Väkivalta ja pyhä

René Girardin Väkivalta ja pyhä on hyvää joululukemista monestakin syystä. Girard tarkastelee rituaaleja, joiden avulla ihmiset antavat toisilleen anteeksi, luopuvat keskinäisestä kaunasta ja vihasta. Hän ei käsittele joulua, vaan primitiivisiä rituaaleja, joissa yhteisö puhdistautuu vihan tunteista. Tässä puhdistautumisessa vältetään yhteisön sisäinen väkivalta suuntaamalla se ulospäin rituaaliseen uhriin eli syntipukkiin. Usein puhdistautumisrituaali epäonnistuu, väkivalta pääsee valloilleen ja kohdistuu omaan perheeseen – joulun piirre tämäkin.

René Girard on merkittävä antropologian ja kirjallisuudentutkimuksen välimaastossa liikkuva ajattelija, hänen pääteoksensa La violence et le sacré ilmestyi vuonna 1972. Siitä lähtien Girardin ajatukset ovat ruokkineet keskustelua aina kristillisestä teologiasta väkivaltaelokuviin.

Sympatiaa Oidipukselle

Antiikin julmuuksia pohtiessaan Girard käy vihaisesti Dionysosta vastaan ja puolustaa henkeen ja vereen Oidipusta. Dionysos, tuo spontaanin hillittömyyden jumala, edustaa hänelle vaarallista, uhrikriisistä valloilleen päässyttä julmuutta. Sitä ei olisi syytä ihailla.

Girardin mukaan Nietzsche oli liikaa väkivallan lumoissa voidakseen nähdä Dionysoksen todellisen luonteen. Nietzsche ihaili tragedioiden kaunista julmuutta ja katharsista, joka mahdollisti puhdistumisen väkivaltaisista tunteista. Katharsis sopii hyvin Girardin uhriteoriaan, mutta hänelle tragedia ei ollut ihmisuhrauksen kehittynyt versio kuten Nietzschelle. Päinvastoin, Girardin mukaan tragedia syntyy silloin, kun juhlat menevät pieleen, kun uhrimenot tai puhdistusrituaalit epäonnistuvat. Silloin järjestys häiriintyy, väkivalta pääsee valloilleen ja suuntautuu läheisiä vastaan. Siksi Girardin mukaan antiikin tragediat ovat perhetragedioita. Uhrirituaalissa pitäisi teurastaa karitsa, mutta nyt poika huomaa tappaneensa isänsä tai äiti huomaa tappaneensa lapsensa.

Siinä missä Dionysos kuvottaa Girardia, Oidipus on hänelle vain huono-onninen lapsi, joka tuli vahingossa tehneeksi sen mitä teki. Girard käy suoraan Freudia vastaan ja kysyy, miksi syyttää Oidipuksen persoonallisuutta siitä, että tämä tietämättään teki pahimmat rikokset isäänsä ja äitiään kohtaan. Girardin mukaan Oidipus oli vain yhteisön kannalta viheliäinen likatahra ja sopiva syntipukki.

Girardin mukaan syntipukki, -vasikka tai -lammas sai niskoilleen sen kätketyn vihan, jota yhteisön jäsenet kokivat toisiaan kohtaan. Myös lapset ja eläimet olivat sopivia uhreja, koska he eivät olleet täysivaltaisia, vaan yhteisönsä marginaalissa. Samasta syystä myös sotavangit, muualta tulleet, orjat, vammaiset ja vähäosaiset ovat olleet suosittuja uhreja.

