitin Eksymisen kenttäopas kuvaa tuntematonta kohti kurottamista, sille antautumista. Solnitin esseistiikka lipuu kuvaamaan omia ja ystävien kokemuksia, sukutarinoita ja sitten toisaalta taiteilijoita ja teoksia; kieliä, kulttuureja ja löytöretkiä. Sitä, miten käsitämme historiamme ja juuremme, tai juurettomuutemme. Solnit kiinnittää huomion siihen, kuinka liian siistityt tarinat sulkevat paljon pois. Hän esimerkiksi vertaa taidehistorioita patrilineaarisen Vanhan testamentin sukupuihin, jotka sulkevat pois äidit ja jopa äitien isät. ”Ne sivuuttavat sen tosiasian, että historia rakentuu paremminkin risteyksistä, haarautumista ja vyyhdeistä kuin suorista viivoista. Kutsuin tällaisia lähteitä isoäideiksi.” (s. 72.)

Kuten arvata saattaa, etäisyydet ovat sinisiä, ja eksyminen näyttäytyy Solnitin esseeteoksessa jonakin perustavana ja olennaisena, jonakin mikä edellyttää ”maailman mysteerille” avautumista ja sen tunnustamista. Vaikka eksyminen saattaa olla olennaista, on se lisäksi myös hyvin pelottavaa: eksyminen tuo minulle mieleen sanan yksin. Eikä Eksymisen kenttäopas edes opasta mihinkään!

Joonas: Havainto eksymisen tunteellisesta ambiguiteetista on tärkeä. Silti pelon tapaiset selvästi negatiiviset tuntemukset saavat tekstissä vähemmän huomiota, ja yksinäisyys esitetään enemmän tarpeellisen muutoksen airuena. Syvällinen yksinäisyys auttaa yksilöä hahmottamaan oman pienuutensa, ehkä myös jotain oman aikansa ja sen kulttuuristen arvojen vähäisyydestä luonnon rinnalla. Solnit on etäisyyksiin katsoessaan romanttinen sinisilmä (kuten minäkin, kuten niin moni muu). On tärkeää voida uskoa, että ”maailma on suurempi kuin ihmisen mielikuvitus” (s. 158) ja että myös itsestään voi löytää terra incognitan, toistaiseksi kartoittamattomat alueet. Että itsensä voi eksyttää.

Toteat, että Solnitin kirja ei oikeastaan toimi opaskirjan tapaan. Olisin itse toivonut, että kirjailija malttaisi välttää opaskylttejä vielä hiukan sinnikkäämmin. Hänellä on taipumus hypätä havainnosta opettavaiseen tiivistykseen, usein juuri silloin kun toivoisin tekstin eksyvän syvemmälle ihmettelyyn.

Parhaimmillaan Solnit on oivaltava, jopa jännittävä esseisti. Pidän hänen tavastaan havainnoida ja kuvailla, toisinaan silloinkin kun tyyli muuttuu kohtalokkaaksi. Ajattelen esimerkiksi muistelua nuorena kuolleesta ystävästä, joka vaikutti olevan ”katoamassa itsestään otettuun valokuvaan, täydelliseen häviävään otokseen” (s. 120). Ja jos ”esseissä päähenkilöitä ovat ideat” (s. 173), niitä kirjoittajalla tosiaan riittää. Millaisia nostaisit itse esille? Tarjosiko kirja sinulle yllätyksiä?

Riikka: Solnitin ideat tai ainakin aiheet ja viitepisteet ovat tosiaankin runsaslukuiset. Eksymisen kenttäopas on esseeteos, mutta muodoltaan ei mitenkään selkeärajainen kokoelma: se ei hahmotu niinkään pelkästään kokoelmaksi yksittäisiä tekstejä, vaan lisäksi sen esseet myös seuraavat toisiaan vähän kuin romaanin luvut. Siteeraamasi kohta ideoista esseiden ”päähenkilöinä” jatkuu: ”, ja ne kehittyvät usein kuin henkilöt aina lopun yllätyksellistä paljastumista myöten” (s. 173).

