Unen ja ajan silmät tarkkaavat luontoa ja ihmisyyttä
Poissaolon paino tihentää Riikka Palanderille ominaisen kielellisen leikin toiseen potenssiin. Runopuhuja kutoo sanoista tiheitä kuteita, ja hiljaisuudellakin on oma, tärkeä merkityksensä.
Kielen rajat ovat runoilijalle tärkeä aihe, kenties kaikkein tärkein. Kieli tulee puhujan mukaan runoissa valmiiksi ja kerrotuksi kuin luetut sanat. Kun silmä sitten tottuu näkemäänsä, se oppii sokeaksi, kun ei enää näe kuin oppimansa.
Kielellistä leikeistä on tamperelaiskirjailija Riikka Palanderin (s. 1986) neljännessä runokokoelmassa Poissaolon paino (2022) useita esimerkkejä. Vastakohtaisuuksia satelee. Kun esineet menevät rikki, ne paljastavat kauneutensa. Puhuja nostaa syliinsä hyräileviä sirpaleita. Niissä on olemassa ehjän lämpöä. Kun totuudet irtoavat taustasta, ne muuttuvat kevyiksi. Pudotessaan paikkansa ulkopuolelle ihminen huomaa kulkevansa avarassa tilassa.
Palanderilla kaikki painaa vain itsensä verran, myös poissaolo, josta puhuja puhuu mieluummin läsnäolon sijasta. Runopuhuja huomaa olevansa kirjoitettu näkymättömän lain piiriin. Hän on pidellyt käsissään sanojen riekaleita, jotka sopivat todellisuuden kuvaamiseen huonosti.
”Sanat oli puhuttu tarkoittamaan ja nyt / tarkoitus puhuttiin niistä pois.” (s. 12.)
Meri on tällä kertaa mitä tärkein elementti ja miljöö Palanderin runoissa. Rantakuvissa on kalliosirpaleita, murtuvia aaltoja, vihellyksiä, solisevia ääniä. Näissä maisemissa käyskentelee ihminen, jonka hengitys saa veden liikkumaan.
Ihminen näyttäytyy kuitenkin luonnon rapistuvana osana. Puhujalle pahinta on inhimillinen itsepetos eli se, että luulee itsestään liikoja. Kun luonnollinen maisema häikäisee suuruudellaan, puhuja huomaa menettäneensä paljon ja saaneensa vastineeksi vähän.
Puhujan silmissä maisemakin menee rikki, ja viimeistään silloin hän huomaa, ettei ole pysyviä totuuksia. Puhujan identiteettiongelman ydin on ylittämätön vieraudentunne. Hän kokee, että totuudet hylkivät häntä.
Onko hänestä myöskään runoilijaksi, koska hän ei ole kyennyt kirjoittamaan itseään runojen sisään? Hänelle suuri näytelmä on se, että meren vaahdon päämääränä on haljeta ja palata takaisin lähtöpaikkaansa.
Palanderilla kaikki painaa vain itsensä verran, myös poissaolo, josta puhuja puhuu mieluummin läsnäolon sijasta.
Ehjästä on turha uneksia
Palanderille hiljaisuus on tärkeä käsite. Poissaolon painossa hiljaisuus elementtinä valuu ja notkistuu. Kun sanat nielevät merkityksensä ja luhistuvat avaruuden mustiksi aukoiksi, hiljaiset, lausumattomat kysymykset antavat puhujalle loppupeleissä enemmän kuin puolivillaiset vastaukset. Tietomäärän sijasta täytyisi puhua tietämättömyyden määrästä. Mitä enemmän lukee, sitä vieraammaksi puhuja huomaa itsensä.
Toisaalta puhuja miettii, mikä oli menneisyydessä ennen alkua. Hän muistaa unensa, joissa esiintyi vastauksia sellaisenaan. Puhuja kehottaa kuulijaansa siksi nukkumaan, tulemaan unen silmäksi.
Unessa on paljon kerroksia. Ne ovat kuin kallioita, joiden alla pinnan alla on lämpöä. Ensimmäistä ei kannata tarkkailla vaan kannattaa katsoa maiseman ohi. Tähän savu herkistää silmät. Kun ihminen lähtee matkalle, hänelle kehittyy tietoisuus poissaolosta.
Unimatka muistuttaa Poissaolon painossa etäistä särkyä. Unessa oleva ihminen ei kaipaa muita henkilöitä. Hänet on työnnetty jonnekin, mihin hän ei mahdu ja mistä hänen on pakko palata takaisin ”normaaleitten” ihmisten joukkoon, unettomaksi.
Unessa olevan ihmisen kohdalla on huono puhua näköaistista. Unennäkijän näköaisti on tihentynyt tyhjiin; katse on pelkkä aukko, eikä se näe luonnollisia kuvia. Sillä ainoa keino on opetella näkemästään pois. Silmän on vaikea nähdä itseensä.
Palanderin runoilijanääni on voimakas. Neljäs kokoelma ei enää pyytele anteeksi vaikeaselkoisuuttaan. Runoilija näkee hirmuisesti vaivaa tiivistääkseen paljon sanottavaa muutaman säkeen sisään. Lopputulema näyttää jäykältä, mutta kovan kuoren alta pilkistää avaria maisemia. Sanat kannattaa mieluummin puhua kuin kirjoittaa.
