Maata meren alla

Riikka Ala-Harjan kolmas romaani lähtee liikkeelle kunnianhimoisesta asetelmasta: minäkertojana on Ida Dahl, Suomeen Afrikasta adoptoitu nuori nainen. Kirja muodostuu hänen ”yksinpuhelustaan”. Näkökulma tuntuu ensi sivuilla hiukan haetulta. Jäykkä vaikutelma hälvenee kuitenkin nopeasti: huumori on raikasta, Ala-Harjan naivistinen, töksähtelevä kirjoitustyyli puree. Idan ajatuksiin pääsee sisään, ja ne alkavat tuntua tutuilta.

Idalla on Venäjältä adoptoitu veli Ivar ja adoptioäiti Kati, joka on yksinelävä ay-aktiivi. Kaikki perheenjäsenet ovat yksin ja erillisiä, omassa kuplassaan. ”Perämeri, Punainen tori ja Kalaharin autiomaa ovat käsittämättömän kaukana toisistaan.” Silti kolmikko muodostaa perheen: ehkä yhtä sattumanvaraisesti yhteenliitetyn kuin perheet aina. Perheessä on oma kulttuurinsa: ”Meidän perheessä ollaan yksin – Kati, Ivar ja minä – me kaikki kolme yksin, meillä ei ole tapana seurustella vakityypin kanssa, siispä en minäkään. Onko se niin outoa tai kummallista?”

Maata meren alla onkin kuin tutkielma yksinäisyydestä. Ida testailee yksinäisyyden, yksinolon eri muotoja: hän harrastaa talvisukellusta, on työttömänä ompelijantyöstään ja lähtee yksin Saksaan, Berliiniin, asumaan Katin ystävän tyhjillään olevaan asuntoon. Lisäksi Ida on toki muutenkin erilainen mustana valkoisten Suomessa. ”Minä en voi olla Lucia-neito, koska neito on blondi. Minä en voi olla lappilainen joulupukki, koska joulupukki on blondi. Voin ainoastaan olla tiernapoikien murjaani, ja kerran koulussa olinkin, koska opettaja huudahti luokan edessä: keksin kenestä murjaanien kuningas, käytännöllistä!”

Välistä ”mustan näkökulman” korostaminen on alleviivaavaa, mutta toisaalta sen käsittää nopeasti symboliseksi. Ala-Harja leikittelee symboliikalla, ei niinkään pyri realismiin.

Sukellus on kirjan keskeistä kuvastoa: kuumasta Afrikasta alunperin kotoisin oleva Ida saa Suomessa opetella jäisessä vedessä sukeltamista. Kumipuku päälle pakkasessa ja hyppy pimeään veteen jääkuoren alle. Sukeltaja on jääkannen alla yksin eikä kuitenkaan ole: parin on oltava koko ajan ulottuvilla, ja jos pariin menettää yhteyden, on vaarassa kuolla.

Myös muualla Ida törmää siihen, ettei kokonaan yksin kuitenkaan selviä. Berliinissä hän kaatua rojahtaa keskelle Alexanderplatzia ja käsi murtuu. Seuraa toipumista yksin asunnolla, mutta onneksi yläkerran naapuri F käy auttamassa. Tiukoissa tilanteissa Ida saa huomata, ettei oma voima riitä. Eikä sen tarvitse riittää; apua saa. ”Ilman apua en olisi selvinnyt avannosta. Ilman F:n teenjuottamista ja tukea en olisi jaksanut. Menen sänkyyn ja makaan hiljaa. Jään alla veden jälkeen löytyy vakaata maata.”

Lopullinen yksinjäämisen kokemus tulee vastaan kuolemassa. Ida joutuu sen kanssa naamatusten, kun saa yllättävän tekstiviestin Suomesta Berliiniin. Miten siitä selviää?

Ala-Harjan tyyliin kuuluu sentimentaalisuuden vältteleminen; lauseet putoilevat napakoina. Äkkinäistä surua kuvataan näin: ”Suusta sylkii hallitsematon ääni, alhaalla jossain paiskii moukari. Moottori käryää, moukari murtaa sisäelimiä riks raks.” Vaikka koko ajan ollaan Idan päänsisäisessä tapahtumisessa, siinä riittää draamaa, ja tarina kulkee eteenpäin. Idan pohdinta on usein myös persoonallista, yllättävä ajatuksenkulku virkistää.

Kirja paranee jatkuvasti loppua kohti, täyttyy ja runsastuu, ja Idan loppupohdiskelut ovat hienoja. Vierauden ja outouden tunne on hälvennyt sivu sivulta: minäkertoja Idan ajatukset ovat tulleet yhteisiksi ja tajuttaviksi.