Girard avaa Oidipuksen tarinasta kaikki keskeiset uhraamiseen, väkivaltaan ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat. Aluksi hän käsittelee Oidipusta primitiivisen kulttuurin sisältä käsin, liittäen sen lukuisiin muihin insestitarinoihin. Insesti ja isänmurha saavat Girardin mukaan merkityksensä nimenomaan sen kautta, että niillä on ollut taipumus levitä epidemiaksi asti. Toisin sanoen ne saavat merkityksensä epäonnistuneiden puhdistautumismenojen eli uhrikriisin kautta. Insesti ja isänmurha saavat Girardin mukaan merkityksensä nimenomaan sen kautta, että niillä on ollut taipumus levitä epidemiaksi asti. Toisin sanoen ne saavat merkityksensä epäonnistuneiden puhdistautumismenojen eli uhrikriisin kautta.

Väkivalta on kuin epidemia

Girard käsittelee väkivaltaa yhteisöllisenä ilmiönä, ei irrallisen yksilön aggressiona. Primitiivisillä yhteisöillä oli kokemus siitä, että väkivallalla on taipumus tarttua epidemian tavoin ja siksi tarvittiin puhdistumisrituaaleja.

Esimerkiksi kotiin palaavat antiikin tappajaheerokset, täynnä veren ja väkivallan saastaa, olivat vaaraksi perheelleen. Vasta puhdistauduttuaan heistä saattoi tulla turvallisia isähahmoja. Tragediat kertovat usein tästä kotiin asettumisen epäonnistumisesta. Näin kävi myös antiikin ehkä väkivaltaisimmalle heerokselle, Herkulekselle. Hän oli tappotöidensä jälkeen suorittamassa tulen äärellä puhdistautumismenoja, mutta lämpö aktivoi hänen viittaansa imeytyneen myrkyn, ja viitta liimautui heerokseen ihoon aiheuttaen hirvittävät tuskat.

Herkuleksen viitta ilmaisee hyvin sitä, kuinka väkivalta tarttuu käyttäjäänsä – ja kuinka helposti rituaali epäonnistuu ja päästää koston voimat valloilleen. Girard huomaa myös Herkuleksen tarinan loppukäänteen: polttavan viittansa uhrina Herkules vaatii poikansa tappamaan hänet. Näin varmistuu, että tartunta siirtyy seuraavaan sukupolveen.

Pyhä on muistuma väkivallasta

Girardin mukaan moderni tiede on ollut kyvytön ajattelemaan primitiivistä uskontoa pitäessään sitä vain taikauskoisena ja irrationaalisena jäänteenä. Samaan hengenvetoon Girard tekee teologeja kammoksuttavan väitteen: pyhän kokemukset ovat alun perin kätkettyä väkivaltaa, ja uskonnon ytimessä on aina väkivaltainen teko, seikka jonka kohtaaminen on liian hirvittävää ja siksi se muuttuu pyhäksi.

Perusteluna Girardilla on se, että uhrirituaalit jäljittelevät aina spontaaneja väkivaltatilanteita. Niissä toistetaan tapahtumaa, joka joskus on ollut yhteisön sisällä tapahtunut väkivaltainen kaaos. Esimerkiksi Girard ottaa tupinamojen kannibalistisen rituaalin, jossa syödään sotavanki. Tätä ennen vanki viettää kylässä pitkät ajat. Hän osallistuu kylän elämään, häntä kunnioitetaan, hänen seksuaalinen kiinnostuksensa on haluttua ja hän nai yhden kylän naisista. Ennen kuolinpäivää hänelle ei anneta enää ruokaa, vaan hän joutuu varastamaan sitä. Vangille annetaan pakomahdollisuus, joka ei onnistu. Näin sotavanki siis saa edustaa yhteisön jäsentä ja spontaania väkivaltatilannetta, jossa uhri on joutunut kylän yksimielisen lynkkauksen kohteeksi.

