Fata verborum: Näkymiä sanojemme historiaan

Reijo Pitkäranta palaa Fata verborumissa arkisten sanojen virtausten alkulähteille. Historialliselle tarkastelulle seuraa pitää osan valituista sanoista ajankohtaisuus.

Jos et tiennyt, missä sana ”demokratia” tavataan ensimmäisen kerran (Herodotoksen historiateoksen kolmannessa kirjassa) tai mistä juontuu sana ”glamour” (grammatiikasta eli kieliopista), luettuasi Reijo Pitkärannan teoksen Fata verborum (2020) tiedät. Mutta lisäksi opit, että Dermophis donaltrumpi on erään Yhdysvaltojen presidentin mukaan nimetty panamalainen sammakkoeläin. Se on sokea ja piilottaa mielellään päänsä hiekkaan.

Fata verborum (”sanojen kohtalot”) käy aakkosjärjestyksessä läpi 42 sanaa, niiden etymologian ja polveutumisen. Matka kulkee pääsääntöisesti klassisesta kreikasta ja latinasta eurooppalaisten sivistyskielten kautta nykysuomeen, mutta toisinaan järjestys on lukijan virkistykseksi vapaa. ”Adoptiosta” alkava lista koostuu enimmäkseen niin sanotuista sivistyssanoista, mutta mukana on esimerkiksi myös arkiset ”kaasu” ja ”kauppias”.

Ennen vanhaan jonkun oppineisuutta sanottiin ”perinpohjaiseksi”. Tämä ilmaus palaa mieleen latinan kielen ja klassisen filologian dosentin Reijo Pitkärannan kohdalla; samalla kun hän uupumatta seuraa yksittäisen sanan historiallista reittiä, hän avaa tienvieren vaihtelevaksi maisemaksi koko länsimaisen kulttuurin.

Lähestymistapa eli aakkosjärjestys ja pakinoiva tyyli (kirjan taustalla on luento- ja radioesitelmäsarjat) tuottaa tekstiin virkistävää sattumanvaraisuutta ja anekdoottimaisuutta. Teos suorastaan pursuaa yksityiskohtia, jotka kuuluvat – tai kuuluisivat – klassisen humanistisen yleissivistyksen piiriin. Sanojen kohtaloiden taustalla vilahtavat niin aristoteelisen filosofian perusjaottelut, keskiajan lääketiede kuin George Washingtonin virkaanastujaisetkin. Mutta ei tämäkään vuosituhat pysy kuvasta poissa: mukana ovat Lady Gagan karisma ja Islannin Eyjafjallajökullin purkaus vuodelta 2010 – ja on mukaan ehtinyt myös koronapandemia. Pitkärannan lista päättyy pieneen, nykyään niin hätkähdyttävään sanaan ”virus”.

Teoksen väistämättömän sirpaleisuuden rinnalla on kuitenkin toinen, vakaampi sanojen todellisuus – ikään kuin Fata verborum olisi kaksi kirjaa.

Kuohu ja syvyydet

Pitkä kesto (la longue dureé) on ranskalaisen historiatieteen keskeisiä käsitteitä. Kuuluisaksi se tuli Fernand Braudelin (1902–1985) kolmiosaisesta väitöskirjasta La Méditerranée et le Monde Méditerranéen a l´epoque de Philippe II (1949). Pitkän keston ilmiöt ovat tyypillisesti maantieteellisiä tai ilmastollisia, osin myös väestöllisiä. Ne ovat aidosti tai näennäisesti muuttumattomia tai ne muuttuvat hyvin hitaasti. Klassinen esimerkki on Pyreneitten paimenten ja lammaslaumojen reitit, jotka ovat pysyneet vuosisatoja samoina. Pitkän keston ilmiöiden ”päälle” rakentuvat taloudelliset konjunktuurit ja niiden päälle historian yksittäiset ja ainutkertaiset tapahtumat (histoire événementielle).

Braudel ja hänen oppilaansa käänsivät katseensa pintakuohusta liikkumattomiin syvyyksiin. Seurasi tietenkin vastavaikutus: yksilöt, elämänkerrat ja pienen mittakaavan poikkeukselliset tapahtumat palasivat. Historiamarkkinat vaativat tapahtumia ja tunteita, seksiä ja väkivaltaa. Romanttinen katse, joka joskus muinoin kiinnittyi historian loistoon, kiinnittyi nyt sen kurjuuksiin. Kehitys ajoittuu samaan saumaan 1980-luvun niin sanotun kielellisen käänteen (linguistic turn) kanssa. Historian alue laajeni, aiemmin huomaamattomat ryhmät ja yksilöt saivat huomiota. Menneisyys muuttui polyfoniseksi.

Kehityksessä voitettiin suunnattoman paljon, mutta ehkä jotain myös menetettiin: käsitys jatkuvuudesta, pitkästä kestosta.

