Lahjat

Jokaisella naisella on oma persoonallinen tapansa olla äiti: on järjestelmällisiä, uupuvia, haaveilevia ja käytännön äitejä. Riina Katajavuoren Lahjat sukeltaa elämään, jota eletään hiekkalaatikon ja päiväunien katveessa. Katajavuori on tavoittanut hienosti äitiyden ja kotielämän sykkeen.

Tuulia hoitaa kotona Patea ja pientä Kanervaa Kain ansaitessa perheelle elantoa. Tuulia on aikaisemmin keskittynyt uran luomiseen yliopistolla, mutta nyt hän selvästi nauttii uudesta elämänvaiheestaan ja kotona olemisestaan. Tarinan edetessä hän kuitenkin alkaa lasten päiväuniaikaan kaivaa työpapereitaan esiin. Tuulialle äitiys ei ole ainoa elämäntehtävä vaan yksi erittäin tärkeä osa sitä.

Vaikka Tuulia väsyy ja sairastuu pahasti, hän ei valita ja vaivu marttyyrimasennukseen. Kain pyörittäessä perhettä Tuulia tajuaa, että elämä jatkuu, vaikka hän joutuu hetkeksi väistymään. Tuulialla on ihailtava asenne antaa tavaroiden olla hujan hajan, jos ne ovat ollakseen. Hän ei kuitenkaan voi olla vertailematta itseään hiekkalaatikolla tapaamiinsa muihin äiteihin. Laina on käytännön ihminen, kuontalossaan viihtyvä fysioterapeutti. Välillä Lainan viitseliäisyys saa Tuulian hätääntymään siitä, ettei hän paista lettuja samalla tarmolla joka viikko. Gloria taas paneutuu tunneiksi luomuruuan kokkaamiseen ja säveltää outoa kirkkomusiikkia, jota Tuulian on vaikea ymmärtää. Jos Laina seisoo jalat maassa, Gloria leijuu omissa sfääreissään arjen yläpuolella. Tuulia on jotain heidän väliltään.

Äidin velvoitteet yhdistävät Tuuliaa, Lainaa ja Gloriaa. Naiset olisivat tuskin aikuisten lokeroelämässä ikinä kohdanneet, mutta hiekkalaatikolla käydyt puoliksi jääneet keskustelut tuovat heidät yhteen. Leikkikentällä vietetyt hetket laajentavat Tuulian elämänpiiriä. Hyppy tiedemaailmasta käytännön läheisyyteen on varmasti piristävä ja tervetullut.

Kotona ollessaankin Tuulia katselee maailmaa tarkkaavaisesti. Lahjojen luvut alkavat pienellä muutaman rivin sitaatilla tutkimuksesta tai lehtileikkeestä. Ne kytkevät kirjan voimakkaasti tähän päivään. Luemme ja teemme havaintoja samoista NYT-liitteen kolumneista kuin Tuuliakin.

Reko Lundanin Rinnakkain on myös tuore kotielämäkuvaus. Siinä isä jää kotiin lasten kanssa äidin lähtiessä Brysseliin työkomennukselle. Molemmissa kirjoissa puolisoista toinen on tiiviisti töissä ja toinen kotona. Kun molemmat ovat uraihmisiä, asetelma ei ole helppo. Vaikka Lundánin päähenkilö Jarmo ja Katajavuoren Tuulia molemmat tietävät, että kodista yksin täysipäiväisesti huolehtiminen on välivaihe elämässä, etenkin Jarmon on sitä ajoittain vaikea sulattaa. Jarmo yrittää jaksaa, mutta jotenkin hän vain uupuu ja etenkin häpeää uupumistaan. Äidin on julkisesti helpompi masentua, mutta kotitöistä ja arkirutiineista loppuun palaviin isiin ei ole totuttu.

Katajavuoren romaanin nimi Lahjat viittaa jo hienosti ajatukseen siitä, että miehen tai naisen tehdessä enemmän kuin hänen rooliinsa perheessä kuuluu, hän kokee antavansa lahjan. Ilkeästi ajateltuna voisi sanoa Jarmon väsymyksen johtuvan siitä, että hän ei saa kaipaamansa kiitosta. Tuulia taas ei osaa kiitosta edes odottaa, koska naisen tekemät kotityöt helposti luetaan normaaliksi perheenäidin toiminnaksi. Miesten tekemistä lahjoista pitäisi erikseen mainita.

Riina Katajavuori on aikaisemmin kirjoittanut useita runoteoksia, romaanin Hevikimmat (Tammi 1999) ja lastenkirjan Pentin aprillipäivä (Tammi 2002) sekä kirjoittanut useisiin kulttuurijulkaisuihin. Hevikimmat on sukupolviromaani, joka sijoittuu kultaiselle 80-luvulle. Katajavuoren viimeisin runokokoelma Koko tarina ( Tammi 2001) pohtii parisuhdetta ja sen koukeroita. Kun Lahjoissa on teemana äitiys, tuntuu aivan kuin Katajavuoren teemat kulkisivat hänen oman elämänsä muutosten kanssa samassa tahdissa.

Lahjat on miellyttävä ja intensiivinen lukuromaani. Äitiys näyttäytyy kiehtovana ja hiukan jopa tavoiteltavanakin elämänvaiheena. Sitä ei palvota tai väheksytä, vaan se esitellään arvottamatta. Ehkä juuri luonnollisuus tuntuu kiehtovalta. Katajavuoren kerronta on kepeää, mutta sisältö on älykästä ja oivaltavaa. Vankka runoilijatausta näkyy siinä, että proosakin kulkee ilman tuhatta sanaa selittämään yhtä asiaa.