Ehjästä on turha uneksia, koska kaikki alkaa kuitenkin sirpaleesta. Sama koskee ehjää ajankuvaa, jota ei Palanderin runoissa ole. Runoissa ovat kaikki aikamuodot läsnä. Niillä on vain tyystin eri nimet kuin suomen kieliopissa. Päivät käpertyvät iltaan. Aurinkoa on turha tuijottaa kellon sijasta, koska se tekee vaan kipeää silmille. Aikaa itseään täytyy lähestyä muilla keinoilla.
Vastakohtaisuuksien kirjosta on taitanut tulla runoilijan tavaramerkki.
Runopuhuja ja luontokuvat liikkeessä
Konkreettiset luontokuvat kantavat kokoelman läpi. Kiviä kannattaa seurata, koska ne ovat hengittäneet sisäänsä ison määrän aikaa ja puristuneet ajan silmäksi.
Yllättävät päätelmät seuraavat toistaan:
”Kirjoitus pyyhkii itsensä pois. / Sanat murtuvat tuuleen. / Huulilla ne ovat totta.” (s. 38.)
Palanderin esikoisrunokokoelma Maa muistaa matkustajan ilmestyi 2010. Kyseisessä matkakirjaa muistuttavassa kokoelmassa on paljon toistoa. Palander näyttää jo tuossa kokoelmassa kielellisen leikittelyn kykynsä. Hänen kielensä säkenöi vaivattomasti, sanastonsa oli rikasta. Jo debyytistä lukija huomaa, että Palader pystyy kätkemään teokseensa uusia, ennen löytämättömiä sisältöjä.
Toisessa runokokoelmassaan sininen punainen (2011) Palander kehittelee eteenpäin esikoisteoksensa esiteltyjä teemoja. Viimeistään tämän teoksen myötä lukija pääsee perille Palanderin filosofisesta otteesta ja etsiskelevästä asenteesta.
Vastakohtaisuuksien kirjosta on taitanut tulla runoilijan tavaramerkki. Vahvoissa luontokuvissa ympäristö ei ole paikallaan vaan liikkeessä. Puhuja ei seuraa luonnollisia prosesseja objektiivisesti vaan luottaa henkilökohtaiseen näkymäänsä ja tunteisiinsa.
Palanderin runousopillinen lähtökohta tiivistyi kokoelmassa sininen punainen mainittuun ajatukseen peileistä laitettuna toisiaan vasten. Näin syntyi käytävä kuviin, huone huoneen sisään. Silkkaa Wittgensteinia?
Palanderin runopuhujat lähtevät mielellään ulkomaille. Seeprakivi (2015) vie lukijansa Tansanian vehreiden maisemien äärelle. Jylhä luonto ja pitkäaikainen matkustaminen havainnollistivat yleisen tiedon ja yksityisen kokemuksen ristiriitoja.
Poissaolon painossa Palanderin rantaa kiertää kehämäinen kylä. Puhuja viihtyy silti rannalla paremmin kuin ihmisten ilmoilla. Hän löytää hiekan seasta tuhkaa, laavaa ja kiviä. Maisemassa siintää saaria ja siltoja, joiden yli tehdään matkoja tuntemattomiin maihin.
Kieli maisemana
Uusimman teoksen maailma on kohtuullisen tuttu, mutta siinä on silti vahva vieras sävy. Palander viljelee välillä värikkäiden luontokuvien lomassa urbaanin maailman yksityiskohtia. Puhuja kuulee moottorin ääntelevän ja porttien liukuvan kiinni, näkee merivedessä autolauttoja, tarttuu kädellään kylmään metalliin ja kuulee koneen jylinää. Satamassa taotaan rautoja, siellä kipinäsuihkut lentelevät. Trukit kuljettavat kontteja.
Palanderin filosofinen näkökulma koskettelee ihmisyyttä yleensä. Uskonnolliset kysymykset hän esimerkiksi ohittaa vaikenemalla. Samalla pohditaan vimmatusti kieltä itseään, sen varjostavaa vaikutusta ajatuksenjuoksuun.
Puhuja tietää, ettei pitkä ajatusta voi kulkea perille. Ajatusten tiet lähtevät eri suuntiin eli haarautuvat. Äidinkieli on yksi maisema, jossa me totumme elämään ja seisomme vasten lapsuutemme seinää. Koska kieli ei pysty kuvaamaan kaikkea, olemme väistämättä hajamielisiä, ja ohimoillamme on ajatusten reikiä.
Runon roolina on suojella merkityksiä samalla tavoin kuin lapsen piirustus suojaa alkeellista tietoisuutta. Merkkien välissä on tyhjyyttä, kirjaamme vain tomua paperille. Runopuhuja lukee ääneen lauseita, jotka kantavat vuosien läpi aikuisuuteen.
Riikka Palander on hakenut kokoelmansa loppuun vertailukohdan katalonialaistaiteilija Joan Mirón (1893–1983) myöhäiskauden töistä. Myös Mirón taide oli usein näennäisesti hahmotonta. Vasta tarkempi tutkiminen aukaisi polun syvällisten sanomien äärelle. Saman kokemuksen tuottaa myös Riikka Palanderin komea runokokoelma.
Korjattu 30.1.2023 klo 21.45 kirjan tiedoista Riikka Palander kirjan kääntäjästä kirjailijaksi.