Edellä esittämäni on mahdollisimman karkea kuvaus, journalistinen yksinkertaistus, jota vastaan voisi perustellusti väittää monessa kohdassa. Siitä huolimatta: Pitkärannan kirja tuottaa vahvan elämyksen. Ikään kuin pitkä kesto äkkiarvaamatta palaisi uudessa, kielellisen käänteen koulimassa muodossa.

Fata verborumin pitkä kesto ei ole lammaslaumojen, purjehdusreittien tai maankääntötekniikoiden pitkää kestoa. Se on sanojen kestoa ja kestävyyttä, muutamasta kirjaimesta koostuvan joukon ällistyttävää kykyä vastustaa ajan painoa. Se ei ole muuttumatonta – päinvastoin: tuntuu jopa siltä, että sanojen merkitykset muuttuvat mahdollisimman paljon.  Kuitenkin sanojen ulkonainen, ”materiaalinen” kesto on pitkää. Pari tuhatta vuotta ei merkitse siinä yhtään mitään.

Teoksen väistämättömän sirpaleisuuden rinnalla on kuitenkin toinen, vakaampi sanojen todellisuus – ikään kuin Fata verborum olisi kaksi kirjaa.

Tämä kertaa 42

Otan esimerkin, sanan ”influenssa”. Pitkärannan mukaan lähtökohtana on latinan verbi influere, virrata johonkin. Antiikin auktorit käyttivät sanaa muun muassa eri jokien yhteydessä. Cicero laajensi verbin käyttöä lääketieteeseen (veri virtaa maksasta sydänkammioon) ja kuvaannollisiin ilmauksiin (vieraiden kansojen tai vaikutteiden virtaaminen Roomaan). Influentia tunnetaan 800-luvulla vesitulvan ja 1200-luvulla vaikutuksen merkityksessä. Oman panoksensa sanan käyttöön antoi antiikin ja keskiajan humoraalipatologia eli oppi neljästä ruumiinnesteestä (jotka siis virtaavat ihmisruumiissa muun muassa taivaankappaleiden vaikutuksesta).

Uuden ajan alun italialaisissa lähteissä influenza saattoi tarkoittaa tartuntaa ylipäätään, mutta sen merkitys liman virtaamisena vakiintui viimeistään Giovanni Maria Lancisin tutkielman De influenza (1709) yhteydessä. Tästä Pitkäranta jatkaa viimeisen sadan vuoden kuuluisiin influenssaepidemioihin ja Donald Trumpin koronaa tarkoittavaan ”Kiina-flunssa”-ilmaukseen.  Jostain syystä – varmaankin tilanpuutteen takia – Pitkäranta jättää mainitsematta sosiaalisen median ”influensserit”.

Sana elää roomalaisesta kirjallisuudesta nykyhetkeen ja kerää matkansa varrella mukaansa uusia merkityksiä. Se säilyttää jatkuvasti yhteyden menneisyyteensä ja jatkuvasti se kurkottaa kohti tulevaisuutta. Sana tuottaa sen, että me – sen nykykäyttäjät – säilytämme aina myös yhteytemme menneisyyteen, tässä tapauksessa antiikkiin ja keskiaikaan. Säilytämme yhteyden, halusimme sitä tai emme, olimme siitä tietoisia tai emme. Tämä on jotenkin ällistyttävää. Tämä kertaa 42 – sellainen kirja on Fata verborum. Sellaista on sanojen kannattelema pitkä kesto.

Oppineisuutensa tukena Pitkärannalla on joukko teoksia, jotka on lähdeluetteloon listattu. Sieltä löytyy muun muassa monessa muussakin kulttuurihistoriallisessa teoksessa esiin nouseva saksalainen Historisches Wörterbuch  – filosofiasta kolmetoista osaa, retoriikasta kaksitoista. Fata verborumista pitävien kannattaa muuten vilkaista myös V. O. Renkosen laajempaa, hakuteokseksi tarkoitettua kirjaa Kulttuurin avainsanoja (1954).

Pitkärannan kuivahko tyyli, jossa tämän tästä pilkistää esiin yhtä kuiva huumori, tuntuu vanhakantaisessa hienostuneisuudessaan yllättävän virkistävältä. Viimevuotisen Väinö Linnan juhlavuoden jälkitunnelmissa panen merkille, että analysoidessaan Pohjantähti-trilogian alkua Aristoteleen dynamis- ja energeia-käsitteiden avulla Pitkäranta tullee aloittaneeksi suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa aivan uuden tulkintatradition.

Fata verborum kertoo senkin, että maailman ensimmäisen väritelevisiolähetyksen (1928) sisältö koostui kieltään lipovasta miehestä. Nykyään se kävisi ihan hyvin jonkin Posse-lähetyksen pääanniksi. Yksi pitkä kesto saattaa sisältää useita ympyrän sulkeutumisia.