Kokoelman sisällysluettelossa vuorottelevat ”Siniset etäisyydet” -nimiset jaksot sekä erikseen nimetyt esseet. ”Siniset etäisyydet” on siis tavallaan yksi, muiden välissä punoksen lailla kiertävä teksti, ja toisaalta joukko yksittäisiä esseitä, jotka otsikon kautta yhdistyvät toisiinsa. Teksti käsittelee tietenkin sinistä kirjoittajan omassa kokemuksessa, Simone Weilin mystiikassa ja rakkaudessa, maalaustaiteessa, valokuvissa, luontokokemuksissa, melankoliassa, musiikissa, löytöretkissä…

Ideoita tai ainakin aiheita ovat esimerkiksi elokuvan kuvaaminen ystävän kanssa, muistot, unet ja kirjoittaminen. Keskeisellä sijalla teoksessa on myös kävely ja vaeltelu, mikä luo mielessäni assosiaation Ulrika Nielsenin runoteokseen Perikato (Undergången, 2015, suom. Marko Niemi, 2017). Huomaan kuitenkin, että minun on vaikea sanoa teoksen ideoista mitään kovin kokoavaa.

Joskus nämä runsaat vertausryppäät ovat hienoja, välillä ne maistuvat teepussifilosofialta.

Yksinäisyyteen liittyy teoksessa esimerkiksi kuvaus perhosen kotelovaiheesta: kotelon sisässä mädäntyvästä toukasta. Solnit liittää perhosen metamorfoosin ”toisiin kulttuureihein heitettyihin ihmisiin”, mutta kuvausta lukiessani aloin ajatella myös parhaillaan käynnissä olevaa metamorfoosia, pandemiaa, ja koteihinsa koteloituneita ihmisiä. Solnitin esseeminä ei tässä ole lainkaan poleeminen. Tunnelmat ovat myös melko kaukana aiemmin niin ikään Pauliina Vanhatalon suomentamasta Miehet selittävät minulle asioita -kokoelmasta (2014, Men Explaining Things to Me, suom. 2020). Kuitenkin nostaisin tuosta aiemmin suomennetusta kokoelmasta esiin Virginia Woolfia käsittelevän esseen, jolla tuntuisi olevan eniten yhteistä Eksymisen kenttäoppaan kanssa.

Yllättävintä minulle on, että teoksen kuvaamat etäisyydet tuntuvat etäisyyksiltä myös lukemisessani. Hylätyt alueet, rauniot ja eksyminen houkuttelivat teoksen pariin, mutta lukijana huomaan asettuvani hieman etäälle, tarkastelemaan Solnitin kuvaamaa matkan päästä. Ehkä tähän liittyy myös aiemmin viitattu kokemukseni ”opastamattomuudesta”: teos ei tunnu suuntaavan puhettaan lukijalle, vaan se jää ikään kuin matkan päähän. Toisaalta esseistä huokuu tietynlainen varmuus, joka osaltaan aiheuttaa, ettei ihmettely sitten kuitenkaan pääse niin suureen osaan.

Joonas: Voi olla, että lähestymme samanlaista kokemusta eri sanoilla. Kenties juuri tuollaista ”varmuuden” tunnetta tarkoitin kirjoittaessani teoksen tietystä opettavaisesta sävystä. Kirjailijalla tuntuu olevan kiire jakamaan viisauksia – siitä miten ihmissuhteet ovat kuin rakennuksia ja kertomuksia, tai miten ihmismielen muutos voi muistuttaa perhosen metamorfoosia. Joskus nämä runsaat vertausryppäät ovat hienoja, välillä ne maistuvat teepussifilosofialta. Ikään kuin kirja jatkuvasti muistuttaisi lukijaansa: älä huoli, kerron kohta kuinka tästäkin voi oppia jotain.

