Seeprakivi

”Polut kohisevat / ei minussa ole enää kohtaa jota vesi ei olisi koskettanut”

Riikka Palanderin (s.1986) Seeprakivi on matka Tansaniaan, luonnon, aistien ja ykseyden äärelle. Runoissa matka taittuu tien pölyssä, vesiputouksen sumussa, kylästä toiseen, itsestä ulos ja takaisin sisäiseen maailmaan.

”Puut pysähtyvät / tie sulkeutuu / nousee jyrkkä ruoho – / matka kääntyy sisään”

Teos jatkaa luontevasti tuttujen kysymysten äärellä Palanderin aiemmasta tuotannosta  Maa muistaa matkustajan (2010), Sininen punainen (2011). Monella tasolla tapahtuva matkanteko sekä tiedon ja kokemuksen suhteet ovat Seeprakiven syvintä ydintä. Runoista kuuluu omakohtaisuus, aiheensa Palander tuntee läpikotaisin. Tulevaisuudessa olisi ihastuttavaa lukea, pystyykö Palander täsmällisessä pohdinnassa ansioituneena runoilijana laajentamaan aiherepertuaariaan savannin ulkopuolelle. Lukijana havahdun väistämättä epäilemään, kantaako tasangoilla talsiminen kolmatta kokoelmaa. Toisaalta valinta on perusteltu: ”Maisema ei vaihdu / se syvenee.”.

Kokoelman ilmavimmaksi ja välittömimmin nautittavaksi elementiksi nousee voimakkaiden luontokuvien mukanaan tuomat aistimaailmat.

Kokoelman ilmavimmaksi ja välittömimmin nautittavaksi elementiksi minulle lukijana nousee voimakkaiden luontokuvien mukanaan tuomat aistimaailmat. Runoissa arkikokemuksen tukkoisuus häviää ja vaistojen herkistyminen johdattaa puhujia aistimaan yli aistien. Välitön ja vaistonvarainen on myös lukukokemukseni. Runojen välittämä luontokokemus humahtaa lävitse hengittävällä tavalla. Synesteettinen ilmaisuvoima tarttuu myös tulkintaani. Lämmintä ja pyöreää, ajattelin.

Esa Mäkijärvi kirjoittaa Kiiltomadossa Palanderin toisesta teoksesta Sininen punainen runojen kliinisyydestä, kokemuksen syvyydestä ja mannerilaisista kaiuista. Näissä kirjoittamisen tavoissa Palander pysyy uskollisena, joskin luen tästä kokoelmasta myös lämpimiä sävyjä kylmyyden ja kliinisen estetiikan rinnalle. Manner kuuluu jopa sanallisella tasolla tässäkin teoksessa, jossa ”Tämä matka on yhtä tietä”. Varovaisesti olisin valmis tulkitsemaan teoksesta myös panteistista otetta. Tiedon henki on kaikkialla.

Tiedon, muistin ja kokemuksen kompleksisuus tiivistyy kysymykseksi, jonka ratkomiseen koko Palanderin tuotannon tematiikka keskittyy. Vesi, matkanteko ja katse nousevat niiksi toisteisimmiksi elementeiksi, joilla runoissa päästään arvoituksen äärelle. Runojen puhujat etsivät tietoa ja ymmärrystä. Salaisuuksien äärellä puhe ei riitä ja puhujan kokemus käy sanojen edellä.
”Tänään satoi niin ettei erottanut / metsää pellosta, ei tietä taivaasta, / en pysähtynyt, / tie kulki siinä missä askeleet.”

Seeprakivi on tihentymä eri suunnista kantautuvaa puhetta, yhteistä muistia ja kielen ulkoista tietoa.

Yksipuolinen kuvakieli kääntyy kahteen suuntaan. Se rakentaa yhtäältä herkkää kokonaisuutta, jossa merkitykset hajoavat moneksi. Toisaalta se puuduttaa lukijaansa. Tuntuu usein, että ydin jää tavoittamattomiin, kun samat motiivit kiertävät runosta toiseen viemättä syvemmälle. Puhutaan vierestä ja ympäriltä, monesta kulmasta, mutta veden salaisuus ei ota auetakseen. Yksipuolisuus hämmentää, sillä teksteissä mikään ei kieli sattumanvaraisuudesta. Päinvastoin, luen ne pitkälle punnittuina kuvina ja itsestään hyvin tietoisina tekoina.

Kokonaisuudessaan Seeprakivi on tihentymä eri suunnista kantautuvaa puhetta, yhteistä muistia ja kielen ulkoista tietoa.
”— selkä maata vasten / kertautuu tosi / vihellyksiä, / maailmanääntä / delfiinien naurua”
Tällaiselle sanatonta ymmärrystä kielentävälle runoudelle on varmasti sijansa eheytymistä  ja maadoittumista kaipaaville lukijoille.

Kokoelma osoittaa viehtymystä ja arvostusta yhdelle kulttuurille. Monomaaninen tunnelmointi jättää kuitenkin ulkopuolelleen. Itselleni vieraaseen ympäristöön voin toki samaistua, mutta sivustaseuraajanroolista käsin. Seeprakivessä päästään kiinnostavien kysymysten äärelle, joskin kiinnostavuus ajoittain murtuu käytetyn aihemaailman ja kuvaston edessä.