Filobiblon. Rakkaus kirjoihin

Sinä olet ymmärryksen jumalallinen ravinto: ne jotka sinua syövät haluavat aina vain lisää; ne jotka sinua juovat janoavat aina vain. Tämän kirjoja koskevan luonnehdinnan esittää Durhamin piispa, kirjojen rakastaja Richard de Bury (1287-1345) teoksessaan Filobiblon. Kirja oli tekijänsä puolustuspuhe ja perustelu aikalaisilleen, jotka eivät ymmärtäneet piispan kirjallisia intohimoja. Mutta ennen kaikkea Filobiblon on kirjan itsensä ylistysveisu, sillä kirjojen rakastaminen on viisauden rakastamista.

Richard de Bury syntyi Suffolkissa Englannissa yläluokkaiseen perheeseen. Hän opiskeli Oxfordissa, jonka jälkeen hänet kutsuttiin kruununprinssin, sittemmin kuningas Edward III:n (1312-1377) kotiopettajaksi. Kuninkaan suosikkina de Bury kohosi nopeasti korkeisiin virkoihin ja sai lopulta Durhamin piispanviran vuonna 1333.

Richard de Bury kirjoitti Filobiblonin latinaksi. Kirjasta tuli varsin suosittu ja keskiajalla sitä luettiin laajalti myös Englannin ulkopuolella. Erilaisia ja erikielisiä variaatioita sen käsikirjoituksista ilmestyi ympäri Eurooppaa, mikä osin selittyy sitä kautta, että ennen kirjapainotaidon keksimistä varsinkin luostarilaitoksissa merkittävimpiä tekstejä kompiloitiin eli sommiteltiin ja jäljennettiin ahkerasti. Filobiblonin ohella suosittua lukemista olivat tuolloin myös Tuntien kirjan (Livre des Heures) nimellä kulkeneet rukouskirjat, joita alkoi ilmestyä eri puolilla Eurooppaa 1400-luvulta lähtien. Ensi kerran Filobiblon painettiin Kölnissä vuonna 1473.

Keskiajalla kirjat olivat kuitenkin kalliita ja harvinaisia. Siksi ne olivat miltei yksinomaan eliitin etuoikeus. Tavallinen rahvas ei osannut edes lukea, eikä sillä olisi koskaan ollut varaa hankkia käsinkirjoitettuja sidoksia. Enemmän tai vähemmän hyväntahtoiset kirkkoisät lienevät pitäneet suorastaan kauhistuttavana sellaista ajatusta, että kansa olisi päässyt tutustumaan suoraan vaikkapa antiikin klassikoihin tai teologisiin kirjoituksiin. Näiden tekstien välittäminen ja tulkinta kuului papistolle, jonka tehtävänä oli varjella tietämättömien ajatuksia ja ohjata mielet paitsi hurskauteen, myös nöyryyteen esivallan edessä. Näitä lähtökohtia ei Filobibloninkaan kirjoittaja aseta kyseenalaiseksi. Päinvastoin hän teräväsanaisesti epäilee jopa oman luokkansa kykyä paitsi ymmärtää kirjoissa asuvaa jumalallista viisautta, myös kirjoihin käsiksi pääsevien kykyä käsitellä opuksia oikealla ja kunnioittavalla tavalla. Pappien kelvottomat joukot lukevat kirjoja niistä mitään ymmärtämättä ja levittävät vääränlaisia tulkintoja ympäristöönsä, de Bury tuskailee.