Jos Solnitia vertaa sinisen merkityksistä fragmentaarisemmin kirjoittavaan Maggie Nelsoniin tai historian kerroksia ja yksinäisyyttä käsittelevään W. G. Sebaldiin, hän vaikuttaa paljon turvallisemmalta. Jopa omasta elämästä poimitut hetket tuntuvat abstraktioilta, varsinkin kirjan loppua kohden. Ehkä tämä vastaa kokemustasi siitä, miten kuvatut kokemukset jäävät ”matkan päähän”? Teksti kertoo eksymisistä, teksti itse ei eksy/tä. Tämä ei haittaisi minua, jos kirja olisi perinteisemmän kulttuurihistorian muotoinen tai tarkastelisi perehtyneemmin yksinäisyyttä eri taiteilijoiden kautta, kuten Olivia Laing kirjassaan The Lonely City (2016). Nyt minulle jäi vaikutelma, että Solnit näkee esseetyylinsä radikaalimpana kuin se on.

Ideoiden tasolla minua puhuttelivat monet yksittäiset jaksot, joissa Solnit kehittelee näkyville piileviä yhteyksiä tai lukee jotain yllättävästä näkökulmasta. Hän esittää, että menetetyistä rakkauksista kertovat kantriklassikot ovatkin usein ”rakkauslauluja paikoille” (s. 139), ja niissä käsitellään enemmän suhdetta maisemaan kuin ihmiseen. Hän lukee esille sivuhenkilön rikkauden: esimerkiksi Hitchcockin Vertigon (1958) Midge muuttuu draaman rakenteen vaatimasta kolmannesta pyörästä paljon varsinaisia päähenkilöitä monipuolisemmaksi hahmoksi. Se on mainio oivallus, jonka jälkeen tuttua elokuvaa voi jälleen katsoa uudella silmäparilla.

Eksymisen kenttäoppaan esseeminä ei tosiaan ole poleeminen, saati julistuksellisesti poliittinen. Toisaalta Midgen valinta huomion keskipisteeksi muistuttaa feministisestä uudelleen kirjoittamisesta. Voi myös kysyä, keiden katoamista Solnit erityisesti murehtii – amerikkalaisten vähemmistökansojen, eläinten, kielten ja kulttuurien. Näissä valinnoissa on oma poliittinen tasonsa, esimerkiksi kulttuurisen poissulkemisen kannalta, josta kirjoitit alussa.

Yllättävintä minulle on, että teoksen kuvaamat etäisyydet tuntuvat etäisyyksiltä myös lukemisessani.

Yksi toistuva teema tuntuisi olevan taiteilijalta vaadittava avoimuus epävarmuuksille, sille mitä John Keats nimitti negatiiviseksi kyvyksi. Mainitsemassasi kirjassa Solnit ymmärrettävästi kytkee sen Woolfin elämään ja estetiikkaan. En ole aivan niin vakuuttunut hänen oman kirjoituksensa avoimuudesta hämärälle ja tuntemattomalle. Minua häiritsee usein tällainen käsitteiden henkilöityminen. Jos kyseessä on ”kyky” yksilöllisen ominaisuuden mielessä, siihen voi liittyä yksilön palvontaa, yhtä lailla Woolfin kuin Keatsin kohdalla. Siitä tulee jokin persoonan saavutus: se mestaroi ja aateloi. Solnit on selvästi lumoutunut esimerkiksi Yves Kleinista, jonka elämä ”näyttää meteorilta, tähdenlennolta, taivaan poikki kulkevalta täydelliseltä liikeradalta, päätökseen saatetulta taideteokselta” (s. 212). Nykyhetkessä taiteen idealisointi voi tuntua jopa ilahduttavan optimistiselta, mutta enemmän silloin kuin painotus on teoksissa ja niiden vaikutuksissa. 

