Jättiläinen

Riikka Ala-Harjan neljäs romaani on väkevä kuvaus nuoren miehen unelmista ja kasvusta. Teini-iän epävarmuudessa asioiden mittakaava ja suhteellisuus kääntyvät nurin niskoin; iso on pientä ja pieni yllättävän suurta. Ala-Harja leikittelee koon lisäksi fyysisen ja henkisen, toden ja näytelmän ristiriidoilla. Pohjalla läikkyy meissä kaikissa elävä hauraus, tarve tulla hyväksytyksi.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Taneli. Kajaanilainen poika on kuin kuka tahansa teini, näennäisen itsevarma humoristi, jonka ajatukset askartelevat lähinnä seksissä ja siinä, miten sitä saisi. Ainoa pieni poikkeus on, että hän on Suomen pisin mies, 227 senttiä. Sisko Anna on yli kaksimetrisenä ainoa, joka voi ymmärtää jättiläisen maailmaa. Kepeän toteavasti Ala-Harja kuvailee tuijotusta, erikoisvalmisteisia polkupyöriä ja pään kopsahtamista liikennemerkkiin. Taustalta kuultaa todellinen erilaisuuden tragedia.

Heti alussa Tanelin arkeen tupsahtaa 24-vuotias Mona. Tyttö on kotoisin Kajaanista mutta taistelee tietään isommille markkinoille. Mona haluaisi kirjoittaa ja ohjata näytelmiä. Valitettavasti taiteen rahoittamiseksi napsitut alastonkuvat ovat tuoneet enemmän julkisuutta kuin teatterityö. Tanelille Mona on alusta alkaen fantasioiden kohde, seksuaalisuuden ilmentymä. Samalla Mona edustaa jotain suurempaa, ihmisten ennakkoluulojen avointa uhmaamista. Ensimmäinen epäsuhta on valmis: Mona on suuri ja itsevarma, Taneli kaikessa mitassaan pelkkä punasteleva poikanen.

Luomistuskassaan Mona sattumalta tarttuu Taneliin. Pojan koko ja näyttelijänkyvyt inspiroivat, eikä Mona tunnu ymmärtävän vastuutaan ihastuneen pojan sydämestä. Alkaa matka Amerikkaan, missä kaiken kuuluisi olla suurta ja ihmeellistä. Sen sijaan Ala-Harja kutistaa tapahtumat ahtaaseen hotellihuoneeseen, jossa törmäillään niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Paljaana näyttämölle

Monan itsevarmuus paljastuu pian epävarmuudeksi, haluksi edes joskus saada ”siepatuksi asioista kiinni”. Pahinta on asioiden pienuus ja epämääräisyys. Ala-Harja kuvaa kirjoittamisen vaikeutta omakohtaisen osuvasti. Itseensä käpertynyt Mona vie Tanelin tilanteeseen, jossa unelmia yhtä aikaa toteutetaan ja rikotaan. Hymypoika-elokuvasta tuttu, absurdi tunnelma lähentelee kipeällä tavalla todellisuutta. Taneli joutuu hyväksikäytetyn asemaan, ison ulkokuorensa vangiksi.

”Ajattelin että Mona ohjaa ja petraa minua, että minä vilahdan sen sisään. Mutta se olikin Mona, joka astui lupaa kysymättä minun sisätiloihini, morjestamatta, kuvitteli että on runsaastikin neliöitä ja imaisi minusta kaiken.”

Ristiriitojen ytimessä on koon lisäksi näytteleminen. Näyttämöllä kaikki unohtuu, kokoerot sulavat pois, Mona lupaa. Näyttämön mittakaava on eri kuin elämässä, siellä loistetaan ja erotutaan, tullaan hyväksytyksi. Mikä sitten on totta, mikä näyteltyä? Onko mahdollista kirjoittaa ihmisten elämää ravisuttava näytelmä? Taneli toteaa, että tärkeämpää kuin näytteleminen on elää todellisena itsenään. Tanelin henkinen kasvutarina on hienoeleinen, ajoittain kenties liian kevyt. Pettymys ja tuska niellään ehkä turhankin helposti. Teini-iän tunnetiloissa märehtiminen ja äärimmäisyys kuuluvat asiaan, mutta tältä osin Taneli kuvataan ikäistään kypsemmäksi.

Kirjan aihepiiri ja kerronta noudattelevat tyypillisen nuortenkirjan kehityskaarta. Itseään etsivät nuoret törmäävät toisiinsa, uhmaavat maailmaa, joutuvat vaikeuksiin ja tekevät lopulta sovun itsensä ja maailman kanssa. Myös Tanelin ja Annan vanhemmat kuvataan nuorten näkökulmasta: rooleihinsa asettuneina, ammatteihinsa sidottuina. Sympaattinen isä on ”kappalainen”, hieman hupaisa, vapaudesta haaveileva hahmo. Äitiäkään ei kutsuta äidiksi, vaan hän on perheen naarastiikeri, topakka ”kouluterveydenhoitaja”. Nuortenkirjana Jättiläinen toimii hyvin, aikuisille suunnattuna romaanina ehkä hieman kevyempänä välipalana.

Haluan olla suuri

Ala-Harjan tyyli on aiemmasta tuotannosta tuttu ja omintakeinen. Kirjailija tuntuu ihastuneen alkusointuun, runomaisiin kielikuviin ja vapaaseen sanajärjestykseen. Tyyli voisi toimia paremmin tehosteena kerronnan seassa, ehkä yhden henkilön ajatuksissa. Kun sanaleikit toistuvat amerikkalaisen sivuhenkilön repliikeissäkin, alkavat ne viimeistään hieman häiritä. Toisaalta kerronnan vuolas kepeys sopii vakavien asioiden kuvaamiseen. Jo kaukaa alkaa aavistella, että jotain kipeää on tapahtumassa. ” – Älä saivartele, Anna tokaisee. – Jos haluan näyttää lavalla tavallisen kokoiselta puudelintaluttajalta, pitää naruun napata irlanninsusikoira.”

Ajoittain Ala-Harjan symboliikka on myös hieman kaukaa haettua ja rönsyilevää. New Yorkin Keskuspuiston puut muuntuvat Monan Tanelin ajatuksissa omenapuiksi, käkikellon käki on elämään tunkeutuva ohjaajanalku. Parasta antia ovat henkilöiden omat sisäiset kamppailut, joita eivät ulkopuoliset näe. Ala-Harja tavoittaa hienosti pikkukylän ahdasmielisyyden ja toisaalta New Yorkin epätodellisen, ahdistavan tunnelman. Elämä on yhtä isoa roolipeliä, jollemme uskalla puhua avoimesti.

Jättiläinen haluaisi olla normaalia kokoa, pornotähti jotain suurta. Kumpaakin yhdistää henkinen hataruus. Tie suuruuteen ei kuitenkaan kulje vapaudenpatsaan kautta vaan saavuttamalla henkinen itseluottamus löytämisellä, myöntämällä oma heikkous. ”Heikko minä olen, en minä ole muutakaan väittänyt. Selkänikamia kolottaa, reisiä särkee. Taidan perkele kasvaa vielä. Kai tuonne mahtuu, Taneli vilkaisee taivaalle.”