Rekonstruktio

Kuluneena vuosikymmenenä Euroopan mannermaalla ja myös sen pohjoisessa Suomessa  on ilmestynyt joukko romaaneja, joissa noin kolmekymppiset kirjailijat pyrkivät kuvaamaan kahden edellisen sukupolven vaiettuja tekoja, kärsimyksiä ja syyllisyyksiä 1900-luvun sodissa ja niiden jälkeisenä aikana. Esimerkkeinä suuntauksesta mainittakoon saksalaisen Julia Franckin Keskipäivän haltija ja suomalaisten Katja Ketun Kätilö sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden.

Vastikään on alkanut pistää silmään asetelman kääntyminen myös toiseen suuntaan. Esimerkiksi Elina Hirvosen romaanissa Kun aika loppuu vanhemman raskaaksi tehtäväksi jää selvittää, aivan kuin tunnustaa, oman lapsen käsittämätön teko lapsen itsensä puolesta. Toisin sanoen sovittaa sovittamaton. Sama näkökulma on virolaisen Rein Raudin (s. 1961) teoksessa Rekonstruktio.

On ymmärrettävä ja kerrottava totuus

Raudin romaanin Rekonstruktio päähenkilö Enn Padrik on saanut tietää olevansa parantumattomasti sairas. Hänellä on vain vähän elinaikaa, mikä sysää liikkeelle prosessin käydä läpi eletty elämä. Avioliiton kariutuminen on tärkeä selvitettävä asia. Mutta aivan keskipisteessä on jo joidenkin vuosien takainen oman tyttären Annin itsemurhakuolema, jonka olosuhteet ovat jääneet hämärän peittoon. Minäkertoja on lykännyt selvitystyötään pitkään, mutta kokee nyt, että oli totuus mikä hyvänsä, enää hän ”ei voi elää ilmankaan sitä.”

Filosofisen pohdinnan kohteita ovat teon ja tarkoituksellisuuden sekä vapauden ja vastuun aihepiirit.

Ennen varsinaista selvitystyötä Rekonstruktiossa selitetään tapahtumien yhteiskunnallinen tausta. On eletty ja yhä eletään voimakkaiden murrosten ja niiden jälkimaininkien aikaa. Valtio on vapautunut itsenäiseksi Viroksi ja vähän myöhemmin siitä on tullut EU:n jäsen. Aineellisen kulutuksen roolin nopea voimistuminen käy käsi kädessä ihmisten minäkuvan ja arvomaailman hajoamisen ja vaikeasti täytettävän tyhjyyden tunteen kanssa. Mihin uskoa, mihin tarttua, minkä perustalle rakentaa?

Miten ihmistä hallitaan

Myös yksityiselämän ratkaisut näyttäytyvät Enn Padrikille kriittisessä valossa. Etenkin ex-vaimo Maire ja tämän hienosteleva, moraalisesti kaksinaamainen perhe saavat kyytiä. Porukasta ei paljon hyvää löydy, paitsi sisko Elo, ainoa, ”joka ei ottanut omakseen perheen elämäntapaa”. Parhaansa yrittänyt Enn Padrik kokee olleensa Mairen mielestä ”ilmeisesti saamaton nössö ja luuseri, jota kukaan ei ota tosissaan.” Oliko asia ihan niin, jää todistamatta. Minäkertojasta kun ei koskaan oikein tiedä.

Teoksen tunnehorisonttina on ymmärrettävän surun ja väsymyksen lisäksi pidätelty kauna. ”Omasta mielestäni meillä oli vielä koko elämä edessä ja aikaa riittämiin, minulla kiinnostava työ, rakas tytär ja viihtyisä koti, vaikka nökötimmekin appivanhempien siipien suojissa. Mihin minulla oli kiire? Ehkä meidän olisi pitänyt Mairen kanssa nostaa kissa pöydälle salaamatta mitään. Ehkä olisimme ymmärtäneet toisiamme paremmin. Mutta kuten todettu, hän ei ollut sellainen ihminen.”

Pettymys ja katkeruus ulottuvat perheen ulkopuolelle. Ihmiset eivät todellakaan ole yhtä perhettä, vaikka yhdistäviäkin tekijöitä löytyy, valitettavasti enemmän pahassa kuin hyvässä: ”Kaikkien kansojen ja rotujen joukossa roistot olivat kuin koiria, ja siksi he huomasivat sinut vain jos pelkäsit heitä.” Enn Padrikin maailmassa pahat porskuttavat milloin Pariisissa sortaen huoria tai Ruotsin maalla ökyillen. Hyvät ja herkät on ajettu pois kotoaan, alkoholismiin tai sitten uskon ja elämän perimmäisten kysymysten äärelle, niin kuin on Annin laita.

Rekonstruktion pääteema on valta. Kuka pärjää ja millä keinoin tai kenen kustannuksella. Romaani kysyy, miten olosuhteet vaikuttavat siihen, mikä kulloinkin saa ihmisestä vallan, ja miten ihmisen identiteetin etsimistä ja ahdinkoa voi käyttää hyväksi.