Auktoreinaan de Bury käyttää keskiaikaiseen tapaan antiikin suuria nimiä. Saadakseen tukea näkemykselleen, miksi kirjoja on syytä suuresti rakastaa, hän vetoaa Aristoteleeseen, joka pitää kirjoista saatavaa totuutta ystävyyttäkin arvokkaampana. Kirjat ovat de Burylle kaiken mitta, eikä mikään muu voi olla niin arvokasta ja tärkeää kuin kirjat, koska niissä asuu kaikki jumalainen viisaus. Kuitenkin kirjoilla oli de Burylle sittenkin vain välinearvo, sillä viime kädessä kirjojen tehtävänä oli välittää kristinuskon pelastavaa sanomaa.

de Bury oli myös bibliomanian eli kirjahulluuden puraisema. Filobiblonissa tämä piirre tulee huvittavasti esiin, kun hän käsittelee kirjoja ikään kuin ne olisivat itsenäisiä olentoja, jotka murehtivat asemaansa erilaisten lukijoiden käsissä ja käsittelyssä. Hän pohtii kirjojen fysiologiaa ja antaa kirjojen itsensä valittaa kovakouraisesta käsittelystä, jonka kohteeksi joutuvat sidokset kovasti kärsivät ja tyystin hajoavatkin. Ehkä kauhein kohtalo kirjalla on kuitenkin joutua räkänokkaisen opiskelijan kynsiin. Piittaamaton lukija tiputtelee kirjan lehdille tahroja ja tuhrii omakätisillä riipusteluillaan arat sivut.

Durhamin piispa ei kirjoja kerätessään peittele sitä, että hän oli valmis tekemään yhtä ja toista intohimonsa tyydyttämiseksi. Poiketessaan vaikkapa kerjäläismunkkien luona hän toteaa: Me kävimme siekailematta heidän kirjastoissaan ja kirjavarastoissaan ja sieltä, äärimmäisen köyhyyden keskeltä, me löysimme kasapäin suuria viisauden aarteita. Arvatenkin nämä aarteet siirtyivät rikastuttamaan de Buryn omaa kirjastoa, josta kasvoi suurin Brittein saarilla. Tätä kirjojen saalistajaa on silti pidettävä myös edistyksen miehenä, sillä hänen tarkoituksenaan oli jättää kirjastonsa Oxfordin yliopistolle, josta teoksia olisi asianmukaisella tavalla annettu lainaksi. Varhainen kirjastolaitoksen puolestapuhuja siis. Epäonneksi de Buryn kirjasto hajosi hänen kuoltuaan.

Filobiblon on poikkeuksellinen teos, joka mielenkiintoisesti tutustuttaa lukijansa keskiaikaisen kirkonmiehen ja oppineen ajatusmaailmaan ja avaa näkymiä aikakauden kulttuuriympäristöön. Sieltä paljastuvilla ilmiöillä on heijastusvaikutuksia omaan aikaamme saakka.

Teoksen typografian eteen on nähty vaivaa. Kirja on kuin koru. Alun esipuheen ja loppuun liitetyn suomentajan jälkisanojen avulla aiheeseen vihkiytymätönkin lukija pääsee nauttimaan tästä keskiaikaisen kirjallisuuden pikku helmestä. Keskiajan käännöksissä on omat vaivansa, sillä kääntäjän on tehtävä valintansa lukuisista eri käsikirjoitusversioista. Kaisa Luntista on kiitettävä suomennoksesta, joka perustuu pääosin E.C. Thomasin englanninnokseen vuodelta 1888. Teksti on sopivan kevyttä luettavaksi, vaikka se säilyttääkin runsaita kielikuvia viljelevän keskiaikaisen tyylinsä. Kirja jakautuu bibliofiilisten teemojen mukaan kahteenkymmeneen hyvin lyhykäiseen lukuun, joiden sitaatti- ja asiaviitteiden selitykset löytyvät kirjan lopusta.

Ihan ensimmäistä kertaa Filobiblonia ei nyt lueta suomeksi, sillä muutamia lukuja kirjasta käännettiin Kansanvalistus- ja Kirjastolehteen jo 1930-40-luvuilla. Viimeisin käännös (15 luku) löytyy Kalevi Kuitusen tekemänä kymmenen vuoden takaisesta Bibliophilos-lehdestä. Vain se askarruttaa, miksi maailmalla yleisesti Philobiblonin nimellä tunnettu teos on meillä saatettu muotoon Filobiblon.