Girardin mukaan Oidipus-tragedian juuret ovat insesti-rituaaleissa, joissa yhteisö saa yhden hahmon edustamaan kaikkea pahaa. Vastaavaa on tapahtunut eräissä afrikkalaisissa rituaaleissa, joissa kuinkaan odotettiin harrastavan insestiä kruunauksen aikana. Itse asiassa kuninkaan tuli tehdä kaikkea kiellettyä, syödä jätöksiä, ottaa myrkkyä, tehdä väkivaltaisia tekoja. Koko valtaistuimelle nousun tuli tapahtua – antiikin tragedioista tuttuun tapaan – verisen hulluuden ilmapiirissä. Girard kysyy, miksi kuninkaan on tällöin oltava olento, joka ei kunnioita yhtään mitään. Ei siksi, että osoittaisi kovaluontoisuutensa, vaan siksi että häntä voidaan vihata. Girardin mukaan yhteisö tarvitsee tällaisen uhri-kuninkaan, hahmon joka imee itseensä kaiken pahan ja myrkyllisen.

Moderni maailma ja sijaisuhrit

Girard kirjoittaa: ”Niin kauan kun yhteisössä on kasaantuneen vihan ja halveksunnan pääomaa, ihmiset lakkaamatta ammentavat siitä ja panevat sen kantamaan hedelmää. Jokainen valmistautuu naapurin hyökkäystä vastaan…”

Uhraaminen suojelee yhteisöä sen omalta väkivallalta, koska se kääntää kaikki uhria vastaan ja keskittää kaikki riidanalut yhteisön ulkoista kohti. Girardin mukaan sijaisuhri poistaa yhteisön sisäiset, läheisten väliset riidat ja kateuden. Uhrin jälkeen kaikilla on taas hyvä olla. Väkivalta ja pyhä –teoksessa Girard tuntuu pitävän sijaisuhria välttämättömänä pahana. Tästä teoksesta ei löydy Girardin kristillisiä teemoja, eikä hänen näkemystään siitä, kuinka kristinusko on merkinnyt mahdollisuutta vapautua sijaisuhrin logiikasta.

Girard varoittaa rinnastamasta uhraamisen logiikkaa suoraan moderniin maailmaan, moderni oikeuslaitos pitää verikostot loitolla. Girard pitää uhrirituaaleja oikeusjärjestelmän edeltäjinä, molempien tehtävä on päättää koston prosessi.

Moderni yhteiskunta on Girardin mukaan itsessään valtava väkivallan naamioinnin operaatio. Se on mukana väkivallan naamioimisessa kitkiessään uskonnolta kaiken todellisuuden ja tehdessään siitä pelkän mielikuvitustarinan. Henkilö hirttää itsensä, ruumis on epäpuhdas, kuten myös köysi ja puu jossa köysi roikkuu. Epäpuhtaus on usein ajateltu maagiseksi ennakkoluuloksi, jolla ei ole mitään yhteyttä sairauksien ja muiden tartuntojen kanssa. Samasta asiasta on kuitenkin kyse. Primitiivinen tartunnan käsite sisältää paitsi sairaudet myös väkivallan. Yhtälailla on järkevää välttää kontaktia raivostuneen ihmisen kanssa, jollei halua joutua itse raivon valtaan tai tulla tapetuksi. Hygienia ja katuväkivallasta etäällä pysytteleminen ovat moderneja tartunnan välttämisen tapoja.

Giradin mukaan rituaaliset varotoimet väkivallalta suojautumiseksi ovat yhteisöllisesti toimivia, vaikka modernin ihmisen mielestä ne tuntuvat järjettömiltä, mutta jos rituaali estää väkivallan leviämisen niin todellakin tartunta on onnistuttu estämään.

Väkivallassa ja pyhässä esimerkit ovat värikkäitä, ne käsittelevät rituaalisia murhia, insestiä, kaksoisolentoja ja kannibalismia, joten lukija pysyy kauhistuneen uteliaana ja hereillä. Girard kamppailee teorian kentillä niin vimmaisesti, että vaikka teksti on paikoin vaikeaa, niin koskaan se ei ole kuivaa luettavaa. Olli Sinivaaran suomennos on pääasiassa sujuvaa ja se pysyy kamppailun juonessa mukana.