Muita isoja filosofisen pohdinnan kohteita ovat teon ja tarkoituksellisuuden sekä vapauden ja vastuun aihepiirit.

Dekkarissa selvitetään rikos

Asiat ovat usein toisin, kuin päälle päin näkyy. Niinpä myös suurin valta ja voima löytyvät monesti muualta kuin huomion keskipisteestä. Sitten kun se ymmärretään, voi olla liian myöhäistä. Konkreettisesti näin tapahtuu Koivikkoperän new age -kommuunissa, jossa Annikin on asunut ja surmatyö tapahtunut.

Rekonstruktio on rakennettu jännityskertomuksen tapaan. Totuuden selvittämisen myötä kirjailijaksi ryhtynyt minäkertoja sanoo pitäneensä aina salapoliisiromaaneista, varsinkin englantilaisista klassikoista. ”Synkän ja tummanpuhuvan vihanpidon sijasta niissä hypistellään fiksuja pähkinöitä, joita henkevyyksiä letkautteleva detektiivi raksauttelee palasiksi kuin ohimennen.” Niinpä palapeliä aletaan koota monissa paikoissa kerättyjen haastattelujen perusteella rekonstruoitujen keskustelujen kautta tyyliin Sherlock Holmes.

Teoksen rakentumisella tähän tapaan on oma viehätyksensä ja perustelunsa. Se alkaa vakuuttavasti näin: ”Kun aloitin, en tiennyt, mutta nyt tiedän: en halua syyttää mitään, en ketään, tai sitten vain itseäni. Mutta minun oli päästävä selvyyteen.”

Keskiosaa vaivaa asetelmallisuus

Matkojen ja haastattelujen myötä teokseen alkaa asetelmien toiston ja kertojan asenteellisuuden myötä tulla jotain vähän sopimattoman höpsöä ja kyllästyttävääkin. Keskiosassa äärimmäisen kohtalokkaiden tapahtuminen taustojen analyysi ei vakuuta, vaan on monesti tähän tapaan ohutta: ”Vähän ennen Kellyn onnettomuutta hänen vanhempansa olivat eronneet pitkien riitojen jälkeen. Sillä saattoi tietysti olla jokin yhteys moottoripyörällä hurjasteluun, sillä Kelly oli rakastanut isää kovasti eikä lainkaan hyväksynyt äidin päätöstä heittää tämä pellolle.”

Kuten hyvässä jännityskertomuksessa kuuluu olla, ihan loppu voi vielä muuttaa kokonaiskuvaa.

Tai kertoja sortuu epäuskottavuuksiin; ei kenestäkään ihmisestä voi heti oven avauksella tietää, että ”hän oli tottunut saamaan omin voimin kaiken minkä halusi, mutta samalla hän oli pysynyt ihmisenä –.”

Myös aika lailla pinnallisesti käydään läpi länsimaisen filosofian ja kristinuskon pääpiirteitä tiputtamalla dialogeihin koko joukko filosofien nimiä ja pääoppeja: ”Hän [Anni] puhui minulle kategorisesta imperatiivista. Tiedät varmaan, mikä se on, etkö tiedäkin?” Tai nokkeluuksilla: ”Anni oli kerran käynyt erään puolalaisen ilotytön luona. Siellä oli seinällä iso juliste, jossa luki: ’Neitsyt Maria, sinä joka tulit raskaaksi tekemättä syntiä, auta minua tekemään syntiä tulematta raskaaksi.’ Se tarjosi Annin mukaan nykykristillisyydestä hyvin täsmällisen yhteenvedon.”

Teos koskettaa

Lopussa alun henkilökohtainen tunnelma ja Enn Padrikin kirjoitusprojektin uskottavuus sitten kuitenkin onneksi palaavat.

Kuten hyvässä jännityskertomuksessa kuuluu olla, ihan loppu voi vielä muuttaa kokonaiskuvaa. Kun Rekonstruktion viimeinen sana on luettu, kirja on kokonaisuutena jättänyt voimakkaan tunteen. Tällä kirjallisella selvityksellään Annin isä on tehnyt teon, joka on ehkä kaikista vaikein kuviteltavissa oleva. On oikeudenmukaista ja tässä kerrontatyypissä myös väistämätöntä, että hän vastapainoksi saa kokea myös teoistaan koituvan hyvän.

Käännöksen lukurytmi kulkee hyvin. Dialogit ovat luontevaa suomen puhekieltä, jossa kuuluu myös puhujan ikä ja keskustelun paikka ja aika. Muissa kuin dialogiosuuksissa vaikuttaa siltä, että kääntäjä on valinnut mahdollisimman sanatarkan ja alkuperäisteokselle uskollisen tavan kääntää. Pari sanaa on jäänyt kääntämättä kokonaan.

Rein Raud on julkaissut viisi romaania, neljä runokokoelmaa ja novelleja. Rekonstruktio on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Se sai kotimaassaan vuoden parhaan romaanin palkinnon. Raud esiintyi tänä kesänä Suomen Liwre-kirjailijakokouksessa kutsuvieraana.