Riikka: Eksyminen ja epävarmuudelle antautuminen lievät usein kauniimpaa ja helpompaa sanoissa ja ajatuksissa kuin teoissa ja todellisuudessa. Kun sanot, että vaikuttaa siltä kuin Solnit näkisi esseetyylinsä ”radikaalimpana kuin se on”, mieleeni hiipii Herman Raivion kritiikki Nuoressa Voimassa. Teksti on otsikoitu: ”Rebecca Solnit väittää eksyneensä, mutta on turvassa neljän seinän sisällä”. Raivio esittää, että teoksesta puuttuu vaaran tuntua ja että ajoittain pakahtunut kirjoitustyyli tuntuu jopa vaivaannuttavalta. En itse kuitenkaan vaivaannu, lähinnä vain puudun.

Edellytys vaaran tai epävarmuuden kiehtovuudelle ja sen romantisoinnille on, että samalla on jollain tasolla kuitenkin ”tylsästi” turvassa vaikkapa omassa lukutuolissa (jos sellaisen sattuu omistamaan), mikä usein unohtuu mainita. 

Teksti kertoo eksymisistä, teksti itse ei eksy/tä.

Joonas: Puutumista, kyllä. Voin vieläkin muistaa lupauksen tunteen ensimmäisen luvun jäljiltä, mutta löytöretkeilyn syventymisen sijaan kohtasin yhä mantipontisemmiksi muuttuvia metaforia. Kun kirjaa nyt selailee, voi vielä uudelleen ihastua yksittäisiin jaksoihin, kuten kuvaukseen Wintu-heimosta, ”joka ei kuvaile kehon osia sanoilla vasen tai oikea vaan käyttää niiden sijaan pääilmansuuntia” (s. 25). Harvoin muuten päätyy valittamaan näin hartaasti teoksesta, jota kuitenkin pitää lukemisen arvoisena! Kun olen kriitikkona manannut Solnitin tyyliratkaisuja, annan itselleni oikeuden palata vain niihin kohtiin, jotka olen merkinnyt suosikeiksi. Kirja on esineenäkin poikkeuksellisen miellyttävä, jo kannet henkivät omanlaistaan vakavan sohvapöytäkirjan tunnelmaa. Tekee mieli antaa se kuvitteelliselle vieraalle käteen, sanoa: ”Lue tästä, kymmenen sivua kerrallaan, tykkäät. Mutta älä lue enemmän!”

Mitä tykkäämme suomennoksesta? Pauliina Vanhatalo on nähdäkseni tehnyt hyvää työtä, ja jos Solnitin lyyristely välillä uuvuttaa, se ei ole kääntäjän vika. Harmittelin tosin sitä, että ”story” on käännetty vaihtelevasti joko tarinaksi tai kertomukseksi, vaikka nämä ovat kovin eri asioita. Kertomus olisi ”narrative”. 

Riikka: Toden totta, Eksymisen kenttäopas on esineenä kaunis. Tekstissä vastaan tulevat muutamat lyöntivirheetkin tuntuvat pikemminkin sympaattisilta, ja jopa jotenkin tärkeiltä ja olennaisilta, kuin häiritseviltä.

Pidän myös Vanhatalon suomennoskielestä. ”Tarinaa” ja ”kertomusta” voi todella havaita yleiskielessä käytettävän huojuvasti ja osittain päällekkäisesti silloin, kun tavoitteena ei ole akateeminen tarkkuus. Myöskään Kielitoimiston sanakirja ei tee näiden välille selkeää eroa ja antaa tarinalle määritelmäksi ”kertomus, kuvaus, juttu, taru; kansan keskuudessa totena pidetty uskomuksellinen kertomus” ja kertomukselle ”(kirjallinen) kertova esitys jstak, kuvaus, tarina, juttu.”

Samaistun siihen, mitä sanot Eksymisen kenttäoppaan selailevasta lukemisesta: vähin erin sieltä täältä lueskeltuna, ei kannesta kanteen kokonaisuutta hahmottaen, esseeteos tuntuisi avaavan esiin ainakin mahdollisuuden ihastua itseensä.

Jutun julkaisu on osa Alfred Kordelinin säätiön tukemaa Kiiltomadon verkkosivu-uudistusta.