Kerttu ja Hannu

Riina Katajavuoren viidennen runokokoelman Kertun ja Hannun runoissa aikuiset huokailevat väsyneinä ja huolestuneina, muistellen kaukaista, iloista mutta myös traumaattista lapsuuttaan. Runoilija yhdistää Grimmin tunnetun sadun ja arkielämän samaan kasvutarinaan, josta runot näyttävät meille välähdyksiä.

Kerttu ja Hannu on varmalla ammattitaidolla kirjoitettu, mutta suuria yllätyksiä ei lukijalle tarjota. Katajavuori jatkaa tutulla, tasaisella tyylillään, vakioteemoinaan jälleen lapsuus, aikuisuus, äitiys, naiseus ja kirjoittaminen. Monipuolisen kirjailijan aiempaan tuotantoon kuuluu runouden lisäksi proosaa ja lastenkirjoja.

Lapsuusmuistoja

Katajavuori liikkuu runoissaan alueella, jossa liiallisen nostalgisoinnin vaara on jatkuvasti läsnä. Muisto ja muistaminen ovat hänen tematiikkansa tärkeä, yleisinhimillisyyteen vetoava osa. Asetelma, jossa lapsuus on kaikkine traumoineenkin selittämättömän suloista ja aikuisuus ankeaa, tuntuu kuitenkin välillä liian ilmeiseltä ratkaisulta varsinkin, kun isoksi kasvamisen kipeitä tunteita käsitellään nykykirjallisuudessa varsin paljon. Jo kokoelman avausrunossa tulee esiin ajatus siitä, että tieto, ikä ja erilaiset kokemukset lisäävät tuskaa: ”Meillä ei ollut tietoa. Siitä ettei untuvapehmeys jatkuisi. Huoneet / olivat aina suuria ja isot ihmiset isoja eikä syntiä ollut. Yhden / päivän aikana ehti miljoonia asioita ja aurinko vei järven / mennessään.”

Runojen kieli on usein pelkistetyn toteavaa, vakavaa, lakonistakin. Katajavuori käyttää runoissaan arkikieltä ja häivyttää lyyrisyyttä. Vakavansävyisissä runoissa läikähtelee myös iloa ja huumoria. Runon puhuja on usein lapsi tai muutoin kielenkäytöltään naiivi, esimerkiksi runossa Olympiakylä: ”Tuolla menee meidän ujo huoltomies. / Katsoo aina puita kun sille sanoo moi. / Jotkut ihmiset vain ovat ujoja”. Tämäntyyppisissä runoissa sisältöä on paikoin vaikea tavoittaa.

Ilahduttavimmillaan runoilija luo pienistä sanastoaineksista mielenkiintoisia ja omintakeisia aistikokonaisuuksia, joissa lapsen ja aikuisen maailmat tuntuvat yhdistyvän. Esimerkiksi ”Viiniraati”-runon osassa ”Viini 4”: ”väri: pieniä kuplia pohjassa, joulu / haju: luikerteleva, haukimainen, värisevä / maku: lyhyt, hyökkäävä jälkimaku / saippuainen / eläinmaku: peseytynyt mies”. Virkistävät viinirunot on pakko lukea uudelleen, maistellen.

Satujen toisinluentaa

Runokokoelmassa ei ole selvää kohokohtaa, mutta mielenkiintoisin osa on kirjan loppupuoli, jossa runoilija ryhtyy viimein kunnolla käsittelemään noidan sekä Kertun ja Hannun hahmoja. Runoissa pohditaan aikuiseksi kasvaneiden satusisarusten välistä suhdetta, jota vahvistavat yhteiset lapsuudenkokemukset synkässä metsässä ja piparkakkutalossa. Runot kuvaavat aikuisuuden tilaksi, jossa lapsuuden vaikeita kokemuksia työstetään alati.

Kerttu yrittää epätoivoisesti määrittää itseään muuna kuin Hannun siskona. Jo kokoelman nimen perusteella oli aihetta odottaa sadun feminististä toisinluentaa, ja kyllä Katajavuoren runoissa omanlaistaan ironista feminismiä onkin: siellä täällä esiin tulevaa ja yksityistä kokemusta kuvaavaa, ei yhteiskunnallista. Kokoelmassa on myös yhteiskuntakriittisiä runoja, joissa satumaassa eletty lapsuus asetetaan vastakkain teknologisoituneen nykymaailman ja ihmisen rakentamien ympäristöjen kanssa.

Kokoelman kiinnostavimpia runoja on ”Noita-akka muistelee”. Noita-akan nuoruusvuosilta paljastuu asioita, joista saduissa ei ole kerrottu mitään: noita onkin nuoruudessaan synnyttänyt lapsia. Runossa noita on elämänsä traagisessa käännekohdassa, juuri muuttumassa elämää synnyttävästä äidistä lapsia syöväksi hirviöksi: ”Kun synnytin neljännen lapseni, sain sairaalassa oman huoneen. / Huoneessa oli peili. Siihen minä katsoin. Mitäkö näin? / Näin peilissä nuoren mustatukkaisen tytön. Hänellä oli paljaat / jalat. Me haisimme hyvälle. Me olimme yksin. Meillä oli nälkä.”

Runoilijan olisi suonut tarkastelevan noidan ristiriitaista hahmoa enemmänkin. Ylipäätään kokoelmassa on paljon aiheita, joista yhteenkään ei päästä kovin syvälle. Olisin halunnut kaikkiin kokoelman viiteen osioon lisää sisältöä. Eniten jäi vaivaamaan Annikka ja Tommi -sisarusparille omistettu osio, jossa on vain kaksi runoa.

Joissakin runoissa kommentoidaan runoutta ja kirjoittamista. Puhuja on kriittinen tai kriitikon sanomisia ironisoiva: ”Runot eivät puhuttele / sinua. Sinä olet luullut että runo on kätkemisen mestari, mutta / tällä runolla ei ole lainkaan alusvaatteita. Mitäs tyhmyyttä sinä / peittelet tuolla paljaudella, kyselet.” Runoaiheisissa runoissaan Katajavuori antaa myös avaimia oman, lyyrisyyttä välttelevän estetiikkansa lukemiseen.

Arkikieli ja tunteet

Kokoelmassa on joitakin runoja, joissa äänteellisyys korostuu ja jättää sisällön yksityiskohdat varjoonsa: ”Ellin vehreet helmet kelmenee! / Onko sulla tekokitalaki mukana?” Se lienee tarkoituksellista runokielen ironisointia, koska äänteellisyyttä korostavat runot on sijoitettu runoutta kommentoivien runojen yhteyteen. Äänteellisyyttä korostavat kohdat jäävät mieleen pyörimään kuin radion listahitti, ja kohtia on hauskaa lukea ääneen. ”Tekokitalaki”-sanaa tuskin kukaan pystyy lukemaan kokeilematta vähintäänkin kuiskata sitä.

Muutamassa kohdassa arkikieltä ja murretta hyödyntävä runo tempaa mukaansa rytmiin, mutta ajatuksenvirtamaiset ”Aaron puuro” -runot lähinnä ärsyttävät. Puhekielen ominaisuuksien runollistajana Katajavuori on kuitenkin aina ollut taitava. Syvien tunteiden nivominen arkiseen ilmaisuun on yksi hänen runoutensa suurimmista haasteista – oletettavasti niin runoilijalle itselleen kuin lukijoillekin.