Sininen punainen

Riikka Palanderin runous on filosofista ja etsiskelevää. Hänen runojensa puhujat tuntevat voimattomuutta ja sanattomuutta maailman ihmeiden edessä.

Palander kirjoitti jo esikoiskokoelmassaan Maa muistaa matkustajan kielen riittämättömyydestä ja halusta irtautua siitä, ja toinen kokoelma Sininen punainen kehittelee ensimmäisessä teoksessa esiteltyjä teemoja. Kirjassa etsitään puhtaampaa tunnetta ja syvällisempää kokemisen tasoa.

Palander esiintyy runoja lukiessaan afrikkalaista rumpumusiikkia soittavan Johnson Mlugen kanssa, mutta hänen teksteissään ei kumma kyllä ole lämpimiä afrikkalaisia rytmejä. Runot ovat hyvin viileitä. Niissä puhutaan paljon heijastuksista, kirkkaudesta, puhtaudesta ja muista parhaimmillaan eteerisen kauniista ja pahimmillaan kliinisistä asioista.

Runot ovat toteavia ja rauhallisia: ”Yöllä silmistä oli huuhtoutunut / yksi väri pois. / Unet. Kirkkaat. Lasi josta näkyy / toiselle puolelle.” Tässä ja monissa muissa teksteissä pyritään irtautumaan maailmasta, siirtymään toiseen tietoisuuteen ja todellisempaan olemisen tilaan. Palander on valinnut lähestymistavan, joka ei ole afrikkalaisen maanläheinen, vaan huokuu pohjoista kylmyyttä.

Palander käyttää mielellään vastakohtia. Ensimmäinen kirja Maa muistaa matkustajan sisältää runsaasti kirjoitusta esimerkiksi maan ja taivaan kaltaisista toisiaan tukevista elementeistä. Uusi kokoelma tuo vastakkainasetteluun uusia kiinnostavia sävyjä, kuten värien ja sukupuolten toisiaan täydentävät vastakohtaisuudet: ”Nainen maalaa punaisen taulun, mies sinisen. / Kun nainen nostaa kätensä miehen otsalle, / sormesta piirtyy viiva. Sinä poltat minua, / mies sanoo, hän piirtää naisen otsalle sinisen viivan. / Nainen sanoo, sinä rauhoitat minua kuin vesi.”

Edellinen lainaus on tosin sikäli poikkeuksellinen, että Palander ottaa yleensä aiheisiinsa ja hahmoihinsa enemmän etäisyyttä. Hänen runojensa puhujat tarkkailevat useimmiten toimiaan ja ajatuksiaan etäältä, ikään kuin itsensä ulkopuolelta. Tämä tekee lukijan tehtävän haastavaksi, sillä arkihavaintojen kaltaista tarttumapintaa ei monessa tapauksessa ole tarpeeksi, mutta toisaalta Palanderin kliinisen puhtaat tekstit miellyttävät varmasti pohdiskelevamman runouden ystäviä.

Palanderin toinen kokoelma on hallittu kokonaisuus, mutta toisinaan sen abstrakti tyyli tuntuu hieman liian sovinnaiselta: ”Ikkunan takana joku katsoi / sisältä ulos / läpi näkymättömän / tulla nähdyksi, ei enää / näyttää itseltään: / kuva näyttää sinut.” Palander kertoo tässä itsensä ulkopuolelle asettumista, ja vertaa keskenään ikkunaa ja peiliä, mutta saman asian voisi sanoa kiinnostavammin, konkreettisemmin ja paremmin.

Palanderin runoissa on kaikuja Mannerin tuotannosta.

Eeva-Liisa Manner käytti aikoinaan lähestymistapaa, jossa runon kokija siirtyi ruumiistaan irtoamisen asemesta syvemmälle itseensä: ”Vesi oli tyyni kuin peili, / sukelsin peilin sisään, / kahlasin vihreässä vedessä, / kaislojen suhinassa. / Linnut heräsivät ja pudottivat laulunsa / aamun niitylle, iloiset ja hauraat, / pienet kuin viiriäisen munat, / somat, tiedottomat.” Palanderin runoissa on kaikuja Mannerin tuotannosta, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei ole suurien aiheittensa hallinnassa ja niiden käsittelyssä kyennyt nousemaan maamme parhaimpiin runoilijoihin kuuluvan esikuvansa tasolle.

Keskisuomalaiseen Sinisestä punaisesta kirjoittanut Hannu Waarala puhuu arvostelussaan fenomenologiasta tutusta eideettisestä reduktiosta sekä kokemusten reunaehtojen kuvallistamisesta. Jo tästä voi päätellä, että filosofian teorioista tietämättömillä on Palanderin runoissa kova pähkinä purtavana. Säkeet avautuvat hitaasti ja niiden ymmärtämiseksi tulee tehdä hartiavoimin töitä. Palanderin runot ovat peilejä, jotka heijastavat valoa, tai kivenmurikoita, joita valo ei läpäise. Niitä ei ole helppo selittää tyhjäksi: ”Ei ole maisemaa, vain nopeat pilvet / tuuli irrottaa lehden / ja minä näen sen putoavan. / tämä mikä pysyy / on minun silmilleni liian hidas.”

Vesi on Sinisen punaisen hallitsevia elementtejä. Kokoelman lopussa on päädytty tilanteeseen, jossa kokija on valmis irtautumaan elämästä. Tämä tapahtuu vettä tarkkailemalla ja sen virtaukseen sulautumalla: ”Tästä näkymättömiin asti virtaavaa vettä / pysähtymätöntä / kivien yli, juurakoiden, / puunrunkojen yli ja ali / minä en tiedä mitään niin notkeaa kuin vesi / minä en tiedä mitään / niin hyväksyvää”.

Tämä kirjan päättävä runo on kokoelman parhaita. Useimmissa muissa teksteissä intensiivisyyttä korostetaan yksityiskohtien kustannuksella, mutta tässä käytetään onnistuneesti molempia. Se valaa uskoa tulevaan.